Olen introvertti ja ahdistun kun mua pyydetään väkisin jonnekin minne en halua.

Siis suuttuvat kun keksin jonkun tekosyyn, etten menekään.  Miten sanoa alunperin etten halua tavata ketään ketä en halua. Vaikeaa!

En mene. Yksinkertaista.

Toisaalta en ole ihan varma, olenko introvertti vai masentunut. Mutta jos vaan stressaa etukäteen jos kaikesta mihin ei halua osallistua. Se on niin kauhean kuluttavaa kun menee yöunet ja kaikki. ap.

Tiedän tunteen. Siksi olen vain alkanut elää, kuten minulle parhaiten sopii eli kieltäydyn kutsuista.

Ihana olo, kun ei ole energiasyöppöjä elämässä!

Teen vain sitä, mitä haluan ja niiden kanssa, joiden haluan.

Joskus on vaikea kieltäytyä, kun on ns. pakollisia menoja. Sitten vaan mennään hammasta purren epämukavuusaluelle. Siellä voi joskus ollakin yllättävän kivaa, toisin kuin etukäteen on pelännyt. Ja jollei ole, niin kaikki loppuu ajallaan.

Sanon EI.

ei auta muu kuin sanoa mut totuus on se et aika pian ihmiset lakkaa sit pyytämästä. ite on sanonu ystäville et oon introvertti ja porukat sen jo muutenki titävät, et välillä en vaan jaksa tulla (esim kavereille menemistä tms) et ilmotan lähempänä ajankohtaa jos tulen (jos nyt ei ole sellainen tapaus että etukäteen tehtävä järjestelyjä esim. lippujen varaamista tai joku isompi juhla vaikka häät minne halutaan sitova vastaus, niihin tottakai menen vaikka ei sillon just hutsitakkaan).

Välillä meen vaikka hammastapurren kun en halua kuitenkaa menettää kaikkia vähäisiä ystäviä sillä että aina keksin tekosyyn olla menemättä ja osallistumatta. mut sillon sanon kyl aina reilusti et tulen mutta en ole kamalan seurallisella tuulella että voidaanko esim. vaan kattoo jotain sarjaa tms. tai et anteeksi jos olen hiljaisempi tms. läheiset ihmiset ymmärtää ja saattaa ehdottaa sit muuta ajankohtaa tai sit vaan katotaa hiljaa jotai sarjaa. joskus sit piristyn kun vaan meen. Tosin isommat kotibileet yms illanistujaiset on kamalia ja välttelen semmosia kun ruttoa jos paikalle on odotettavissa yhtään uusa naamoja...

"Pyydetään väkisin". Mielenkiintoinen ilmaus. Itsekin usein kieltäydyn kutsuista, koska ei vain kiinnosta mennä minnekään. En kuitenkaan koe, että pyyntöihin sisältyisi jokin kauhea väkipakko. Opettele kieltäytymään selkeästi. Mikään ei ole rasittavampaa kuin ihminen joka ei osaa sanoa ei. Viimeiseen asti ovat muka tulossa ja sitten alkaa selittelyt ja tekosyyt tai lopettavat yhtäkkiä vastaamasta puhelimeen tai viesteihin, kun ovat niin vässyköitä etteivät osaa sanoa ei.

"Kiitos, mutta mulla on jo sovittuna muuta menoa. Joskus toiste sitten."

Vierailija kirjoitti:

"Pyydetään väkisin". Mielenkiintoinen ilmaus. Itsekin usein kieltäydyn kutsuista, koska ei vain kiinnosta mennä minnekään. En kuitenkaan koe, että pyyntöihin sisältyisi jokin kauhea väkipakko. Opettele kieltäytymään selkeästi. Mikään ei ole rasittavampaa kuin ihminen joka ei osaa sanoa ei. Viimeiseen asti ovat muka tulossa ja sitten alkaa selittelyt ja tekosyyt tai lopettavat yhtäkkiä vastaamasta puhelimeen tai viesteihin, kun ovat niin vässyköitä etteivät osaa sanoa ei.

Tuollainen käytös on järjestäjiä kohtaan törkeää. Nykyään ihmiset kyllä tuntuvat tekevän tosi helposti ohareita vaikka missä jutuissa.

Vierailija kirjoitti:

Siis suuttuvat kun keksin jonkun tekosyyn, etten menekään.  Miten sanoa alunperin etten halua tavata ketään ketä en halua. Vaikeaa!

Sano kysyjälle että "Valitettavasti pelkään uusia tilanteita ja uusiin ihmisiin tutustumista, joten en uskalla lupautua mukaan. Se ei ole mitenkään henkilökohtaista, minä vain olen tälläinen. Kiitos kuitenkin kysymästä."

Sama se, kunhan et vaan tule mököttämällä toisten juhliin ym.

Pysy vaan kotona, siellä sun mukavuusalueella.

”Murjotan seurassa kuin pikku kakara, koska olen introvertti”

Minun sosiaalinen piirini on hyvin pieni. Perheen lisäksi pari ihmistä, joihin pidän yhteyttä. Vihaan paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Nautin maksimissaan parin ihmisen seurasta kerrallaan.

Mutta vaikka piirini ovat pienet, olen tilanteeseen täysin tyytyväinen. Ennen koin painetta mennä, jos joku jonnekin kysyi. Mutta pikkuhiljaa kieltäydyin aina uudelleen ja uudelleen. Kaverit karisi, mutta ne jotka jäivät, ovat todellisia ystäviä.

Minun neuvoni on, että tee miten haluat, älä kuuntele muita. Ystäväsi joko ymmärtävät, tai eivät. Itse olen kokenut, että ihmiset, joissa on näitä samoja piirteitä, kyllä ymmärtävät.

Minua harmittaa, että olen niin introvertti. En siis näe muita ihmisiä "energiasyöppöinä", vaan näen sen niin päin, että itse olen vain poikkeuksellisen herkästi seurassa väsyvä ja koen sosiaaliset tilanteet usein kuormittaviksi. Tämä on harmillista eikä ole kenenkään syy, mutta silti fakta. Tästä itseni muistuttaminen auttaa.

En pakota itseäni sosiaalisiin tilanteisiin, vaan toimin voimieni mukaan, ja yleensä pyrin lähtemään kotiin ensimmäisten joukossa. Kun haluan kieltäytyä, vastaan kutsuihin vain, etten pääse.

Sukulaisia tapaan 1-2 kertaa vuodessa, yleensä mielellään pienissä erissä, eli suuria juhlia yms. en yleensä jaksa.

Siinä onnellisessa asemassa olen introverttinä, ettei minua kukaan koskaan pyydä minnekkään. Joskus joku työkaveri virtittää keskustelua ja yrittää suunnitella jotain. Olen muka innostunut, että joo hyvä idea, lähdetään vaan mutta koskaan ei oikeasti tapahdu mitään. Näin on mennyt jo 20vuoden ajan useissa eri työpaikoissa.

Moi, oon Vertti, ei kannata jatkossa pyydellä enää mihinkään.

Ja kas vain, eipä enää kutsuta, ei ainakaan väkisin.

Faith kirjoitti:

Minua harmittaa, että olen niin introvertti. En siis näe muita ihmisiä "energiasyöppöinä", vaan näen sen niin päin, että itse olen vain poikkeuksellisen herkästi seurassa väsyvä ja koen sosiaaliset tilanteet usein kuormittaviksi. Tämä on harmillista eikä ole kenenkään syy, mutta silti fakta. Tästä itseni muistuttaminen auttaa.

En pakota itseäni sosiaalisiin tilanteisiin, vaan toimin voimieni mukaan, ja yleensä pyrin lähtemään kotiin ensimmäisten joukossa. Kun haluan kieltäytyä, vastaan kutsuihin vain, etten pääse.

Sukulaisia tapaan 1-2 kertaa vuodessa, yleensä mielellään pienissä erissä, eli suuria juhlia yms. en yleensä jaksa.

Minäkin koen, että väsyn helposti seurassa. Etenkin erittäin puheliaiden ihmisten kanssa. Sukulaisista tapaan vain kahta henkilöä, kerran tai kaksi vuodessa.

Painajaiseni olisi asua maalla sellaisen puolison kanssa, jonka sukulaiset/kaverit hyppäävät jatkuvasti kylässä etukäteen ilmoittamatta...

Jos olet huono kieltäytymään heti kutsuttaessa (häkellyt tms), kiitä ja sano että palaat asiaan mahdollisimman pian. Sitten hengähdyshetken saatuasi mietit, miten kieltäydyt, ja sitten ilmoitat että ikävä kyllä ei sovi, pitäkää te hauskaa.

Työpaikan sosiaaliset tilanteet on mun mielestä kaikkein rasittavimpia. Juhlat, tyky-päivä, jopa jonkun läksijäiset saavat mut kiemurtelemaan. Koska en mielelläni puhu omista asioistani työpaikalla, yrittää joku aina saada utsittua asioita yksityiselämästäni. Ei mulla nyt mitään salaisuuksia ole, mutta en ole hölösuu enkä toisaalta jaksa toistenkaan asioita kuunnella. Perheen ja ystävien kesken kyllä voin asioistani puhua. Joku joskus sanoi, etteihän se työnteko rasita vaan se small talk työkavereiden kanssa. Pätee minuun. Voi olla, että asenteellani olen menettänyt jonkin potentiaalisen sydänystävän.

Vierailija kirjoitti:

Siinä onnellisessa asemassa olen introverttinä, ettei minua kukaan koskaan pyydä minnekkään. Joskus joku työkaveri virtittää keskustelua ja yrittää suunnitella jotain. Olen muka innostunut, että joo hyvä idea, lähdetään vaan mutta koskaan ei oikeasti tapahdu mitään. Näin on mennyt jo 20vuoden ajan useissa eri työpaikoissa.

Typerä tyyli toimia, mutta ilmeisesti olet kyvytön muuttamaan sitä. En arvosta tyhjänpuhujia!

- toinen introvertti