Miten masennusta hoidetaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Dominoiko isän perfektionismi perheessä? Vaatiiko paljon kaikilta, ei vain itseltään? Toisaalta hänen ei tarvitse esittää suoria vaatimuksia muille, vaan nuori voi kokea riittämättömyyttä jo sitä mallia seuraamalla (tietää ettei saavuta isän vaatimustasoa kun on kuunnellut hänen juttujaan/seurannut toimintatapoja).

Tuosta lukiosta, siellä puhutaan kai etenkin nykyisin jo alusta asti mihin aikoo suunnata ja hakea, että tietää painottaa oikeita aineita? Turhauttaako nuorta jos ei tiedä mitä haluaa? Vaatiko isä tai muut tähtäämään johonkin tiettyyn josta nuori ei ole varma tai jota ei halua? Kokeeko paineita pärjäämisestä ja numeroista ja sitä myötä jatkosta? Jos noin on, ehkä nyt olisi hyvä jättää tuota taka-alalle ja keskittyä vain opiskeluun vailla painetta tulevaisuudesta. Rohkaista nuorta keskittymään nyt vain näihin opintoihin, sillä kyllä hän vielä tiensä löytää eikä ovet sulkeudu vaikkei juuri tiettyjä kursseja nyt ottaisikaan. Eli jos on em. "ongelmia" niin ne nyt hetkeksi pois mielestä ja keskittyminen vain tähän päivään ja vuoteen?

Tuota pitää pohtia. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että edes kävisi koulua. Saisi edes vitosen eikä keskeyttänyt-merkintää.

Toki, mutta jos ei pysty niin eikö lukiosta voi pitää "välivuotta"? Siis jos opiskelut ei nyt mitenkään meinaa onnistua? Ei se maailmanloppu olisi, etenkään mahdollisesti syvenevään masennukseen tai jopa kokonaan elmänhalun menettämiseen verrattuna. Tai jos vaihtaisi iltalukioon vai millä nimellä ne nykyisin on, aikuislukio? Siellä voisi käydä niitä kursseja joita jaksaa tai joista pitää ja selviää ehkä helposti? Silloin ei jäisi kokonaan kotiin, muttei olisi samanlaista painetta kuin näissä päiväpainotteisissa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että ympärillä olevat jaksaisivat pysyä vahvoina ja varmoina (ainakin ulospäin ja nuoren edessä) ja uskoa tulevaisuuteen nyt myös sen nuorenkin puolesta. Rakastaa ja antaa tukea mutta myös rauhaa, vakuuttaa että hän kelpaa näinkin aivan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Ei maailma tähän kaadu ja opiskella ehtii myöhemminkin eikä niitä ole niin vaikea selittää mitä luulee. Siis, että tarvitsisi pelätä mitä sanoo syyksi katkoille tai lukion vaihtamiselle jne. Moni pelkää näitä turhaan aivan liikaa. 

Olen täysin samaa mieltä. Pohdin myös tuota iltalukiota/aikuislukiota, mutta jäin miettimään, että siellä vielä enemmän vaaditaan oma-aloitteellisuutta, jota ei ole.

Toisekseen olen ymmärtänyt, että rutiinit olisivat tärkeitä. Kouluhan toisi sellaisen. Mutta ensin vaaditaan energiaa, jotta pystyy rutiineihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuori ei ole halunnut lääkäriin aiemmin, koska ei usko siitä olevan hyötyä. Masennuslääkkeet kuulemma vain tekevät olon zombieksi. Nyt olo on riittävän paha.

Huomasin itsekin, että tämä alkoi vuosi sitten, mutta ei kerralla, vaan pahentunut vähitellen. Miksi? Ei elämässä koskaan ole ollut mitään traumaattista, mitä nyt elämään kuuluu. Ei hän edes ole perfektionisti. Mikä sitä pahentaa? Onko siihen aina syy? Vai voiko se olla vain kemiallista?

Syy on perimän ja ympäristön yhteisvaikutus. Sen tarkemmin ei tiedetä. Jokaisen nupin sisältö kun on täysin omanlaisensa. Nuoresi voi surra jotain, mikä sinun mielestäsi on kärpäsen kakkaa vähäisempi asia, mutta hänelle sillä on iso merkitys.

Moni hyötyy sähköhoidosta, joka annetaan hyvin hellävaraisesti. Potilas on unessa ja saanut lihasrelaksanttia. Ei satu, ei pelota, voi mennä hetkeksi muisti mutta yleensä palautuu.

Ei vähimmässäkään määrin muistuta sitä mitä Jack Nicholsonille tehtiin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän.

Älä selitä. Sähköhoito ei ketään auta, korkeintaan tuhoaa muistia.

Kuten ei auta yleensä lääkkeetkään.

Terapia, terapia, ulkoilu, liikunta, ruokavalio ja näin ollen suoliston bakteeristo ,ravintoainepuutokset, kilpirauhashormonitoiminta.

Kumma jos joku roikkuu 40 vuotta kroonisesti masentuneena ja kuvittelee että lääkäri tai lääke tulee ja pelastaa ja muuttaa koko elämän.

Ei kai täällä kukaan sentään tuollaista ole kuvitellutkaan...mistä ihmeestä edes keksit tuon?

t. se n. 40 v. edelleen masentunut

Joku kysyy miten lukiosta saa sairaslomaa.Aivan kuten muualtakin.Jos murtuu jalka lukiossa niin haetaanhan sitä silloinkin.Eihän sairaana voi käydä koulua?

Vierailija kirjoitti:

Joku kysyy miten lukiosta saa sairaslomaa.Aivan kuten muualtakin.Jos murtuu jalka lukiossa niin haetaanhan sitä silloinkin.Eihän sairaana voi käydä koulua?

Ap tässä.

Tällä pojalla on siitä erilainen tilanne, että koulu on mennyt heikosti koko viime vuoden. Tässä ei ole kyse vain siitä, että on yhden periodin poissa, vaan siitä, että miten hoidetaan kakkosvuoden kesken jääneet kurssit.

Otin keväällä yhteyttä opoon, joka otti pojan hoivaansa. He vain tekivät suunnitelmaa jatkosta, tästä kolmannesta vuodesta. Viide vuodesta on silti roikkumassa kymmenen kurssia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Dominoiko isän perfektionismi perheessä? Vaatiiko paljon kaikilta, ei vain itseltään? Toisaalta hänen ei tarvitse esittää suoria vaatimuksia muille, vaan nuori voi kokea riittämättömyyttä jo sitä mallia seuraamalla (tietää ettei saavuta isän vaatimustasoa kun on kuunnellut hänen juttujaan/seurannut toimintatapoja).

Tuosta lukiosta, siellä puhutaan kai etenkin nykyisin jo alusta asti mihin aikoo suunnata ja hakea, että tietää painottaa oikeita aineita? Turhauttaako nuorta jos ei tiedä mitä haluaa? Vaatiko isä tai muut tähtäämään johonkin tiettyyn josta nuori ei ole varma tai jota ei halua? Kokeeko paineita pärjäämisestä ja numeroista ja sitä myötä jatkosta? Jos noin on, ehkä nyt olisi hyvä jättää tuota taka-alalle ja keskittyä vain opiskeluun vailla painetta tulevaisuudesta. Rohkaista nuorta keskittymään nyt vain näihin opintoihin, sillä kyllä hän vielä tiensä löytää eikä ovet sulkeudu vaikkei juuri tiettyjä kursseja nyt ottaisikaan. Eli jos on em. "ongelmia" niin ne nyt hetkeksi pois mielestä ja keskittyminen vain tähän päivään ja vuoteen?

Tuota pitää pohtia. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että edes kävisi koulua. Saisi edes vitosen eikä keskeyttänyt-merkintää.

Toki, mutta jos ei pysty niin eikö lukiosta voi pitää "välivuotta"? Siis jos opiskelut ei nyt mitenkään meinaa onnistua? Ei se maailmanloppu olisi, etenkään mahdollisesti syvenevään masennukseen tai jopa kokonaan elmänhalun menettämiseen verrattuna. Tai jos vaihtaisi iltalukioon vai millä nimellä ne nykyisin on, aikuislukio? Siellä voisi käydä niitä kursseja joita jaksaa tai joista pitää ja selviää ehkä helposti? Silloin ei jäisi kokonaan kotiin, muttei olisi samanlaista painetta kuin näissä päiväpainotteisissa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että ympärillä olevat jaksaisivat pysyä vahvoina ja varmoina (ainakin ulospäin ja nuoren edessä) ja uskoa tulevaisuuteen nyt myös sen nuorenkin puolesta. Rakastaa ja antaa tukea mutta myös rauhaa, vakuuttaa että hän kelpaa näinkin aivan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Ei maailma tähän kaadu ja opiskella ehtii myöhemminkin eikä niitä ole niin vaikea selittää mitä luulee. Siis, että tarvitsisi pelätä mitä sanoo syyksi katkoille tai lukion vaihtamiselle jne. Moni pelkää näitä turhaan aivan liikaa. 

Olen täysin samaa mieltä. Pohdin myös tuota iltalukiota/aikuislukiota, mutta jäin miettimään, että siellä vielä enemmän vaaditaan oma-aloitteellisuutta, jota ei ole.

Toisekseen olen ymmärtänyt, että rutiinit olisivat tärkeitä. Kouluhan toisi sellaisen. Mutta ensin vaaditaan energiaa, jotta pystyy rutiineihin.

Nuori tarvitsee nyt teidän tukea opiskeluissaan vaikka ne muuten hoidettaisiinkin oma-aloitteisesti eli olisiko se teille mahdollista? Ja rytmiä ja rutiinia voi luoda päivään muutenkin kuin päivälukiota käymällä kun ilmeisesti energia ei siihen nyt riitä(?). Onko teillä lemmikkejä? Nuori voisi esim. hoitaa koiran lenkitykset jos sellainen teiltä löytyy. Siinä hän saisi samalla säännöllistä tekemistä, liikuntaa ja raitista ilmaa. Ehkä aamulenkin voisi hoitaa yhdessä jonkun kanssa että varmasti nousee sängystä ja tulee tehtyä? Myös joitain kodinaskareita voisi jättää hänelle, jaksamisensa mukaan toki ja ilman syyllistämistä. Ennenkaikkea hän tarvitsee nyt paljon lempeää tukeanne ja apuanne myös asioissa, joista tuon ikäinen muuten selviää itsenäisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Dominoiko isän perfektionismi perheessä? Vaatiiko paljon kaikilta, ei vain itseltään? Toisaalta hänen ei tarvitse esittää suoria vaatimuksia muille, vaan nuori voi kokea riittämättömyyttä jo sitä mallia seuraamalla (tietää ettei saavuta isän vaatimustasoa kun on kuunnellut hänen juttujaan/seurannut toimintatapoja).

Tuosta lukiosta, siellä puhutaan kai etenkin nykyisin jo alusta asti mihin aikoo suunnata ja hakea, että tietää painottaa oikeita aineita? Turhauttaako nuorta jos ei tiedä mitä haluaa? Vaatiko isä tai muut tähtäämään johonkin tiettyyn josta nuori ei ole varma tai jota ei halua? Kokeeko paineita pärjäämisestä ja numeroista ja sitä myötä jatkosta? Jos noin on, ehkä nyt olisi hyvä jättää tuota taka-alalle ja keskittyä vain opiskeluun vailla painetta tulevaisuudesta. Rohkaista nuorta keskittymään nyt vain näihin opintoihin, sillä kyllä hän vielä tiensä löytää eikä ovet sulkeudu vaikkei juuri tiettyjä kursseja nyt ottaisikaan. Eli jos on em. "ongelmia" niin ne nyt hetkeksi pois mielestä ja keskittyminen vain tähän päivään ja vuoteen?

Tuota pitää pohtia. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että edes kävisi koulua. Saisi edes vitosen eikä keskeyttänyt-merkintää.

Toki, mutta jos ei pysty niin eikö lukiosta voi pitää "välivuotta"? Siis jos opiskelut ei nyt mitenkään meinaa onnistua? Ei se maailmanloppu olisi, etenkään mahdollisesti syvenevään masennukseen tai jopa kokonaan elmänhalun menettämiseen verrattuna. Tai jos vaihtaisi iltalukioon vai millä nimellä ne nykyisin on, aikuislukio? Siellä voisi käydä niitä kursseja joita jaksaa tai joista pitää ja selviää ehkä helposti? Silloin ei jäisi kokonaan kotiin, muttei olisi samanlaista painetta kuin näissä päiväpainotteisissa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että ympärillä olevat jaksaisivat pysyä vahvoina ja varmoina (ainakin ulospäin ja nuoren edessä) ja uskoa tulevaisuuteen nyt myös sen nuorenkin puolesta. Rakastaa ja antaa tukea mutta myös rauhaa, vakuuttaa että hän kelpaa näinkin aivan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Ei maailma tähän kaadu ja opiskella ehtii myöhemminkin eikä niitä ole niin vaikea selittää mitä luulee. Siis, että tarvitsisi pelätä mitä sanoo syyksi katkoille tai lukion vaihtamiselle jne. Moni pelkää näitä turhaan aivan liikaa. 

Olen täysin samaa mieltä. Pohdin myös tuota iltalukiota/aikuislukiota, mutta jäin miettimään, että siellä vielä enemmän vaaditaan oma-aloitteellisuutta, jota ei ole.

Toisekseen olen ymmärtänyt, että rutiinit olisivat tärkeitä. Kouluhan toisi sellaisen. Mutta ensin vaaditaan energiaa, jotta pystyy rutiineihin.

Nuori tarvitsee nyt teidän tukea opiskeluissaan vaikka ne muuten hoidettaisiinkin oma-aloitteisesti eli olisiko se teille mahdollista? Ja rytmiä ja rutiinia voi luoda päivään muutenkin kuin päivälukiota käymällä kun ilmeisesti energia ei siihen nyt riitä(?). Onko teillä lemmikkejä? Nuori voisi esim. hoitaa koiran lenkitykset jos sellainen teiltä löytyy. Siinä hän saisi samalla säännöllistä tekemistä, liikuntaa ja raitista ilmaa. Ehkä aamulenkin voisi hoitaa yhdessä jonkun kanssa että varmasti nousee sängystä ja tulee tehtyä? Myös joitain kodinaskareita voisi jättää hänelle, jaksamisensa mukaan toki ja ilman syyllistämistä. Ennenkaikkea hän tarvitsee nyt paljon lempeää tukeanne ja apuanne myös asioissa, joista tuon ikäinen muuten selviää itsenäisesti.

Ei ole koiraa, eikä tässä usein olla aamusta paikalla. Nuoren herääminen ei kuitenkaan ole ongelma. Hän siis herää, mutta ei jaksa.

Syy, miksi tämä masennus on päässyt etenemään huomaamatta (tai olen huomannut sen, mutta luullut sen olevan alakuloa) on se, että hän välillä on pirteämpi, ja hän on aina hoitanut keittiövuoronsa ja roskiem viemisen. Hän myös on käynyt koulussa satunnaisesti, tai käy kaupassa, pelaa online ja puhuu linjoilla.

Mutta sitten tulee romahdus, pahimmillaan se on ollut viimeisen viikon aikana. Poika on siis ollut flunssassa, ja ajattelin saamattomuuden olevan tautiväsymystä. Eilen sain hänet puolen tunnin kävelylle kanssani. Tänään hän on ollut koko päivän sängyssä kännykällä, eikä ole syönyt paljoa eikä halua tulla pois huoneesta eikä halua kävelylle. Olen käynyt huoneessa kolmesti, tyyliin viemässä kahvia, mutta ei halunnut.

Vaikeinta on tämä, johon ei saa otetta.

Ap paikalla.

Kävimme yksityisella psykiatrilla. Diagnoosina vakava masennus ilman psykoottisia oireita. Sai kiireellisen lähetteen psykiatriselle polille ja akuuttilääkkeitä 10 kpl. Poika otti yhden ja on siitä.asti vain nukkunut.

Osaako joku sanoa, kuinka nopeasti kiireellisesti arvioituun lähetteeseen reagoidaan?

Itse kaksi kertaa keskivaikeasta masennuksesta toipuneena ärsyttää suunnattomasti nuo vähättelevät kommentit itseä niskasta kiinniottamisesta. Masennus ei ole alakuloa eikä saamattomuutta vaan pitkään jatkuva, salakavalasti uuvuttava musta suo johon uppoaa tahtomattaan!

Kun se on pahimmillaan, sängystä ylös nouseminen on suuri saavutus. Siinä ei auta tsemppaamiset, ruokailut, liikunta...miten voit lähteä ulos jos et jaksa edes pukea vaatteita päälle!

Itselle auttoi terapia, lääkitys, sairasloma. Läheiset yrittivät tukea vain olemalla läsnä. Se on parasta, ei patistamista, ei syyllistämistä, ei välttämättä edes puhetta, ihan vaan olivat paikalla.

Siitä sitten kun pikkuhiljaa saa oloa kohenemaan, voi keskittyä mukaviin asioihin, tai siis niihin mitkä ennen tuntu kivoilta vaikkei niistä ensin tuntunut olevan iloa, niin pikkuhiljaa sekin löytyy.

Pitkä ja kivinen tie on nuorella edessä, mutta kyllä siitä selviää! Sano hänelle, että rakastat, olet tässä ja joskus se helpottaa vaikkei nyt tunnu siltä, mutta se helpottaa!

Älä vaadi mitään, älä yhtään mitään, sano, että ei haittaa, ole siinä missä haluat, muuta ei tarvi tehdä eikä tuntea syylliayyttä. Joskus helpottaa, minä rakastan...

N41

Käyttäjä10797 kirjoitti:

Itse kaksi kertaa keskivaikeasta masennuksesta toipuneena ärsyttää suunnattomasti nuo vähättelevät kommentit itseä niskasta kiinniottamisesta. Masennus ei ole alakuloa eikä saamattomuutta vaan pitkään jatkuva, salakavalasti uuvuttava musta suo johon uppoaa tahtomattaan!

Kun se on pahimmillaan, sängystä ylös nouseminen on suuri saavutus. Siinä ei auta tsemppaamiset, ruokailut, liikunta...miten voit lähteä ulos jos et jaksa edes pukea vaatteita päälle!

Itselle auttoi terapia, lääkitys, sairasloma. Läheiset yrittivät tukea vain olemalla läsnä. Se on parasta, ei patistamista, ei syyllistämistä, ei välttämättä edes puhetta, ihan vaan olivat paikalla.

Siitä sitten kun pikkuhiljaa saa oloa kohenemaan, voi keskittyä mukaviin asioihin, tai siis niihin mitkä ennen tuntu kivoilta vaikkei niistä ensin tuntunut olevan iloa, niin pikkuhiljaa sekin löytyy.

Pitkä ja kivinen tie on nuorella edessä, mutta kyllä siitä selviää! Sano hänelle, että rakastat, olet tässä ja joskus se helpottaa vaikkei nyt tunnu siltä, mutta se helpottaa!

Älä vaadi mitään, älä yhtään mitään, sano, että ei haittaa, ole siinä missä haluat, muuta ei tarvi tehdä eikä tuntea syylliayyttä. Joskus helpottaa, minä rakastan...

N41

Kiitos, ihan alkoi itkettää.

Olen jo huomannut, että poika itse kerää syyllisyyttä, kun haluaisi siivota huoneen tai lähteä kouluun, mutta ei vaan jaksa. Ja se sitten pahentaa oloa. Ei, en vaadi mitään. Valitettavasti nuori pyytää minua usein poistumaan.

Eilen tein etäpäivää kotona, ja hänelle tuli se hetkellinen hyvä olo, kun tuli luokseni puhumaan kansainvälisen politiikan valtapelistä. Olisi ollut hommia, mutta tietoisesti jätin kaiken.

Kuinkakohan pitkä tuo tie tulee olemaan, mihin pitää varautua?

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä10797 kirjoitti:

Itse kaksi kertaa keskivaikeasta masennuksesta toipuneena ärsyttää suunnattomasti nuo vähättelevät kommentit itseä niskasta kiinniottamisesta. Masennus ei ole alakuloa eikä saamattomuutta vaan pitkään jatkuva, salakavalasti uuvuttava musta suo johon uppoaa tahtomattaan!

Kun se on pahimmillaan, sängystä ylös nouseminen on suuri saavutus. Siinä ei auta tsemppaamiset, ruokailut, liikunta...miten voit lähteä ulos jos et jaksa edes pukea vaatteita päälle!

Itselle auttoi terapia, lääkitys, sairasloma. Läheiset yrittivät tukea vain olemalla läsnä. Se on parasta, ei patistamista, ei syyllistämistä, ei välttämättä edes puhetta, ihan vaan olivat paikalla.

Siitä sitten kun pikkuhiljaa saa oloa kohenemaan, voi keskittyä mukaviin asioihin, tai siis niihin mitkä ennen tuntu kivoilta vaikkei niistä ensin tuntunut olevan iloa, niin pikkuhiljaa sekin löytyy.

Pitkä ja kivinen tie on nuorella edessä, mutta kyllä siitä selviää! Sano hänelle, että rakastat, olet tässä ja joskus se helpottaa vaikkei nyt tunnu siltä, mutta se helpottaa!

Älä vaadi mitään, älä yhtään mitään, sano, että ei haittaa, ole siinä missä haluat, muuta ei tarvi tehdä eikä tuntea syylliayyttä. Joskus helpottaa, minä rakastan...

N41

Kiitos, ihan alkoi itkettää.

Olen jo huomannut, että poika itse kerää syyllisyyttä, kun haluaisi siivota huoneen tai lähteä kouluun, mutta ei vaan jaksa. Ja se sitten pahentaa oloa. Ei, en vaadi mitään. Valitettavasti nuori pyytää minua usein poistumaan.

Eilen tein etäpäivää kotona, ja hänelle tuli se hetkellinen hyvä olo, kun tuli luokseni puhumaan kansainvälisen politiikan valtapelistä. Olisi ollut hommia, mutta tietoisesti jätin kaiken.

Kuinkakohan pitkä tuo tie tulee olemaan, mihin pitää varautua?

Kiva kun jaksoi tulla juttelemaan! Luulen, että riittää kun vaan oot kotona ja saatavilla, poikasi tietää mistä sinut löytää jos haluaa jutella.

Sydäntä lämmittää että jaksoit keskittyä häneen ja jättää työt hetkeksi, hienoa!

Itsellä kesti tuo pahin vaihe muutamia kuukausia, kokonaan tunsin itseni terveeksi vasta vuoden jälkeen. Vieläkin välillä tulee kausia kun ei kiinnosta, mutta niistä pääsee helpommin yli vaikka olen ollut "terve" jo 1.5 vuotta. Lääkitys jatkuu edelleen.

Tsemppiä teille molemmille!

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä10797 kirjoitti:

Itse kaksi kertaa keskivaikeasta masennuksesta toipuneena ärsyttää suunnattomasti nuo vähättelevät kommentit itseä niskasta kiinniottamisesta. Masennus ei ole alakuloa eikä saamattomuutta vaan pitkään jatkuva, salakavalasti uuvuttava musta suo johon uppoaa tahtomattaan!

Kun se on pahimmillaan, sängystä ylös nouseminen on suuri saavutus. Siinä ei auta tsemppaamiset, ruokailut, liikunta...miten voit lähteä ulos jos et jaksa edes pukea vaatteita päälle!

Itselle auttoi terapia, lääkitys, sairasloma. Läheiset yrittivät tukea vain olemalla läsnä. Se on parasta, ei patistamista, ei syyllistämistä, ei välttämättä edes puhetta, ihan vaan olivat paikalla.

Siitä sitten kun pikkuhiljaa saa oloa kohenemaan, voi keskittyä mukaviin asioihin, tai siis niihin mitkä ennen tuntu kivoilta vaikkei niistä ensin tuntunut olevan iloa, niin pikkuhiljaa sekin löytyy.

Pitkä ja kivinen tie on nuorella edessä, mutta kyllä siitä selviää! Sano hänelle, että rakastat, olet tässä ja joskus se helpottaa vaikkei nyt tunnu siltä, mutta se helpottaa!

Älä vaadi mitään, älä yhtään mitään, sano, että ei haittaa, ole siinä missä haluat, muuta ei tarvi tehdä eikä tuntea syylliayyttä. Joskus helpottaa, minä rakastan...

N41

Kiitos, ihan alkoi itkettää.

Olen jo huomannut, että poika itse kerää syyllisyyttä, kun haluaisi siivota huoneen tai lähteä kouluun, mutta ei vaan jaksa. Ja se sitten pahentaa oloa. Ei, en vaadi mitään. Valitettavasti nuori pyytää minua usein poistumaan.

Eilen tein etäpäivää kotona, ja hänelle tuli se hetkellinen hyvä olo, kun tuli luokseni puhumaan kansainvälisen politiikan valtapelistä. Olisi ollut hommia, mutta tietoisesti jätin kaiken.

Kuinkakohan pitkä tuo tie tulee olemaan, mihin pitää varautua?

Mikäli lapsi syyllistyy tekemättömistä kotitöistä, on silloin syytä tarkastella myös kasvatusmetodeja. Äkkisiltään kuulostaa psyykkiseltä väkivallalta. Kannattaa lukea esimerkiksi tämä https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/ilmiot/suorat_sanat/psykologi_m…

Moni äiti ja isä on väkivaltainen lastaan kohtaan, mutta ei ymmärrä olevansa, sanoo psykologi Kaisa Lumijärvi.

HAUKKU TEKEE HAAVAN.

Moni äiti ja isä on lastaan kohtaan väkivaltainen, vaikka ei ymmärrä olevansa. Vitsinä sanotaan, että kolme kasvatuskeinoani ovat uhkailu, kiristys ja lahjonta. Ne ovat henkistä väkivaltaa.

Perinteisesti ajattelemme, että lapsen kurittaminen tarkoittaa fyysistä väkivaltaa. Oikeasti myös henkinen väkivalta on kuritusta. Fyysinen ja psyykkinen kipu aktivoivat lapsessa samat aivoalueet.

Tutkimuksissa melkein puolet vanhemmista kertoo haukkuneensa lastaan tyhmäksi viimeisen vuoden aikana. Luulen, että luvut olisivat vielä suuremmat, jos olisi osattu kysyä tarkemmin lapsen mitätöinnistä, syyllistämisestä ja rakkauden epäämisestä.

NIPPAISU ON VALESANA.

Me aikuiset olemme hyviä laimentamaan sanoja. Lapsen kovakourainen retuuttaminen voi muuttua tönäisyksi, nipistäminen on vain nippaisu. Uhkailu ja mitätöinti muuttuvat puheessa ja omassa mielessäkin kasvatukseksi.

Aikuisen ja lapsen välinen suhde on ihmissuhde siinä missä muutkin. Emme hyväksy parisuhteessa sitä, että toista pelotellaan, uhkaillaan tai lahjotaan. Samat asiat muuttuvat lapsen ja aikuisen suhteessa jotenkin sallituiksi. Se on järjetöntä. Lasta pitäisi suojella vielä enemmän, koska lapsi on aikuisen varassa.

JÄÄHYPENKKI PITÄISI KIELTÄÄ.

En pidä television Supernannystä. Supernannyn jäähypenkkineuvot pitäisi unohtaa. Jos leikki-ikäinen lapsi käsketään yksin omaan huoneeseen, kun hän on hankala, hän jää tunnemylläkässään yksin. Lapsi tarvitsee syliä rauhoittuakseen. Yksinäinen jäähy on pelottava kokemus.

Jäähylle eristetty lapsi oppii, että vanhemmat hyväksyvät minut vain, kun olen kiltti, iloinen ja reipas. Jos lapsella ei ole lupa ilmaista kiukkua ja turhautumista, hän ajattelee, että ne tunteet eivät ole sallittuja. Siitä voi tulla vaikeuksia myöhemmin. Viimeistään parisuhteessa.

Vanhemman vastuulla on rauhoittaa ensin itsensä ja sitten lapsi. Jos jonkun pitää poistua paikalta, jotta tilanne rauhoittuisi, vanhempi voi laittaa itsensä hetkeksi jäähylle. Samalla kun vie roskia, ehtii hengittää syvään.

LAPSET KUULEVAT TUNTEITA.

Kaikessa sanomisessa sävyllä on väliä. Ratkaisevaa on, onko vanhempi lapsen mielestä pelottava tai onko kokemus ahdistava. On ihan eri asia sanoa ”noin ei voi käyttäytyä” kuin sanoa ”mä en yhtään tykkää sinusta, kun olet tuollainen”.

Vanhemman pitää nähdä lapsen raivon ja temppuilun taakse ja miettiä, mistä se johtuu. Sitten kannattaa sanoittaa tunne lapselle: Sinä olet varmaan nyt väsynyt. Sulla on tainnut olla ikävä kotiin päiväkodissa. Ei ihme, että raivostuttaa, kun varmaan on nälkäkin.

Lapsi oppii empatiaa, kun hänelle ollaan empaattisia.

SYYLLISTY VAIN, VANHEMPI.

Jos puhe kasvatusväkivallasta saa äidin tai isän nyt syyllistymään, hän voi olla tyytyväinen. Se tarkoittaa, että vanhempi välittää. Syyllisyys auttaa myös toimimaan toisin.

Kaikissa suhteissa tulee säröjä, niin myös suhteessa lapseen. Kun mokaa, voi pyytää anteeksi.­ Samalla lapsi oppii, että vanhempikin on vain ihminen.

Kaisa Lumijärvi on 41-vuotias psykologi ja psykoterapeutti sekä 8- ja 9-vuotiaiden lasten äiti. Hän on äitinä kehnoimmillaan nälkäisenä ja parhaimmillaan sunnuntaiaamuisin kahvin jälkeen.

Eikö se ole ihan normaalia, että masentunut tuntee syyllisyyttä ettei jaksa? Ihan tervekin ihminen tuntee. Kun tietää, että pitäisi tehdä. Ei siinä tarvi kenenkään edes syyllistää ketään, vasn syyllisyys nousee ihan sisältä päin.