Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Missä iässä kyky ihastua ja rakastua häviää?
08.09.2018 |
Kysymys otsikossa. Itse ihastuin nuorena helposti ja tulisesti. Nyt olen 50-vuotias ja mitään tuollaista ei ole ollut vuosiin. En varmasti pystyisi rakastumaan vaikka tulisi miten ihana ihminen elämään. En ole surullinen, koska nuorempana tuli elettyä ja koettua tunteita, ihmettelen vain mihin kaikki hävisi. Olen kyllä muutenkin muuttunut tasaisemmaksi luonteeltani.
Kommentit (30)
Ei häviä koskaan. Ystäväni on 83-vuotias ja aloittanut äskettäin suhteen 74- v. Miehen kanssa. Olen 71-vuotias ja minulla on 73-v. Miesystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...Ei kai se välttämättä häviä ikinä, itse nyt satut kokemaan noin. Varmasti elämänkokemus ja mahdolliset pettymykset tuovat realismia ja kyynisyyttäkin...
Noinhan se menee, ei ikuna ei, siis lopu kyky ihastua tai rakastua :)
Elämässä vaan tahtoo tulla kaikenlaista tälliä itsekullekin ja siinä sitten tulee se oleellinen juttu, miten noista elon karikoista selveää ja miten ne käsittelee.
Jos itselleen rakentaa suojakuoren, niin elo kyllä on pehmeämpää, ei tule tällejä ei mutta ei ole sylikään silloin avoin.
Jos kykenee säilyttämään sielunsa avoimena, ilman mitään suojaa, maailma on ihana paikka. Tosin silloin pitää ymmärtää se, että jossain välissä mahdollisuus siihen että syvälle sisimpään sattuu paljon on suuri.
Lyhyesti sanottuna jos on rohkeutta elää niin mikään koskaan häviä :)
Sinulla varmaan on kotona Live, love, laugh-tyyppisiä tekstejä seinillä.
XD Ei yhtään :D
Yks Mannerheimin kuva, Kaj Stenvallin tauluja paljonkin, deko-konepistooli sekä käsikranaatteja, marsupilameita jne... :D Siis minullahan on poikamieskämppä :D
-Aito ja alkuperäinen, (valitettavan) vähän käytetty yksilö-
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä. Jotenkin on jo niin turtunut eikä osaa oikein luottaa kehenkään enää. Sen verran olen siipeeni saanut matkan varrella. Näin omalla kohdalla.
Jos tykkäät lukemisesta niin suosittelen että kirjastossa käväset, siellä on paljonkin tästä aihepiiristä. Osa täyttä hömppää mutta osassa kirjoista on sellaisia juttuja jotka muuttavat suhtautumista asioihin, siis sikälimikäli itsellä on muutoshalua :)
-Aito ja alkuperäinen, (valitettavan) vähän käytetty yksilö-
Siinä vaiheessa kun huomaa elämän realiteetit. Tarpeekssu monta kertaa kun saa ihastuksiltaan pakit niin ei enää ihastu. Parikymppisenä on vielä niin sinisilmäinen mutta elämä kovettaa.
M31
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...Ei kai se välttämättä häviä ikinä, itse nyt satut kokemaan noin. Varmasti elämänkokemus ja mahdolliset pettymykset tuovat realismia ja kyynisyyttäkin...
Noinhan se menee, ei ikuna ei, siis lopu kyky ihastua tai rakastua :)
Elämässä vaan tahtoo tulla kaikenlaista tälliä itsekullekin ja siinä sitten tulee se oleellinen juttu, miten noista elon karikoista selveää ja miten ne käsittelee.
Jos itselleen rakentaa suojakuoren, niin elo kyllä on pehmeämpää, ei tule tällejä ei mutta ei ole sylikään silloin avoin.
Jos kykenee säilyttämään sielunsa avoimena, ilman mitään suojaa, maailma on ihana paikka. Tosin silloin pitää ymmärtää se, että jossain välissä mahdollisuus siihen että syvälle sisimpään sattuu paljon on suuri.
Lyhyesti sanottuna jos on rohkeutta elää niin mikään koskaan häviä :)
Sinulla varmaan on kotona Live, love, laugh-tyyppisiä tekstejä seinillä.
XD Ei yhtään :D
Yks Mannerheimin kuva, Kaj Stenvallin tauluja paljonkin, deko-konepistooli sekä käsikranaatteja, marsupilameita jne... :D Siis minullahan on poikamieskämppä :D
Mikään ei kaunista kotia paremmin, kuin konepistooli.
Ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...Ei kai se välttämättä häviä ikinä, itse nyt satut kokemaan noin. Varmasti elämänkokemus ja mahdolliset pettymykset tuovat realismia ja kyynisyyttäkin...
Noinhan se menee, ei ikuna ei, siis lopu kyky ihastua tai rakastua :)
Elämässä vaan tahtoo tulla kaikenlaista tälliä itsekullekin ja siinä sitten tulee se oleellinen juttu, miten noista elon karikoista selveää ja miten ne käsittelee.
Jos itselleen rakentaa suojakuoren, niin elo kyllä on pehmeämpää, ei tule tällejä ei mutta ei ole sylikään silloin avoin.
Jos kykenee säilyttämään sielunsa avoimena, ilman mitään suojaa, maailma on ihana paikka. Tosin silloin pitää ymmärtää se, että jossain välissä mahdollisuus siihen että syvälle sisimpään sattuu paljon on suuri.
Lyhyesti sanottuna jos on rohkeutta elää niin mikään koskaan häviä :)
Sinulla varmaan on kotona Live, love, laugh-tyyppisiä tekstejä seinillä.
XD Ei yhtään :D
Yks Mannerheimin kuva, Kaj Stenvallin tauluja paljonkin, deko-konepistooli sekä käsikranaatteja, marsupilameita jne... :D Siis minullahan on poikamieskämppä :D
Mikään ei kaunista kotia paremmin, kuin konepistooli.
Ehkä.
Paitsi ehkä ankkataulu ja käsikranaatti.
Vierailija kirjoitti:
Lunta on tullut tupaan siinämäärin että tässä neljänkympin kieppeillä vaikuttaisi itsellä että on kokenut ns. viimeisen niitin ja olkoon koko touhu.
Niin minäkin luulin. Kunnes tapasin tulevan aviopuolisoni numero 2. Ikinä en ole tällaista huumaa kokenut, jota nyt jatkuu toista vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erosin 50vuotiaana 30vuotta kestäneestä suhteesta rikkinäisenä. Vuosi sitten 70v tuli vastaani mies 71v. Ensi tapaaminen ei vaikuttanut kumpaankaan mitenkään, mutta toisella tapaamisella tuli syvä tunne, että tässä suhteessa on ”kotini”, tähän minä jään. Näin on jatkunut alun toista vuotta ja hyvin menee. Koemme saaneemme toisissamme lahjan vanhuuteen. Osansa varmasti silläkin, että Siperia on opettanut monta kertaa elämän varrella. Ylpeitä voimme olla siitä, että olemme osanneet ottaa opiksi siperian opetukset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Iso D kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...Ei kai se välttämättä häviä ikinä, itse nyt satut kokemaan noin. Varmasti elämänkokemus ja mahdolliset pettymykset tuovat realismia ja kyynisyyttäkin...
Noinhan se menee, ei ikuna ei, siis lopu kyky ihastua tai rakastua :)
Elämässä vaan tahtoo tulla kaikenlaista tälliä itsekullekin ja siinä sitten tulee se oleellinen juttu, miten noista elon karikoista selveää ja miten ne käsittelee.
Jos itselleen rakentaa suojakuoren, niin elo kyllä on pehmeämpää, ei tule tällejä ei mutta ei ole sylikään silloin avoin.
Jos kykenee säilyttämään sielunsa avoimena, ilman mitään suojaa, maailma on ihana paikka. Tosin silloin pitää ymmärtää se, että jossain välissä mahdollisuus siihen että syvälle sisimpään sattuu paljon on suuri.
Lyhyesti sanottuna jos on rohkeutta elää niin mikään koskaan häviä :)
Sinulla varmaan on kotona Live, love, laugh-tyyppisiä tekstejä seinillä.
XD Ei yhtään :D
Yks Mannerheimin kuva, Kaj Stenvallin tauluja paljonkin, deko-konepistooli sekä käsikranaatteja, marsupilameita jne... :D Siis minullahan on poikamieskämppä :D
Mikään ei kaunista kotia paremmin, kuin konepistooli.
Ehkä.
Paitsi ehkä ankkataulu ja käsikranaatti.
Hienoa että löytyy ymmärrystä minun sisustusratkaisuille :) Jätin mainitsematta että kyllähän tuolla semmonen natsikypäräkin seinällä on :D Puolustuksekseni voinen todeta että tässä mun kämpässä kaikki militariaromu/koriste sijaitsee vessassa wc-pytyn tuntumassa, ei muualla. Ottakaa mammat mallia, tää on onnistunut somistamaan sen paikan huoneistosta jonka te aina jätättä somistamatta/sisustamatta XD
Kerran tosin vähä niinku seukkasin yhden naisen kanssa jolla oli myös omassa vessassa Mannerheimin kuva, koin jonninmoista sielunkumppanuutta :)
-Aito ja alkuperäinen, (valitettavan) vähän käytetty yksilö-
Alue: Aihe vapaa
Entäs, kun tuota kykyä ei ole koskaan ollut? Tamppaatteko vain "kynnyksen korkeudeksi"?