Hylkäämisen traumasta ylipääseminen

No en nyt tiedä olenko päässyt ihan kokonaan yli, mutta enää en aseta niin suuria odotuksia ihmissuhteille. Minun ongelmani on ollut se, että odotan että muut ihmiset korjaavat minut. Tietenkään sellaista ei voi tapahtua! Minun pitää elää tämä elämä rikkonaisena. Olen opetellut olemaan sanomatta ääneen pahasta olostani, en enää huomauta mitkä asiat omasta elämässäni ovat eri tavalla kuin muilla. En hae enää sellaista yhteenkuuluvaisuuden tunnetta muista ihmisistä, koska minun kokemusmaailmani on niin erilainen, ettei minun kaltaisia ihmisiä juuri ole.

Esimerkkinä voisin sanoa vaikka, kun ihmiset hartaana muistelevat ihania lapsuusvuosia. Minun lapsuusvuodet eivät olleet ihania, en halua muistella niitä. Mutta jos joku tuollaisen keskustelun aloittaa, hymyilen, ja jos tilanne niin vaatii, valehtelen jotain. Ei muiden tarvitse kantaa minun taakkojani.

Oikeastaan, onhan niitä minunlaisia ihmisiä olemassa, mutta en itsekään viihdy heidän seurassa. En jaksa kuunnella vuosikausia ikuista murheen alhoa kurjuudesta ja ikävistä asioista. En, vaikka minulla on ne samat kokemukset. Tiedän, että jos haluan elämääni mukavia kokemuksia, minun pitää viettää aikaa mukavien ihmisten kera.

Eli minun selviytysmiskeinoni ovat sulautuminen, peittely ja valehtelu. Näin saan ihmissuhteet pysymään. En tietenkään kaikkia, en voi ketään estää lähtemästä. Mutta näillä pärjään pitkälle.

Ei siitä varmaan koskaan pääse yli. Sama asia kuin lapsensa haudanneet sanovat: ikuinen suru jää.

Olen oppinut tunnistamaan, miten hylkäämisen trauma näkyy. Se on isoin parannus. En siis enää syytä muita, jos haluan vetäytyä porukasta (koska ei ne kuitenkaan minusta oikeesta tykkää) tms. Hylkäämisen lonkerot tunnekutuvat kaikkiin valintoihini.

Elämäni ei ole kurjaa eikä ahdistavaa, ja joskus on flow mukana. Silloin ajattelee, että olen päässyt kaikesta yli. Mutta sitten kun vastoinkäymisiä tai murhetta, niin sen trauma pilkottaa joka raosta. Silloin se täytyy vain huomata ja tiedostaa, enempää ei pysty.

Kiitos vastauksista. Mielelläni kuulisin vielä lisää kommentteja.

Tämä aihe kiinnostaa minuakin, joten nostan.

Olen mielestäni tiedostanut tämän trauman itsessäni ja tunnistan milloin siihen osuu. Silloin puserran itsestäni tunteettoman reippauden ja järjellä selitän itseni kauemmas tilanteesta.

Hän ei ole sinulle velkaa mitään,

kenenkään ei tarvitse tykätä sinusta niin että jäisi, kukaan ei ole sinua varten, joku muu tarvitsee häntä enemmän kuin sinä, kaikki me jäädään kuitenkin lopulta yksin, sait jo liikaa kun hän oli siinä hetken, taivas ei tipu niskaan vaikka kaikki muut katoaisivat nyt, ihmisten ei tarvitse tykätä sinusta että sinulla olisi lupa olla olemassa, ketään ei voi pyytää kiintymään kuten sinä heihin kiinnyt, hän unohtaa sinut vaikka sinä muistat.

Näin puhelen itselleni, enkä näytä tunteitani ihmisille. En pääse tästä eteenpäin. Ei voi sanoa että olisin eheytynyt, koska tunnen tuskan vaikka se ei näy ulos. Näinkö tämä jatkuu loppuelämän?

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni tiedostanut tämän trauman itsessäni ja tunnistan milloin siihen osuu. Silloin puserran itsestäni tunteettoman reippauden ja järjellä selitän itseni kauemmas tilanteesta.

Hän ei ole sinulle velkaa mitään,

kenenkään ei tarvitse tykätä sinusta niin että jäisi, kukaan ei ole sinua varten, joku muu tarvitsee häntä enemmän kuin sinä, kaikki me jäädään kuitenkin lopulta yksin, sait jo liikaa kun hän oli siinä hetken, taivas ei tipu niskaan vaikka kaikki muut katoaisivat nyt, ihmisten ei tarvitse tykätä sinusta että sinulla olisi lupa olla olemassa, ketään ei voi pyytää kiintymään kuten sinä heihin kiinnyt, hän unohtaa sinut vaikka sinä muistat.

Näin puhelen itselleni, enkä näytä tunteitani ihmisille. En pääse tästä eteenpäin. Ei voi sanoa että olisin eheytynyt, koska tunnen tuskan vaikka se ei näy ulos. Näinkö tämä jatkuu loppuelämän?

En ole unohtanut, kuinka voisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni tiedostanut tämän trauman itsessäni ja tunnistan milloin siihen osuu. Silloin puserran itsestäni tunteettoman reippauden ja järjellä selitän itseni kauemmas tilanteesta.

Hän ei ole sinulle velkaa mitään,

kenenkään ei tarvitse tykätä sinusta niin että jäisi, kukaan ei ole sinua varten, joku muu tarvitsee häntä enemmän kuin sinä, kaikki me jäädään kuitenkin lopulta yksin, sait jo liikaa kun hän oli siinä hetken, taivas ei tipu niskaan vaikka kaikki muut katoaisivat nyt, ihmisten ei tarvitse tykätä sinusta että sinulla olisi lupa olla olemassa, ketään ei voi pyytää kiintymään kuten sinä heihin kiinnyt, hän unohtaa sinut vaikka sinä muistat.

Näin puhelen itselleni, enkä näytä tunteitani ihmisille. En pääse tästä eteenpäin. Ei voi sanoa että olisin eheytynyt, koska tunnen tuskan vaikka se ei näy ulos. Näinkö tämä jatkuu loppuelämän?

En ole unohtanut, kuinka voisin.

Ei tämä ollut kenellekään tietylle suunnattu, näitä tunteita minä käyn läpi kaikissa suhteissani jos kiinnyn ihmiseen. Ehkä joku tärkeä tämän sattumoisin lukeekin täältä, tällä palstalla kun on niin paljon lukijoita, mutta tuskin kukaan arvaisi että se olen minä. Minä kun aina pärjään.

Silti kaunis vastaus sinulta, mitäpä jos kertoisit sen oikeassa elämässä hänelle jota ajattelit?

Itseluottamuksella, olemalla itselleen armollisempi, ja ajan kanssa.

Ymmärtämällä, että olen vain vastuussa itsestäni, en toisesta ihmisestä; hänen teoistaan tai ajatuksistaan. Tajuamalla, että elämä ei lopu eroon, pettämiseen, hylkäämiseen. Mietin, että jos eroaisin mieheni kanssa nyt, se tuska kestäisi oman aikansa, ja elämällä olisi vain parempaa minulle tarjottavana.

Uskaltamalla epäonnistua! Monesti hylkäämisen pelosta kärsivä ihminen yrittää mielistellä ja olla täydellinen juurikin siksi, että ei jätetä tai hylätä. Niellään kiukku ja vaikeudet, hymyillään vaan. Kodin pitää olla tiptop ja ulkonäön kaikkea täydellistä. Uskalla olla keskeneräinen ja näyttää virheesi ihmisten edessä. Uskalla myöntää virheesi. Huomaat, että sinua ei jätetä sen vuoksi. Jos jätetään, ne ihmiset eivät ole tarpeeksi hyviä sinulle. Ne eivät ole sinua varten. 

Hakemalla hakea onnistumisen kokemuksia. Kokeile jotain uutta ja arvosta yritystäsi. Itse aloin moottorikelkkailemaan, tekemään pieniä remontteja, kokeilin pienoiskiväärillä ampumista, aloitin juoksemaan, leipomaan, tekemään haastavampia ruokia, jne jne. Joissakin meni mönkään ja joissakin onnistuin. En odottanut tai odota keneltäkään muulta taputusta olalle, kiitosta tai kehuja, kuin itseltäni.

Tärkein: seiso omilla jaloillasi.

Mikä on kauheinta, mitä voi tapahtua, jos jokainen läheinen ja rakas ihminen vain nyt yhtäkkiä häviäisi?

Tee konkreettinen suunnitelma, mitä teet, missä järjestyksessä, mitä hyvää ja mitä pahaa. 

Se ei tarkoita, että näin kävisi, mutta auttaa huomaamaan ja tajuamaan, että se ei ole maailmanloppu. Tietysti se tuntuu pahalta, mutta elämä ei pääty siihen. Jotain muuta on tulossa.

Luottamus toiseen ihmiseen on valinta. 

Olen löytänyt oman arvon tuntoni. Vajavaisesta taustastani huolimatta olen hyvä ihminen, yhtä hyvä ja arvokas kuin kuka tahansa. En parempi, en huonompi. Tällä asenteella en tarvitse koskaan ajatella, etten kelpaisi johonkin.

Olen myös antanut anteeksi. Vaikka minut on vajavaisesti kasvatettu, se ei ole ollut minun vikani. Kasvattaja on tehnyt juuri sellaista työtä kuin on osannut, enempään hänellä ei ole ollut taitoa tai rahkeita. Minä hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, mutta itse pyrin kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Se, että olen joutunut lähtemään huteralta alustalta, on kasvattanut ja vahvistanut minua enemmän kuin turvatut olosuhteet olisivat tehneet. En ole uskovainen, mutta olen sisäistänyt ajatuksen "antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät".

Vierailija kirjoitti:

Olen löytänyt oman arvon tuntoni. Vajavaisesta taustastani huolimatta olen hyvä ihminen, yhtä hyvä ja arvokas kuin kuka tahansa. En parempi, en huonompi. Tällä asenteella en tarvitse koskaan ajatella, etten kelpaisi johonkin.

Olen myös antanut anteeksi. Vaikka minut on vajavaisesti kasvatettu, se ei ole ollut minun vikani. Kasvattaja on tehnyt juuri sellaista työtä kuin on osannut, enempään hänellä ei ole ollut taitoa tai rahkeita. Minä hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, mutta itse pyrin kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Se, että olen joutunut lähtemään huteralta alustalta, on kasvattanut ja vahvistanut minua enemmän kuin turvatut olosuhteet olisivat tehneet. En ole uskovainen, mutta olen sisäistänyt ajatuksen "antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät".

Samaistun näihin ajatuksiin. En minä niille ihmisille katkeroidu joiden taholta tulen hylätyksi, eivät he useinkaan edes tiedä joutuvansa näyttelemään hylkääjän osaa sisäisellä näyttämölläni. Silti kärsin, eikä ikä tunnu tuovan yhtään helpotusta tähän. Olen aina se sama lapsi joka jää yksin.

Mietin olenko sitten vanhana hoivakodissa se asukas, joka jää puristamaan sängyn kaidetta pelokkaana heti kun hoitaja on mennyt. Hapuilee näkymätöntä kättä eikä löydä.

MInun keinoni pärjätä on feikkaaminen. Hyvin harvalle ihmiselle voin olla avoin, rehellinen, kokonaisuudesta siis. Hyvin harva tietää, millaisen elämän olen elänyt. Minut on jo vauvana hylätty, ja se hylkääminen on toistunut alaikäisenä muutaman kerran.

En minä keheenkään luota, vaikka näin annan ymmärtää.

Mä oon päässyt hylkäämistraumoista eroon, mutta aikaa se vaati. Ole niin rehellinen itsellesi kuin mahdollista ja esim. listataa ylös missä on tehty sua kohtaan väärin, miltä on tuntunut ja miksi on antanut jonkun kohdella itseään huonosti. Itse kirjoitin "kirjeen" lapsuuteni ongelmia aiheuttaneille. Purin siihen kaiken sen "sisäisen lapseni" näkökulmasta, annoin vihan tunteiden tulla enkä yrittänyt selitellä muiden virheitä heidän ongelmillaan. Lopuksi kirjoitin ja varmaan sanoin ääneenkin, että annan anteeksi kaiken. Myös itselleni annoin anteeksi sen, että olen niistä asioista johtuen hylännyt itseni ja toiminut väärin itseäni kohtaan ja suostunut hyljättävän rooliin ihmissuhteissani. En lähettänyt kirjettä vaan revin sen. Se oli vapauttavaa eikä ole tarvinnut kantaa kaunoja asioista sen jälkeen vaan hyväksyin menneisyyteni. Lisäksi opettelin arvostamaan ja rakastamaan itseäni. Opin pyytämään ja ottamaan vastaan apua ja asettamaan myös rajoja. Prosessin aikana koin myös rukoilemisen ja Jumalan auttavan. Jossain vaiheessa huomasin, että en enää toistanut samoja kaavoja ja hankalat ihmissuhteet hävisivät kuin itsestään. En olisi nuorempana uskonut, että voisin joskus elää näin tasapainoisessa parisuhteessa onnellisena.

Samanlaisia ajatuksia ja tekniikoita, kuin edellisillä vastaajilla. Mä olen lisäksi myös hyväksynyt ajatuksen, että mulla on lupa olla surullinen hylkäämisestä, vaikka en enää sellaista kenellekään näytä. Tunteet on tunteita minullakin ja on lupa tuntea myös negatiivisia sellaisia. Mutta konttaaminen on loppu, keskityn sellaisiin ihmisiin, joita kiinnostan aidosti.

12, olet selkeästi tehnyt hyvää työtä. Mistä sait vinkkejä? Mulla se ongelma, kun olen ollut vauva ja pieni lapsi, etten muista, miltä on tuntunut... Miten voisin käsitella, kirjoittaa sitten asiat pois.

Vierailija kirjoitti:

12, olet selkeästi tehnyt hyvää työtä. Mistä sait vinkkejä? Mulla se ongelma, kun olen ollut vauva ja pieni lapsi, etten muista, miltä on tuntunut... Miten voisin käsitella, kirjoittaa sitten asiat pois.

12 vastaa: luin aiheeseen liittyviä kirjoja aika paljon. Suomalaisista esim. Tor G. Spiik:n Häpeän lapset ja Hylkäämisestä yhteyteen -kirjat, Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Kirjastosta voi löytyä. Kävin myös hetken aikaa terapiassa ja sieltä sain rohkeutta tehdä omannäköisiäni valintoja. Vaikket muista vauvaiän tunteita, niin ehkä voit tavoittaa sitä tunnetta kun mietit miltä susta tuntuu hylkäämistilanteissa nyt vanhempana ja voiko sen ekan tunnereaktion takana olla vielä jotain muita tunteita. Esim. vihan takana voi ollakin surua. Vaikka kokisit tunnetasolla olevasi hylätty, muista Juha Tapion sanoin "rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

12, olet selkeästi tehnyt hyvää työtä. Mistä sait vinkkejä? Mulla se ongelma, kun olen ollut vauva ja pieni lapsi, etten muista, miltä on tuntunut... Miten voisin käsitella, kirjoittaa sitten asiat pois.

12 vastaa: luin aiheeseen liittyviä kirjoja aika paljon. Suomalaisista esim. Tor G. Spiik:n Häpeän lapset ja Hylkäämisestä yhteyteen -kirjat, Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Kirjastosta voi löytyä. Kävin myös hetken aikaa terapiassa ja sieltä sain rohkeutta tehdä omannäköisiäni valintoja. Vaikket muista vauvaiän tunteita, niin ehkä voit tavoittaa sitä tunnetta kun mietit miltä susta tuntuu hylkäämistilanteissa nyt vanhempana ja voiko sen ekan tunnereaktion takana olla vielä jotain muita tunteita. Esim. vihan takana voi ollakin surua. Vaikka kokisit tunnetasolla olevasi hylätty, muista Juha Tapion sanoin "rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan".

Pääsipä itku, harvinaista. En tosiaan koe, että olen koskaan ollut rakastettu lapsi, tai ylipäätään rakastettu... Mutta kiitos, suuntaan joku päivä kirjastoon. En ymmärtäntykään, että tämähän on iso asia mulle.

Vierailija kirjoitti:

Olen löytänyt oman arvon tuntoni. Vajavaisesta taustastani huolimatta olen hyvä ihminen, yhtä hyvä ja arvokas kuin kuka tahansa. En parempi, en huonompi. Tällä asenteella en tarvitse koskaan ajatella, etten kelpaisi johonkin.

Olen myös antanut anteeksi. Vaikka minut on vajavaisesti kasvatettu, se ei ole ollut minun vikani. Kasvattaja on tehnyt juuri sellaista työtä kuin on osannut, enempään hänellä ei ole ollut taitoa tai rahkeita. Minä hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, mutta itse pyrin kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Se, että olen joutunut lähtemään huteralta alustalta, on kasvattanut ja vahvistanut minua enemmän kuin turvatut olosuhteet olisivat tehneet. En ole uskovainen, mutta olen sisäistänyt ajatuksen "antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät".

Kaunista.

En oo päässyt yli. Päinvastoin se on se pahin tulossa.

Terapia ei auttanut.

Terapeutti ei osannut auttaa.

Lyhyesti; aloin seurustelemaan. Lopetin kukasta kukkaan hyppelyn ja 1yön jutut. Tein ajatustyön että minusta on muuhunkin kuin seksisuhteisiin. Mursin muurit ympäriltäni ja uskalsin näyttää heikkouteni. Uskalsin rakastua. Nyt reilu 3vuotta avoliittoa takana. Usein riitatilanteissa otan erokortin esille koska ehkä se on normaalitila minulle, että toinen hylkää. Mies on ydinperheestä ja hänen vanhempansa edelleen yhdessä. Ehkä tarvitsisin vahvan vastakappaleen jotta uskalsin kohdata pelkoni..

Itellä tärkein oivallus kiusaamisesta ja hylätyksi tulemisen traumasta oli se, että pystyin ihan todenteolla katsomaan noita tapahtumia ja etenkin itseäni, kuin ulkopuolisen silmin.

Tajusin ja ymmärsin (Anthony de Mellon -Havahtuminen kirjan auttmana) todenteolla sen, että kuinka vähän loppupeleissä toiset ihmiset, jopa ne läheisimmät, voivat tuntea ja nähdä sitä "todellista minääni"!

Olin niin samaistanut itseni siihen omaan havaintojen kohteena olevaan "ehdollistettuun minään" jonka pohjalta ihmiset muodostavat mielikuvansa minusta.

Lisäksi usein ihminen ei todellakaan ole juuri se 100% oma itsensä toisten tai toisen ihmisen kanssa, joten vähän niinkuin pakostikin antaa jokseenkin pöljän vaikutelman itsestään.

Joten ei voi enää ottaa niin vakavasti niitä hylkäyksiä tai edes hyväksymisiä, koska kun tiedostaa, että ei se toinen ihminen mitenkään voi saada kovin nopeasti ja helposti kosketusta siihen sinun ihan todelliseen, syvimpään itseesi.

Ajattelen, että ei vaan yksinkertaisesti kohtaa kemiat ja ajatukset tarpeeksi hyvin, tai sitten pidemmän itsetutkiskelun jälkeen olen havainnut sen, että vaikka rakastaa itseään ja loistaa valoa, niin ei silti kaikki ihmiset heijasta sitä takaisin sinuun, koska kyse on vain siitä toisen ihmisen _omasta_ ajatusmaailmasta.

Kiusaamisesta pääsin yli siten, että tajusin vain sen kuinka arka ja ujo ja heikko olen ollut _ulospäin_. Sellainen tottakai valitaan kohteeksi, mutta täytyi ymmärtää myös se, että se oli vain JÄÄVUOREN HUIPPU minusta mikä veti kiusaajat puoleensa. Siihen oli alitajuiset syynsä; minulla olla heikko ja kiusaajilla kiusata. Loppujenlopuksi kumpikin on vain sitä omaa epävarmuutta, kiusaaminen ehkä vielä epätoivoisempaa.

En ole menettänyt luottoa ihmisiin, koska tiedän, että terve ihminen ei näe heikkoa ja epävarmaa ihmistä "kiusattavana" tai kammottavana yms. mitä kiusattu saattaakin itsestään alkaa virheellisesti kuvitella.

Kiusaajia tulee varmaan olemaan jokapaikassa, mutta ei ole enää mitään liimapintaa mihin heidän myrkkynsä tarttuisi.

En reagoi mahdollisiin loukkauksiin tai kiusaamiseen, niin ei se kovin tyydyttävää voi olla kiusaajalle. Vaikka tosin sisällä edelleenkin tuntuu pahalta, jos vaistoan pahoinvoivan ja ilkeän ihmisen. Mutta nykyään heihinkin voi pikkuhiljaa alkaa suhtautumaan rakkaudellisesti, eikä heti "takaisin sanoen" tms. "Jauhot suuhun" toimintaa, koska sitähän he janoavat.

Ja se, että olipa jonkun käytös kuinka moitittavaa tahansa, jos kykenee näkemään sen kaiken takana olevan peloissaan olevan sielun, niin voi ymmärtää toista ja antaa anteeksi, koska hän on vain niin jopa pohjattoman peloissaan ja epävarma (murhaajat yms).

:)