kuinka paljon lasket puolisosi varaan elämässä?

Omistan puolet kaikesta ja ansaitsen yhtä paljon kuin puolisoni. Joten ei kai voi sanoa, että elämäni juuri hänestä riippuu. Vapaaehtoisesti tässä eletään yhdessä. Mitä tulevaisuus tuo, siitä ei voi tietää.

Taloudellisesti en laske puolisoni varaan, meillä on tiukasti erilliset rahat, vaikka yhteiset kulut maksetaankin puoliksi. Toivon, tottakai, että mies pysyy vierellä loppuelämän, myös jos sairastun tai jotain, mutta en laske sen varaan.

En laske mitään. Luotan kyllä aviopuolisooni.

Otin opikseni ensimmäisestä avioliitosta, jossa elin puolisoni elämää. Siihen asti kunnes hän vaihtoi minut lennosta toiseen 20 v jälkeen.

Olen laskenut kaiken. Jos puolisoni kuolee niin kuolen minäkin.

En yhtään. Kahden erityslapsen ja omien vanhempien peräkkäisen kuoleman jälkeen (järjetön suru ja järjetön työmäärä vanhempien asioiden hoidon ja ison asunnon tyhjentämisen kanssa) ja tukea ja apua en saanut oikeastaan yhtään miehen suunnalta. Ymmärsin että vaikka miten pahasti kävisi, täytyy pystyä selviämään yksin ja itsenäisesti. Surullinen johtopäätös sinänsä. Kahden erityslapsen tutkimukset, tuet, terapiat ja kouluasiat olen hoitanut yksin, onneksi ovat poikia että mies osallistuu molempien "miehisiin" harrastuksiin. Vuosien kuluessa olen ymmärtänyt että miesten on usein vaikeampi kohdata elämän vastoinkäymisiä, vakavia sairauksia jne. kuin naisen ja pakeneminen/kieltäminen on heille helppo vaihtoehto asioiden kohtaamisen sijaan.

Vanhempieni avioliitossa seistiin toisen rinnalla läpi ongelmien kuolemaan saakka. Omalta liitoltani en odota yhtään vähempää. Naivi en silti ole, molemmilla omat rahat ja omistamme kaiken puoliksi.

Olen yrittänyt järjestää asiat niin että pärjäisin itseksenikin, vaikkei mitään erosuunnitelmia olekaan.

Kaiken. Mieheen voi luottaa kuin kallioon. Vaikeitakin aikoja on ollut ja mies on auttanut niistä yli.

En enää yhtään. Jätti minut kun elämässäni olleen vaikean ajanjakson aikana en ollut jatkuvasti iloinen. Tästä viisastuneena en jatkossa oletakaan miehitä saavani empatiaa tai tukea, nyt olen huomannut pärjääväni ihan hyvin itsekin. Kaikin puolin kasvattava kokemus siis.

Avoliitossa, testamentilla elämät turvattu puolin ja toisin. Selviän, jos erottaisiin. On omia säästöjä ja elämässäni selvinnyt vaikeammistakin asioista. Rakastan puolisoani ja joskus miettinyt, että elämä olisi kyllä tyhjää ilman häntä. Mutta ihminen selviää, niin se vaan on..

En oikeastaan missään. Olen henkisesti, taloudellisesti ja kaikilla muillakin tavoilla vastuussa itsestäni. Mies saa tosin hoitaa lapset, joten siinä lasken hänen varaansa. Jos mies kuolisi, se olisi lapsille varmasti huono asia. Itse en tarvitse ketään.

Vierailija kirjoitti:

kysymys otsikossa jo. Eli miten paljon luotat, että kumppanisi seisoo rinnalla myös vaikeina aikoina jne. ?

Itse olen aika kyyninen ja realisti, ja vaikka siis rakastan kumppaniani, olen silti sitä mieltä, että ihminen on pohjimmiltaan aina yksin. En rahallisesti enkä henkisesti ikinä laskisi elämääni puolisoni varaan. En menisi shokkiin, jos hän pettäisi/ jättäisi, sattuuhan sitä naapureille, kollegoille ja kavereille, miksei siis minullekin? Elämme siis yhdessä, mutta en toisaalta koe mitään erityisihmeellistä sidettä meillä olevan.

Onko tämä tavallista vain olenko outo?

Joos ittsenäisestii kykeneet tekemään älyyykkäitä päätööksiiä ja sinullla on jo elämänkokeemusta jo senn verran, muttta kylllähän älykkääätvkeskusteluut ovat rikkkautta elämässä. Mutta tokii kuun ajatellaaan tuuota tukea ajaatukseena niiin eiikös se olee sitää etttä kokee vakkaasti tokii sesovaansa omilla jaloiillaan muttta etttä mielessääään ajatteleee elämään olevaan tasapaiinosssa ja hyviillä kantiimilla ja ikääänkuiin turvaa tuoo tunnne että elämää on oikeeaan suuntaan menossa ja pystyybhengitttämään rauhassa. Aiinahaab se vaaka ja puntaari ainaa heilahteelee suuntaansavjos toiiseenkin muttta kuun saa seen tasaattua kaaikeen seen paonollla mihiin luoottaa niiin eiikös see olee aikaas paaljon sitää see elämäänhallinta.

Mua ällöttää se, kun ihmiset kuvittelevat kumppaneittensa olevan vastuussa heistä. Ei kukaan ole, itse pitää itsestään aina vastuu kantaa, vaikka sairastuisi. Jos toinen tukee, siitä on oltava kiitollinen, eikä kuviteltava, että se on jokin oikeutesi.

Täysin samaa mieltä alottajan kanssa. Loppupelissä jokainen vastaa itsestään. Hyvin on mennyt, ollaan oltu 8v yhdessä tällä systeemillä.

Aika surullista lukea näitä vastauksia. Eipä oikein rakkausavioliitoilta kuulosta kun ei ole luottamusta puolisoon. Ja tuokin että "tiukasti omat rahat" kuulostaa kyllä siltä että ollaan samassa kämpässä jonkun kämppiksen kanssa johon ei oikein luoteta ettei vaan varasta, mitään ei edes rakkaimmalle haluta jakaa omasta. Miksi edes vaivautua naimisiin jos asenne on tuo ettei voi luottaa? Miten voi rakastaa jos ei luota?

Kyllä minä luotan mieheeni ja hän luottaa minuun, ja meillä on omat tilit mutta käytännössä kaikki rahat on yhteisiä koska joka penni menee perheen elättämiseen, olisihan se sairasta jos mulla vaikka olis rahaa tilillä ja miehellä ei vaikka miehen pitäisi maksaa vaikka joku lasku, tottakai minä sitten maksan sen laskun ym.

Luotan, että jää. Olen nimittäin itse tässä sairastellut usean vuoden ajan.  On ollut aika haipakkaa menoa.

Olemme kuitenkin kohtuullisen nuoria vielä.  Olen tietoinen omasta tilastani ja rajallisuudestani elää "normaalia " elämää.  Mieheni on auttanut ja tukenut minua kaikessa.  Itse olen kokenut rankkana, että molempien  pitäisi alistua ja kärsiä.  Tästä on vajaa vuosi aikaa, kun sanoin miehelleni, että ei molempien tarvitse kärsiä ja, että hän on vapaa lähtemään-  elää ansaitsemaansa elämää, valita uusi kumppani, joka ei ole näin sairas. Ei lähtenyt. Ei halunut edes kuulla toiste tuota.  Tiedän, että hän rakastaa ja tukee minua. Samoin minä häntä.  En minäkään lähtisi hänen rinnaltaan jos tilanne olisi toisinpäin.

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot..." V.A. Koskenniemi, Elegioia (1917).

En laske puolisoni varaan yhtään missään asiassa. Ollaan kyllä aika tiivis tiimi, mutta kaikesta huolimatta jokainen on yksilönä yksin.

Kaiken muun paitsi talouden. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö puoliso voisi pettää ja jättää, se on ihan mahdollista, mutta juuri nyt tänään ja tässä hän on paras kaverini ja suurin rakkauteni.

Mutta rahat ovat omiani!

Periaatteessa en laske yhtään kenenkään varaan. Niin ei vain voi toimia, koska elämässä voi sattua mitä vain. Loppukädessä sitä voi laskea ihan vain itsensä varaan. Käytännössä kuitenkin luotan, että mieheni seisoo rinnallani ja tukee minua kaikessa, missä voi. Taloudellisesti en ole hänestä riippuvainen, sillä pärjään tarvittaessa vain omilla tuloillani.

Vierailija kirjoitti:

Aika surullista lukea näitä vastauksia. Eipä oikein rakkausavioliitoilta kuulosta kun ei ole luottamusta puolisoon. Ja tuokin että "tiukasti omat rahat" kuulostaa kyllä siltä että ollaan samassa kämpässä jonkun kämppiksen kanssa johon ei oikein luoteta ettei vaan varasta, mitään ei edes rakkaimmalle haluta jakaa omasta. Miksi edes vaivautua naimisiin jos asenne on tuo ettei voi luottaa? Miten voi rakastaa jos ei luota?

Kyllä minä luotan mieheeni ja hän luottaa minuun, ja meillä on omat tilit mutta käytännössä kaikki rahat on yhteisiä koska joka penni menee perheen elättämiseen, olisihan se sairasta jos mulla vaikka olis rahaa tilillä ja miehellä ei vaikka miehen pitäisi maksaa vaikka joku lasku, tottakai minä sitten maksan sen laskun ym.

Minusta on piristävän realistisia vastauksia! Ei se ole luottamisen puutetta vaan järkevää vastuuta ja toisen kunnioittamista. Jos puoliso sattuisi vaikka menehtymään, miten kotimamma aikoo selviytyä? On kivempi olla suhteessa kun kumpikaan ei ole taloudellisesti riippuvainen toisesta, yhteiset hankinnat ovat kuin yhteisiä sijoituksia.