Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen aikuisuus jopa pahempaa kuin yksinäinen lapsuus
22.09.2018 |
Välillä sen hetkellisesti unohtaa, mutta kyllä se mielessä on koko ajan. Olen yksin.
Lapsuudessa olin aina kaveriporukan "kolmas pyörä" ja kaksi muuta parhaat kaverit. Kaveruudet olivat pintapuolisia koulusuhteita, ystävää minulla ei ole ikinä ollut. Mies minulla on, mutta hänellä on omat ystävänsä joista ei minulle halua puhua tai esitellä, en kuulu heihin. Olemme erilaisia ihmisiä, yhdessä mutta erikseen.
Aikuisiällä ystäviä ei löydä helposti, töissä on työkavereita, mutta heillä oma elämänsä työn ulkopuolella. Harrastuksia minulla ei ole, mitä aikuinen voi harrastaa missä tapaa ihmisiä? Huono itsetuntoni uskottelee että en kelpaa ystäväksi. Olin lihava lapsi, ja lihava olen edelleen. Syön suruun ja ahdistukseen. Uskon olevani käännekohdassa, jossa ennen uskoin löytäväni ystäviä mutta nyt alan hyväksymään ettei niin ole.
Pärjään yksin, olenhan ennenkin pärjännyt, mutta kyllä. Tämä katkeroittaa.
Kommentit (4)
No ei ole lapsuusiän yksinäisyys helpompaa, sillähän on tosi kauaskantoiset ja vakavat seuraukset. Lapsi ei välttämättä itse edes kykene sosiaalistumaan. Aikuinen pystyy jo ottamaan vastuuta omasta sosiaalisuudestaan. Ethän sinä ap edes ole kovin yksinäinen kerran sinulla on mies. Siitä vaan kontaktia luomaan joko mieheesi tai muihin ihmisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisuus on pidempi vaihe, ja lapsella on yleensä kuitenkin perhe ympärillään.
Ei ole mullakaan ystäviä,ei ole ikinä ollut,yksin tässä saa olla.
Työpaikallakin menevät keskenään lounaalle,kukaan ei pyydä mukaan.
Totta kai on, lapsuus kestää muutaman vuoden, aikuisuus koko loppuelämän. Itselläni oli kavereita 19-vuotiaaksi asti. Sitten kaikki jäivät kuka mistäkin syystä. Tuosta asti olen ollut yksin. Täytän tänä vuonna 30.