Lue keskustelun säännöt.
Vanhenevat vanhemmat ja oma mielenterveys.
23.09.2018 |
Tämä tilanne on vähän veteen piirretty viiva. Minulla on mielenterveysongelmia ja olen alennetulla tt-tuella koska pää ei vielä kestä terapiaa. Mutta väistikään myös äitini on sairastunut skitsofreniaan (olen tehnyt aiheesta muutaman aloituksen täällä aikaisemmin) ja myös isälläni on vanhuuden vaivoja. He eivät kunnolla pysty pitämään huolta asioistaan. Äitini on saanut katkaistua hoitosuhteensa ja nyt vaivaa meitä läheisiä sekä muita viranomaisia harhoillaan (on esim. tehnyt murtoilmoituksia poliisille, vaikka todellisuudessa hän vain kuvittelee että asuntoon on murtautuduttu ja yritetty myrkyttää häntä jne.). Isäni katsoo tätä vierestä ja kieltää ketään kertomasta eteenpäin tilannetta vaikka olen todennut että ei näin voi jatkua. Veljeni myös puoltaa isääni, kummatkin taitaa vähän pelätä maailmaa ja ihmisiä kun meillä on ollut niin sisäänpäin kääntynyt perhe ja suku. Tällä hetkellä kummatkin vanhemmat "lahjoo" minua auttamaan puhumalla esim. perinnöstä, mutta he eivät ollenkaan ymmärrä että haluan elää omaa elämään ja että minun terveyteni ei riitä enää omien asioidenkaan hoitoon vaikka nuori olenkin (tuore 27v.). Esim. tiskaan heillä heidän tiskejään vaikka omat lojuu tiskaamattomina ja homeessa (ruoan tähteet). Olen varmaan liian kilttikin, mutta tilanne on hirveän vaikea. Oma moraali ei meinaa taipua että jättäisi sairaat ihmiset oman onnen nojaan ja ehkä minä omaakin tilaani vähättelen koska olen jo tottunut niin vähään vuosien aikana. Koen jo valmiiksi syylisyyttä siitä että elän toimeentulotuella ja että siksi minun vähittäisvelvollisuuteni olisi huolehtia heistä. Mielipiteitä?
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
Sun resurssit ei riitä huolehtimaan heistä. Onneksi tiedostat sen itsekin. Toisaalta on tietenkin "hyvä juttu", että lähdet kotoa ja saat muuta ajateltavaa kuitenkin (vaikkakin tässä muodossa) kuin päälle kaatuvat seinät.
Sinä ratkaiset sen, mikä on sulle parasta ja mitä yleensä jaksat tehdä. Sulla on varmaan joku "uskottu sosiaalipuolen ihminen", jonka kanssa voisit pohtia näitä? Sosiaalitoimistosta apua. Sisarukset? Muita mahdollisia läheisiä? Eivät vanhemmat tunnut pärjäävän kaksin. Ja pahin voi olla vasta edessä.
Olen yrittänyt anonyymia kriisipalvelua, mutta kukaan ei ole vielä vastannut vaikka viestistäni on puolitoista viikkoa :/ .Yksi veli löytyy joka hänkin on joutunut venymään ja enemmän kuin minä. Muita läheisiä ei kunnolla ole, mikä tekeekin tästä vaikeaa. Siihen päälle se että omat vanhemmat eivät luota ihmisiin. Olen ehdottanut kotihoitoa tai vastaavaa palvelua, mutta sekään ei kelpaa. Siinä kohtaa tulee hieman hyväksikäytetty olo vaikka he kustantavatkin matkakulut. Alunperin minäkin ajattelin että se on hyvä että minulla on syy lähteä kotoa (matkanteko oli mukavaa), mutta nyt tuo toipuminen sieltä käynnin jälkeen on koko ajan pidentynyt ja pidentynyt ja saatan päiviä vain nukkua sen jälkeen. Ei sekään ole hyvä. Pahin tunne on se piittamattomuus minun halujani ja tarpeita kohtaan heidän suunnalta. Pelkään itsekin että mitä tästä vielä kehkeytyy. T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa henkisesti ja fyysisestikin raskaalta. Äitisi pitäisi saada takaisin oikean avun piiriin.
Ovatko vanhempasi erityisen varakkaita? Jos eivät, niin turha ainakaan minkään perinnön vuoksi on heitä auttaa. Kahdelta hullulta ja sairaalta ei jää muuta kuin velkaa.
Ap, sinua tullaan käyttämään hyväksi niin kauan, kuin se vanhemmiltasi onnistuu. Nyt huomio oman jaksamisen ylläpitämiseen ettet itse sekoa!
Sun velvollisuutesi ei ole korjata heidän toikkarointejaan, sairautta tai ei. Keskity hoitamaan omat asiasi kuntoon, älä anna niitten häiritä. On vaan hyvä, että he työllistävät poliisia ja muita apukanavia, että siellä on tieto asioitten tolasta. Sä et heitä voi auttaa. Onhan parempi lopputulos se, että edes yksi teistä pysyy suht kuosissa ja etenee elämässään parempaan. Jaksamista sulle, olen ollut vähän samassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ovatko vanhempasi erityisen varakkaita? Jos eivät, niin turha ainakaan minkään perinnön vuoksi on heitä auttaa. Kahdelta hullulta ja sairaalta ei jää muuta kuin velkaa.
Eivät ole enkä minä pääasiassa perinnön vuoksi heitä autakaan. Minä olen sanonut kummallekin että käyttäkää ne rahat itseenne tai vielä paremmin hoitoon. Vaikkapa siihen kotihoitoon. Voivat minun puolestani tehdä niille mitä tahansa. Mutta kun ei niin ei. Ehkä se tulee myös heille halvemmaksi kun lapset auttaa. Kaipa minussa on vielä sitä lapsen uskollisuutta vanhemmille. Sitä on myös vaikea pistää stoppia sellaiselle ihmiselle joka selkeästi sitä apua tarvitsee ja toisaalta pelkään veljenikin puolesta, koska hänkään ei ole sitä tyyppiä joka osaa sanoa ei. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun resurssit ei riitä huolehtimaan heistä. Onneksi tiedostat sen itsekin. Toisaalta on tietenkin "hyvä juttu", että lähdet kotoa ja saat muuta ajateltavaa kuitenkin (vaikkakin tässä muodossa) kuin päälle kaatuvat seinät.
Sinä ratkaiset sen, mikä on sulle parasta ja mitä yleensä jaksat tehdä. Sulla on varmaan joku "uskottu sosiaalipuolen ihminen", jonka kanssa voisit pohtia näitä? Sosiaalitoimistosta apua. Sisarukset? Muita mahdollisia läheisiä? Eivät vanhemmat tunnut pärjäävän kaksin. Ja pahin voi olla vasta edessä.
Olen yrittänyt anonyymia kriisipalvelua, mutta kukaan ei ole vielä vastannut vaikka viestistäni on puolitoista viikkoa :/ .Yksi veli löytyy joka hänkin on joutunut venymään ja enemmän kuin minä. Muita läheisiä ei kunnolla ole, mikä tekeekin tästä vaikeaa. Siihen päälle se että omat vanhemmat eivät luota ihmisiin. Olen ehdottanut kotihoitoa tai vastaavaa palvelua, mutta sekään ei kelpaa. Siinä kohtaa tulee hieman hyväksikäytetty olo vaikka he kustantavatkin matkakulut. Alunperin minäkin ajattelin että se on hyvä että minulla on syy lähteä kotoa (matkanteko oli mukavaa), mutta nyt tuo toipuminen sieltä käynnin jälkeen on koko ajan pidentynyt ja pidentynyt ja saatan päiviä vain nukkua sen jälkeen. Ei sekään ole hyvä. Pahin tunne on se piittamattomuus minun halujani ja tarpeita kohtaan heidän suunnalta. Pelkään itsekin että mitä tästä vielä kehkeytyy. T. Ap
No soita sinne kriisipuhelimeen, sieltä osaavat neuvoa eteenpäin. Ilmainen ja anonyymi.
010 195 202
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-e…
Voit mennä myös juttelemaan jos paikkakunnallasi on kriisikeskus.
Seurakunnan diakoneilta saa myös apua, sekä keskusteluapua ja käytännön neuvoja esimerkiksi sosiaalitoimen kanssa toimimiseen. Ei tarvitse kuulua seurakuntaan.
Kannattaa oikeasti hakea apua, kun te kaikki tarvitsette sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos viesteistä tähän asti. Pitää tsempata itseäni kertomaan vanhemmilleni että nyt ei enää onnistu. Silti varmaan koen syyllisyyttä. Oikeastaan jos rehellisiä ollaan niin minun mielenterveysongelmani ovat peräisin kotioloistani. Näin hullu se ihmismieli on. Voipi olla että alan voimaan paremmin jos jäädytän vähän välejä. Silti tietenkin mietin että mitä heille sitten tapahtuu, toivottavasti joku huomaa sen avuntarpeen. Ja olen käyttänyt nettiä puhumiseen niinkuin nyt, koska minulla on aika korkea kynnys soittaa (änkytän usein puhelimessa ja sekoan sanoissa) ja vielä vaikeampaa on mennä jonnekin fyysisesti paikalle. Ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos viesteistä tähän asti. Pitää tsempata itseäni kertomaan vanhemmilleni että nyt ei enää onnistu. Silti varmaan koen syyllisyyttä. Oikeastaan jos rehellisiä ollaan niin minun mielenterveysongelmani ovat peräisin kotioloistani. Näin hullu se ihmismieli on. Voipi olla että alan voimaan paremmin jos jäädytän vähän välejä. Silti tietenkin mietin että mitä heille sitten tapahtuu, toivottavasti joku huomaa sen avuntarpeen. Ja olen käyttänyt nettiä puhumiseen niinkuin nyt, koska minulla on aika korkea kynnys soittaa (änkytän usein puhelimessa ja sekoan sanoissa) ja vielä vaikeampaa on mennä jonnekin fyysisesti paikalle. Ap
Noita sosiaalipuolen ihmisiä täytyy joskus hieman "kovistella". Helposti vaan olalle taputtaen sivuuttavat, jos ei nosta kunnolla kissaa pöydälle. Yksi hyvä repliikki on "Otatko vastuun siitä, että jotain tapahtuu"? Pistää ajattelemaan.
Rahaa ja resursseja ei muka ole, mutta sitä on oltava. Olen ollut avopalvelussa töissä vanhusten parissa, ja siellä saivat palvelua ne ikäihmiset, joiden lapset osasivat vaatia ja pistää kovan kovaa vastaan. Esim. kun kodinhoitajilta aikoinaan lopetettiin vanhusten kotisiivoukset, muutama tytär riiteli niin kauan, että siivottiin :o Kysyin miksi, ja mulle vastattiin, että älä kysele, vaan mene ja siivoa! Silti en kehota riehumaan, mutta ei kannata antaa heti alistuneena periksi! Tsempit!
Sun resurssit ei riitä huolehtimaan heistä. Onneksi tiedostat sen itsekin. Toisaalta on tietenkin "hyvä juttu", että lähdet kotoa ja saat muuta ajateltavaa kuitenkin (vaikkakin tässä muodossa) kuin päälle kaatuvat seinät.
Sinä ratkaiset sen, mikä on sulle parasta ja mitä yleensä jaksat tehdä. Sulla on varmaan joku "uskottu sosiaalipuolen ihminen", jonka kanssa voisit pohtia näitä? Sosiaalitoimistosta apua. Sisarukset? Muita mahdollisia läheisiä? Eivät vanhemmat tunnut pärjäävän kaksin. Ja pahin voi olla vasta edessä.