1981 syntyneet, eli 36-37-vuotiaat! Onko teillä jo täysin vakiintunut elämäntilanne? Opinnot suoritettu loppuun, vakituinen työpaikka, puoliso, lapset, omistusasunto? Jos ei, mikä "puuttuu"?

Ei mitään.

Ai vasta 36-37-vuotiaana kaikki nuo? Normaalistihan tällä palstalla on nuo kaikki jo vähän yli parikymppisillä. :D

Lukio jäänyt aikoinaan kesken, ammattiopistotutkinto löytyy. Pääsin koulusta suoraan töihin, sain kaksi muksua pienellä ikäerolla ja vanhempainvapaiden jälkeen tuotannollis-taloudellinen irtisanominen.

Avoliitto, tavallinen omakotitalo (lainaa maksetaan vielä useampi vuosi), koira ja kissa. Tällä hetkellä olen kuntouttavassa työtoiminnassa. Periaatteessa kaikki hyvin, mutta tässä aikakaudessa tuntuu, että ihan pepulleenhan kaikki on mennyt. Opettelen näkemään ne oikeasti tärkeät jutut kaiken rihkaman seasta.

Olen syntynyt 1980. Minulla on amistutkinto, amk-tutkinto, kandin tutkinto ja gradu myös roikkunut "muutaman vuoden". Työuraa yhdeltä alalta kertyi 10 vuotta, mutta keväällä vaihdoin uuteen työpaikkaan. Minulla oli avoliitto, omakotitalo, mutta erosin muutama vuosi sitten. Kaksi lasta. Uusi suhde on ihan alussa. Eli toisaalta olen ehtinyt vakiintumaan, mutta nyt on taas vähän vakiintumaton tilanne työn ja parisuhteen kanssa. 

Olen eläkkeellä, lapset 17- ja 13-v.

Olen syntynyt 1980 ja kaikki nuo puuttuu. Asun yksiössä, olen työtön, puolisoa ei ole ollut ikinä ja korkein suorittamani opinahjo on lukio. Ei hyvin siis mene.

Olenkin ainoa tietämäni ihminen, jolla menee näin huonosti. Epäilen, että Suomessakaan ei kovin montaa kaltaistani ole.

Olen muutaman vuoden nuorempi. On vakituinen työpaikka, aviomies, kolme lasta, omakotitalo. Amis, amk ja kanditutkinto tehtynä, maisteriopinnot on kesken. Hain ja pääsin yliopistoon vasta monen työssöolovuoden jälkeen. Lapset ja talonrakennus on hidastanut opiskelua, mutta pyrkimys on kuitenkin nyt seuraavan parin vuoden aikana tehdä ne valmiiksi.

Olen tehnyt amis/amk alani töitä jo yli 10 vuotta ja toivoisin, että kun saan paperit yliopistosta, niin pääsisin vähän erilaisiin ja parempipalkkaisiin töihin (Nyt kk-palkka 3400).

Meinasin vastata, että ei ole mitään. No siis tutkinto on ja vakituinen työpaikka tällä hetkellä, mutta mikäpä nyt on vakinaista omalla alalla, vaikka taskussa on DI:n paperit. Ne voisi heittää takkaan ja tulta perään, mutta ei ole takkaa ;) eikä edes omistusasuntoa. Ei lapsia ja kumppanikin löytämättä. Pitäisi lopettaa työt, niin olisi edes aikaa etsiä ;). Joo jatkan töitä vielä ja viikonloppuna lepäilen valmistautuen uuteen työviikkoon. Muuten kyllä elämässä hemmetin hyvä meininki ;)

Ei mitään noista, mutta sitäkin enemmän rasvaa vyötäröllä. Kai sekin on jonkinlainen saavutus?

Kaikki otsikossa mainitut asiat löytyy, mutta en osaa nähdä että elämässäni olisi varsinaisesti vakiintunut tilanne. Jatkuvasti jokin asia elää ja muuttuu johonkin suuntaan, jos ei ulkoisesti niin ainakin sisäiset prosessit päällä.

Olen -78 joten en ole ihan kohderyhmää, mutta kyllä minulla kävi niin, että koko tämän elämänajan olen etsinyt sitä minun juttuani ja ainut esimerkki mikä tarjotaan onkin juuri se standardielämä perheineen, töineen ja omakotitaloineen unohtamatta kultaistanoutajaa ja farmaria. Olin tuohon kaavaan survonut itseäni joka suunnasta ja kun lapsi lensi pesästä, erosin, ostin kesämökin ja kaikki aktivoin kaikki rakkaat harrastukseni ja huomaan, että tämä se oli! VAPAUS tehdä niin kuin haluaa. Ei harteille isoja velkoja, ei parisuhdetakkuja, ei farmaria, eikä kultsua. Työpaikka on ainut mikä pitää olla. Kaikkeen muuhun vastaus on VAPAUS :)

Lapsi on ja työpaikka (ei vakituinen mutta mun alalla töitä kyllä riittää) Avioliitto hajosi muutama vuosi sitten. Nyt tuntuu etten enää miestä halua. Omistusasuntoa en myöskään oikeastaan pidä tavoittelemisen arvoisena. Olen elämäntilanteeseeni ihan tyytyväinen.

On avovaimo ja yksi poika, omakotitalo, koira, 4 autoa, mönkijä, asuntovaunu, vene, 2 traktoria. Vakituinen työpaikka ollut 6-vuotta. Elämässäni on ihan tarpeeksi kaikkea.

Ei mitään noista, useampi mt diagnoosi ja mielisairaalareissuja on sen sijaan.

Minulla on nuo kaikki, lukuunottamatta lapsia. Haluttiin pysyä lapsettomina.

Juu, sillei vakiintunut tilanne, että kaikki on ollut jumissa paikoillaan jo vuosia. Sairastuin vakavasti opintojen loppuvaiheessa, joten gradu jäi roikkumaan ja roikkuu edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen. Osittain samasta syystä myös työnteko on ollut vähäistä ja perhekin on jäänyt perustamatta.  Nyt tuntuu, että näin 37-vuotiaana alan olla liian vanha jo melkein kaikkeen.

Ei ole omakotitaloa, mutta omistusrivariasunto löytyy, on aviomies ja lapsi. Mutta opinnot on kesken ja kokopäivätyötä ei ole.

Olen pätkätöitä tekevä freelancer (lue: helvetin köyhä), ja ei löydy muuta kuin kaupungin vuokra-asunto ja yhtä köyhä aviomies. Onnellisia ollaan silti. :D

Pari amis koulutusta, kesken jäänyt amk. Monia seurusteluja. Paskatöitä tehtaassa. Nykyisin työtön sinkku.

No kaipa tätä melko vakiintuneeksi tilanteeksi voi sanoa. Naimisissa olen ollut 16 vuotta. Oma talo oli 10 vuotta, mutta myimme sen pari vuotta sitten, kun totesimme, ettemme ole omakotitaloasujia ja muutimme rivariin (tämä ollut yksi parhaimmista ratkaisuista). Yliopistokoulutus on ollut jo yli 10 vuotta ja valmistumisesta lähtien olen tehnyt koulutusta vastaavaa työtä vakipaikalla. Lapset (3kpl) ovat jo mukavassa iässä (nuorin seiskaluokalla ja vanhin, jo kotoa poismuuttanut, 18 vuotta). Mies on osakkaana kasvuyrityksessä eli molempien rahatilanne on hyvä. Enpä oikein keksi mitään valittamista. Oikein mukavaa on elämä tällä hetkellä.