Tämä koulukiusaamiskeskustelu tuo oman, ahdistavan muiston liian pintaan

Olin neljännellä luokalla, kun lukuvuoden alussa luokallani aloitti uusi poika. Olin reipas, iloinen, koulussa hyvin pärjäävä ja ulospäinsuuntautunut lapsi, joten oli kai aika luonnollista, että opettaja laittoi minut tutustuttamaan uutta poikaa kouluun ja meihin luokkalaisiin. Tosi nopeasti huomasin, että tämä poika oli jotenkin erityislapsi. En tiennyt silloin enkä tietenkään vieläkään tiedä oliko hänellä jotain diagnoosia, mutta jotenkin kehitysvammaisesta tai autistisesta tyypistä oli varmasti kysymys, ja vanhempansakin puhuivat pojasta erityislapsena.

Poika ihastui/kiintyi minuun jotenkin tosi paljon ja se alkoi käydä ahdistavaksi hyvin pian. Poika istui luokassa vieressäni, hänet laitettiin parikseni kaikkiin mahdollisiin paritöihin ja hän seurasi minua kuin hai laivaa välitunneilla. Ainoa hengähdyshetki ilman tuota poikaa oli tyttöjen liikuntatunti, jolle hän ei tietenkään tullut. Mulla ei silloisilla lapsenaivoillani eikä nyt aikuisenakaan miettien ollut sellaista näkemystä, että poikaa olisi jotenkin kiusattu tai hän ei olisi ollut tervetullut vaikka koko luokan poikien jalkapallopeliin. Silti silloin, kun olisin halunnut supattaa tyttökavereideni kanssa välitunnilla "tyttöjen juttuja", oli tuo sosiaalisilta taidoiltaan tosi vajavainen poika aina mukana. Valitettavasti se johti vähän siihen, että kaverit alkoivat vieroksua minua. Vapaa-ajalla oltiin samalla tyttöporukalla paljon, mutta koulussa minua alettiin sysätä syrjään, koska mukana seurasi aina tuo poika, joka silloin (ja nytkin) meidän näkökulmasta pilasi kaiken kivan.

Kun about 10-vuotiasta tyttöä tuolla tavoilla ahdistellaan jatkuvasti, on varmaan aika selvää, että sananvalmiissa lapsessa se herättää tunteita. Jokusen kerran äyskähdin pojalle kunnolla, että hänen pitäisi jättää minut rauhaan. Sen sijaan, että koulun aikuiset olisivat nähneet minun roolini tilanteessa, sain aina moitteet päälleni. Aina, eikä koskaan poikaa yritetty ohjata muihin puuhiin tai muiden lasten seuraan.

Pian myös pojan vanhemmat alkoivat ajatella, että kiusaan poikaa. Edelleenkin muistan elämäni yhtenä ahdistavimpana kokemuksena sen, että olin yksin (vanhempiani ei jostain syystä kutsuttu/tajuttu kutsua mukaan, toivottavasti tämä sentään on muuttunut vuosien varrella!) neuvottelussa, jossa olivat läsnä tuo poika, pojan molemmat vanhemmat, opettaja ja koulukuraattori. Muistan mikä sylkitippa pojan isän suusta lensi kuraattorin huoneen pöydälle, kun hän raivosi minulle siitä, että minun vuokseni poika itkee iltaisin ja on minun syytäni, että heillä menee kaikki ihan päin helvettiä. Kuraattori puolusti minua, opettaja ei saanut sanottua oikein mitään.

Tuon pojan vanhemmilla oli ilmeisesti jotenkin liikkuva työ, sillä suureksi onnekseni poika ei tullut enää vitosluokalla takaisin. Nyt vanhemmat varmaan uhriutuvat siitä, miten aina kiusaajaa hyysätään ja kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Omassa elämässäni muistan tuon nelosluokan henkilökohtaisena helvettinä. Mitään pidempiaikaista traumaa ei onneksi jäänyt, ja olen pystynyt nuo hyvät luonteenpiirteeni edelleen säilyttämään, vaikka tuolloin koin että ulospäinsuuntautuneisuuttani ja yleistä mukavuuttani hyväksikäytettiin. Se tästä jäi kuitenkin ikuiseksi muistoksi mieleen, että ikinä ei pidä ulkopuolisena tuomita ilman kunnon todisteita. Koulut ovat monimutkaisia paikkoja, jo aika pienten lasten väliset sosiaaliset suhteet voivat olla aika monimutkaisia. Ymmärtääkseni tutkimuskin tukee sitä, että koulukiusaaminen on harvoin niin yksioikoista, kuin mediassa halutaan ymmärtää.

Ja tämä siis täysin tietämättä siitä, mitä siellä Kotkassa oikeasti tapahtui. Sen tiedän, että koska en tiedä, en halua tuomita enkä tapahtumiin puuttua.