Miten masennusta hoidetaan?

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuori ei ole halunnut lääkäriin aiemmin, koska ei usko siitä olevan hyötyä. Masennuslääkkeet kuulemma vain tekevät olon zombieksi. Nyt olo on riittävän paha.

Huomasin itsekin, että tämä alkoi vuosi sitten, mutta ei kerralla, vaan pahentunut vähitellen. Miksi? Ei elämässä koskaan ole ollut mitään traumaattista, mitä nyt elämään kuuluu. Ei hän edes ole perfektionisti. Mikä sitä pahentaa? Onko siihen aina syy? Vai voiko se olla vain kemiallista?

Onko nuori herkkä? Tiedätkö kaiken hänelle tapahtuneen? Ehkä nuori ei itsekään vielä ymmärrä, että jotkut kokemukset ovat vaurioittaneet häntä ja sanoo siksi ettei mitään ihmeellistä ole ollut? <- hyvän ja itselle sopivan terapian ja terapeutin kanssa voi ymmärtää paljon asioita, joita ei lapsen/nuoren elämänkokemuksella vielä ymmärrä jos vertailukohtaa/normaalia "peiliä" ei ole ollut. Voi varmaan joskus johtua jossain määrin aivokemiastakin(?).

Ja nuo lääkkeet, joskus joutuu tekemään valitettavan montakin kokeilua ennenkuin sopiva löytyy eli tästä kannattaa puhua lääkärin kanssa. Lääkkeet ei tietenkään ole aina tarpeen, mutta vakavissa tapauksissa lienee kuitenkin tarpeen. Niin ja vaatikaa terapiaa ja kysykää apua oikeanlaisen terapian ja terapeutin löytämiseen. Tärkeintä on, että terapian suuntaus sopii hoidettavalle ja terapeutin ja hoidettavan henkilökemiat toimii ja he "ymmärtävät" toisiaan. Tuo em. on aidosti tärkeintä, muu on helpo lähes tulkoon kaikkien ajan ja rahan haaskausta. Ja usko pois, tiedän tästä valitettavan paljon...mutta tsemppiä ja <3

Ei ole herkkä. Analyyttinen ja ajatteleva on.

En tietenkään tiedä kaikkea tapahtunutta, mutta ei ole sitä tyyppiä, että maailma katuu kaikesta. Ei hän pumpulissa ole kasvanut. Itse bongaan yhden asian, mutta Siitä isosta asiasta on moneen kertaan keskusteltu, ja nuori on itsekin purkanut tunteitaan. Itse arvioi päässeen siitä yli.

Ok. Tuossa tapauksessa kannattaisi ehkä jutella ulkopuolisen kanssa, koska ette löydä mitään tunnistettavaa syytä. On vaikea hoitaa tai parantua jostain mistä ei tiedä. Miten muuten tuo analyyttisyys ja ajattelevaisuus, pohtiiko paljon ns. syvällisiä asioita ja näkee tulevaisuuden (joko omansa ja/tai kansankunnan laajemminkin) synkkänä, pelottavana, ankeana? Nuoret voivat kokea joskus ns. maailmantuskaa eikä se tietysti ihme olekaan, vaikka se onkin ylimitoitettua ainakin yksilön kannalta. Entä onko hänellä edessään joku iso siirtymävaihe? Jatko-opintoihin haku tai niiden aloitus ja se stressaa? Vai eikö tiedä mitä haluaa tai ei päässyt opiskelemaan ja harmia siitä? Nuo on nuorelle todella isoja asioita.

Entä elintavat? Voivat auttaa jonkinverran jos masennus ei ole kovin syvä ja helpottavat toki vakavammissakin tapauksissa jos vaan jaksaa niitä ylläpitää eli onko edes suht säännöllinen vrk-rytmi? Syömiset edes riittävän säännölliset ja terveelliset? Liikunta, ulkoilu? Sosiaalisia suhteita, onko niitä ja ovatko ne turvallisia ja hyviä? Tällaisia tuli nyt mieleen ja anteeksi jos näistä on jo puhuttu sillä välin kun olen tätä kirjoittanut.

On tosi syvällinen, mutta pohtii enemmän tietoisuuden olemusta kuin maailmantuskaa. Ei näe tulevaisuutta pelottavana, vaan tarkoituksenmukaisuus puuttuu. Hyvänä päivänä sanoo lähtevänsä koulun jälkeen muukalaislegioonaan.

On lukiossa. Eka vuosi meni ok, mutta viime vuosi penkin alle. Ei vain jaksa nousta aamulla, ei jaksa palauttaa tehtäviä. Tätä menoa pääse lukiosta koskaan.

Tähän mennessä kaikki on ollut säännöllistä ja terveellistä, mutta viimeisen vuoden aikana ei jaksa mitään. Toki terveellistä ruokaa saa, kun sitä tarjotaan.

Kavereita on ollut, mutta eivät hekään enää kiinnosta. Mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa.

Sattuuko tähän kategoriaan? https://www.iltalehti.fi/terveys/201702242200074306_tr.shtml

Niin ja yksi tärkeä unohtui eli häpeä, aiheuttaako tämä masennus nuorelle tai lähipiirille häpeää? Tarkoitan sitä, että mt-ongelmilla on usein vieläkin aivan turha stigma ja monella on erikoisia luuloja mitä erilaiset mt-ongelmat ovat tai eivät ole. Liian usein näkee vieläkin ajattelua, että kaikki mikä liittyy mielenterveyteen tarkoittaa, että ihminen on "hullu", "outo", "arvaamaton" ja mitä lie...avointa keskustelua ja valistusta tarvitaan vielä paljon ja minusta olisi äärimmäisen tärkeää alkaa erottelemaan keskusteluissa mm. (psykoottiset) mielisairaudet ja muut mielenterveysongelmat toisistaan, sillä kyse todella erilaisista asioista. Eli jos tämä aiheuttaa teillä häpeää, vaikeuttaa se helposti paranemista. Suosittelen teitäkin hankkimaan aiheesta paljon (tutkittua) tietoa, että osaatte paremmin auttaa ja tukea nuorta ja ymmärrätte mistä masennuksessa on kyse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuori ei ole halunnut lääkäriin aiemmin, koska ei usko siitä olevan hyötyä. Masennuslääkkeet kuulemma vain tekevät olon zombieksi. Nyt olo on riittävän paha.

Huomasin itsekin, että tämä alkoi vuosi sitten, mutta ei kerralla, vaan pahentunut vähitellen. Miksi? Ei elämässä koskaan ole ollut mitään traumaattista, mitä nyt elämään kuuluu. Ei hän edes ole perfektionisti. Mikä sitä pahentaa? Onko siihen aina syy? Vai voiko se olla vain kemiallista?

Onko nuori herkkä? Tiedätkö kaiken hänelle tapahtuneen? Ehkä nuori ei itsekään vielä ymmärrä, että jotkut kokemukset ovat vaurioittaneet häntä ja sanoo siksi ettei mitään ihmeellistä ole ollut? <- hyvän ja itselle sopivan terapian ja terapeutin kanssa voi ymmärtää paljon asioita, joita ei lapsen/nuoren elämänkokemuksella vielä ymmärrä jos vertailukohtaa/normaalia "peiliä" ei ole ollut. Voi varmaan joskus johtua jossain määrin aivokemiastakin(?).

Ja nuo lääkkeet, joskus joutuu tekemään valitettavan montakin kokeilua ennenkuin sopiva löytyy eli tästä kannattaa puhua lääkärin kanssa. Lääkkeet ei tietenkään ole aina tarpeen, mutta vakavissa tapauksissa lienee kuitenkin tarpeen. Niin ja vaatikaa terapiaa ja kysykää apua oikeanlaisen terapian ja terapeutin löytämiseen. Tärkeintä on, että terapian suuntaus sopii hoidettavalle ja terapeutin ja hoidettavan henkilökemiat toimii ja he "ymmärtävät" toisiaan. Tuo em. on aidosti tärkeintä, muu on helpo lähes tulkoon kaikkien ajan ja rahan haaskausta. Ja usko pois, tiedän tästä valitettavan paljon...mutta tsemppiä ja <3

Ei ole herkkä. Analyyttinen ja ajatteleva on.

En tietenkään tiedä kaikkea tapahtunutta, mutta ei ole sitä tyyppiä, että maailma katuu kaikesta. Ei hän pumpulissa ole kasvanut. Itse bongaan yhden asian, mutta Siitä isosta asiasta on moneen kertaan keskusteltu, ja nuori on itsekin purkanut tunteitaan. Itse arvioi päässeen siitä yli.

Ok. Tuossa tapauksessa kannattaisi ehkä jutella ulkopuolisen kanssa, koska ette löydä mitään tunnistettavaa syytä. On vaikea hoitaa tai parantua jostain mistä ei tiedä. Miten muuten tuo analyyttisyys ja ajattelevaisuus, pohtiiko paljon ns. syvällisiä asioita ja näkee tulevaisuuden (joko omansa ja/tai kansankunnan laajemminkin) synkkänä, pelottavana, ankeana? Nuoret voivat kokea joskus ns. maailmantuskaa eikä se tietysti ihme olekaan, vaikka se onkin ylimitoitettua ainakin yksilön kannalta. Entä onko hänellä edessään joku iso siirtymävaihe? Jatko-opintoihin haku tai niiden aloitus ja se stressaa? Vai eikö tiedä mitä haluaa tai ei päässyt opiskelemaan ja harmia siitä? Nuo on nuorelle todella isoja asioita.

Entä elintavat? Voivat auttaa jonkinverran jos masennus ei ole kovin syvä ja helpottavat toki vakavammissakin tapauksissa jos vaan jaksaa niitä ylläpitää eli onko edes suht säännöllinen vrk-rytmi? Syömiset edes riittävän säännölliset ja terveelliset? Liikunta, ulkoilu? Sosiaalisia suhteita, onko niitä ja ovatko ne turvallisia ja hyviä? Tällaisia tuli nyt mieleen ja anteeksi jos näistä on jo puhuttu sillä välin kun olen tätä kirjoittanut.

On tosi syvällinen, mutta pohtii enemmän tietoisuuden olemusta kuin maailmantuskaa. Ei näe tulevaisuutta pelottavana, vaan tarkoituksenmukaisuus puuttuu. Hyvänä päivänä sanoo lähtevänsä koulun jälkeen muukalaislegioonaan.

On lukiossa. Eka vuosi meni ok, mutta viime vuosi penkin alle. Ei vain jaksa nousta aamulla, ei jaksa palauttaa tehtäviä. Tätä menoa pääse lukiosta koskaan.

Tähän mennessä kaikki on ollut säännöllistä ja terveellistä, mutta viimeisen vuoden aikana ei jaksa mitään. Toki terveellistä ruokaa saa, kun sitä tarjotaan.

Kavereita on ollut, mutta eivät hekään enää kiinnosta. Mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa.

Sattuuko tähän kategoriaan? https://www.iltalehti.fi/terveys/201702242200074306_tr.shtml

En ole ajatellut sen olevan fyysistä ollenkaan. Ja välillä nuori jaksaa kuitenkin. Mutta iloa ei mikään tuo.

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Vierailija kirjoitti:

Niin ja yksi tärkeä unohtui eli häpeä, aiheuttaako tämä masennus nuorelle tai lähipiirille häpeää? Tarkoitan sitä, että mt-ongelmilla on usein vieläkin aivan turha stigma ja monella on erikoisia luuloja mitä erilaiset mt-ongelmat ovat tai eivät ole. Liian usein näkee vieläkin ajattelua, että kaikki mikä liittyy mielenterveyteen tarkoittaa, että ihminen on "hullu", "outo", "arvaamaton" ja mitä lie...avointa keskustelua ja valistusta tarvitaan vielä paljon ja minusta olisi äärimmäisen tärkeää alkaa erottelemaan keskusteluissa mm. (psykoottiset) mielisairaudet ja muut mielenterveysongelmat toisistaan, sillä kyse todella erilaisista asioista. Eli jos tämä aiheuttaa teillä häpeää, vaikeuttaa se helposti paranemista. Suosittelen teitäkin hankkimaan aiheesta paljon (tutkittua) tietoa, että osaatte paremmin auttaa ja tukea nuorta ja ymmärrätte mistä masennuksessa on kyse. 

Tämä kaikki valkeni minulle vasta perjantaina, kun nuori paljasti meille kaiken. Olemme sekä pe että la puhuneet toista tuntia, ja olen yrittänyt toistaa, ettei hän ole ainut ihminen, jolle käy niin, ja luettelin kaikki tutut, jotka ovat olleet masentuneita. Se herätti poikaa vähän apatiasta.

Maanantaiksi olen varannut yksityiseltä lääkäriasemalta nuorisopsykiatrin. Toivottavasti saa lähetteen nopeasti muualle, kun 200 e kertamaksu on paljon pitkällä tähtäimellä.

Oma kokemus.Nuorisopsykiatrian polille jossa voi saada keskusteluapua ja lääkityksen.Sopiva lääke löytyy,koska sivuoireet kyllä huomioidaan.Sairaslomaa.

Kelan tukema terapia hakuun.Yleisellä puolella ei saa terapiaa.Mielenterveystalo netissä on sivu johon sun olisi hyvä tutustua.

Vierailija kirjoitti:

En ole ajatellut sen olevan fyysistä ollenkaan. Ja välillä nuori jaksaa kuitenkin. Mutta iloa ei mikään tuo.

Anhedonia on aika tyypillinen masennuksessa, mutta voi johtua muustakin syystä. Koulukiusaaminen kannattaa ensimmäisenä sulkea pois ja mahdolliset menetykset, kuten tyttöystävä jne.

Vierailija kirjoitti:

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Luulen, että nyt ollaan siinä kulminaatioisteessä, että hän haluaa. Hän vain epäilee sitä.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus.Nuorisopsykiatrian polille jossa voi saada keskusteluapua ja lääkityksen.Sopiva lääke löytyy,koska sivuoireet kyllä huomioidaan.Sairaslomaa.

Kelan tukema terapia hakuun.Yleisellä puolella ei saa terapiaa.Mielenterveystalo netissä on sivu johon sun olisi hyvä tutustua.

Miten lukiosta saa sairaslomaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Luulen, että nyt ollaan siinä kulminaatioisteessä, että hän haluaa. Hän vain epäilee sitä.

Nuorten osalta kyse voi olla myös huomion hakemisesta. Kannattaa olla tarkkana siinä ettei nuori ala elää diagnoosin mukaisesti. Voi hyvinkin pilata loppuelämän. Armeijaan on turha pyrkiä ja voi myös olla keino välttää armeija. PSY-merkinnät estävät myös sairauskuluvatuutusten saannin ja voi haitata työpaikan saantia. Eli kannattaa käyttää harkintaa mitä tekee. Nuori itse ei näistä tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Dominoiko isän perfektionismi perheessä? Vaatiiko paljon kaikilta, ei vain itseltään? Toisaalta hänen ei tarvitse esittää suoria vaatimuksia muille, vaan nuori voi kokea riittämättömyyttä jo sitä mallia seuraamalla (tietää ettei saavuta isän vaatimustasoa kun on kuunnellut hänen juttujaan/seurannut toimintatapoja).

Tuosta lukiosta, siellä puhutaan kai etenkin nykyisin jo alusta asti mihin aikoo suunnata ja hakea, että tietää painottaa oikeita aineita? Turhauttaako nuorta jos ei tiedä mitä haluaa? Vaatiko isä tai muut tähtäämään johonkin tiettyyn josta nuori ei ole varma tai jota ei halua? Kokeeko paineita pärjäämisestä ja numeroista ja sitä myötä jatkosta? Jos noin on, ehkä nyt olisi hyvä jättää tuota taka-alalle ja keskittyä vain opiskeluun vailla painetta tulevaisuudesta. Rohkaista nuorta keskittymään nyt vain näihin opintoihin, sillä kyllä hän vielä tiensä löytää eikä ovet sulkeudu vaikkei juuri tiettyjä kursseja nyt ottaisikaan. Eli jos on em. "ongelmia" niin ne nyt hetkeksi pois mielestä ja keskittyminen vain tähän päivään ja vuoteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Luulen, että nyt ollaan siinä kulminaatioisteessä, että hän haluaa. Hän vain epäilee sitä.

Nuorten osalta kyse voi olla myös huomion hakemisesta. Kannattaa olla tarkkana siinä ettei nuori ala elää diagnoosin mukaisesti. Voi hyvinkin pilata loppuelämän. Armeijaan on turha pyrkiä ja voi myös olla keino välttää armeija. PSY-merkinnät estävät myös sairauskuluvatuutusten saannin ja voi haitata työpaikan saantia. Eli kannattaa käyttää harkintaa mitä tekee. Nuori itse ei näistä tiedä.

Nyt pojalla on kaksi vaihtoehtoa: joko hän alkaa käyttää huumeita tai vetää ranteet auki. Minä tulin väliin ja ehdotin lääkärille menoa.

Mikä näistä kolmesta on sinun valintasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuori ei ole halunnut lääkäriin aiemmin, koska ei usko siitä olevan hyötyä. Masennuslääkkeet kuulemma vain tekevät olon zombieksi. Nyt olo on riittävän paha.

Huomasin itsekin, että tämä alkoi vuosi sitten, mutta ei kerralla, vaan pahentunut vähitellen. Miksi? Ei elämässä koskaan ole ollut mitään traumaattista, mitä nyt elämään kuuluu. Ei hän edes ole perfektionisti. Mikä sitä pahentaa? Onko siihen aina syy? Vai voiko se olla vain kemiallista?

Syy on perimän ja ympäristön yhteisvaikutus. Sen tarkemmin ei tiedetä. Jokaisen nupin sisältö kun on täysin omanlaisensa. Nuoresi voi surra jotain, mikä sinun mielestäsi on kärpäsen kakkaa vähäisempi asia, mutta hänelle sillä on iso merkitys.

Moni hyötyy sähköhoidosta, joka annetaan hyvin hellävaraisesti. Potilas on unessa ja saanut lihasrelaksanttia. Ei satu, ei pelota, voi mennä hetkeksi muisti mutta yleensä palautuu.

Ei vähimmässäkään määrin muistuta sitä mitä Jack Nicholsonille tehtiin elokuvassa Yksi lensi yli käenpesän.

Älä selitä. Sähköhoito ei ketään auta, korkeintaan tuhoaa muistia.

Kuten ei auta yleensä lääkkeetkään.

Terapia, terapia, ulkoilu, liikunta, ruokavalio ja näin ollen suoliston bakteeristo ,ravintoainepuutokset, kilpirauhashormonitoiminta.

Kumma jos joku roikkuu 40 vuotta kroonisesti masentuneena ja kuvittelee että lääkäri tai lääke tulee ja pelastaa ja muuttaa koko elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Dominoiko isän perfektionismi perheessä? Vaatiiko paljon kaikilta, ei vain itseltään? Toisaalta hänen ei tarvitse esittää suoria vaatimuksia muille, vaan nuori voi kokea riittämättömyyttä jo sitä mallia seuraamalla (tietää ettei saavuta isän vaatimustasoa kun on kuunnellut hänen juttujaan/seurannut toimintatapoja).

Tuosta lukiosta, siellä puhutaan kai etenkin nykyisin jo alusta asti mihin aikoo suunnata ja hakea, että tietää painottaa oikeita aineita? Turhauttaako nuorta jos ei tiedä mitä haluaa? Vaatiko isä tai muut tähtäämään johonkin tiettyyn josta nuori ei ole varma tai jota ei halua? Kokeeko paineita pärjäämisestä ja numeroista ja sitä myötä jatkosta? Jos noin on, ehkä nyt olisi hyvä jättää tuota taka-alalle ja keskittyä vain opiskeluun vailla painetta tulevaisuudesta. Rohkaista nuorta keskittymään nyt vain näihin opintoihin, sillä kyllä hän vielä tiensä löytää eikä ovet sulkeudu vaikkei juuri tiettyjä kursseja nyt ottaisikaan. Eli jos on em. "ongelmia" niin ne nyt hetkeksi pois mielestä ja keskittyminen vain tähän päivään ja vuoteen?

Tuota pitää pohtia. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että edes kävisi koulua. Saisi edes vitosen eikä keskeyttänyt-merkintää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin ja yksi tärkeä unohtui eli häpeä, aiheuttaako tämä masennus nuorelle tai lähipiirille häpeää? Tarkoitan sitä, että mt-ongelmilla on usein vieläkin aivan turha stigma ja monella on erikoisia luuloja mitä erilaiset mt-ongelmat ovat tai eivät ole. Liian usein näkee vieläkin ajattelua, että kaikki mikä liittyy mielenterveyteen tarkoittaa, että ihminen on "hullu", "outo", "arvaamaton" ja mitä lie...avointa keskustelua ja valistusta tarvitaan vielä paljon ja minusta olisi äärimmäisen tärkeää alkaa erottelemaan keskusteluissa mm. (psykoottiset) mielisairaudet ja muut mielenterveysongelmat toisistaan, sillä kyse todella erilaisista asioista. Eli jos tämä aiheuttaa teillä häpeää, vaikeuttaa se helposti paranemista. Suosittelen teitäkin hankkimaan aiheesta paljon (tutkittua) tietoa, että osaatte paremmin auttaa ja tukea nuorta ja ymmärrätte mistä masennuksessa on kyse. 

Tämä kaikki valkeni minulle vasta perjantaina, kun nuori paljasti meille kaiken. Olemme sekä pe että la puhuneet toista tuntia, ja olen yrittänyt toistaa, ettei hän ole ainut ihminen, jolle käy niin, ja luettelin kaikki tutut, jotka ovat olleet masentuneita. Se herätti poikaa vähän apatiasta.

Maanantaiksi olen varannut yksityiseltä lääkäriasemalta nuorisopsykiatrin. Toivottavasti saa lähetteen nopeasti muualle, kun 200 e kertamaksu on paljon pitkällä tähtäimellä.

Hienoa!! Voit vakuuttaa hänelle, että masennuksessa ei aidosti ole mitään ihmeellistä (mitä outoa on väsymyksessä, alakulossa, haluttomuudessa?! ei mitään!) eikä hän ole _millään tavalla_ poikkeava tai erilainen ja kuten itsekin sanoit, tämä on valitettavan yleistäkin vielä. Ja onneksi ansenteissakin on jo tapahtunut muutosta vaikka tehtävää toki vielä onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Luulen, että nyt ollaan siinä kulminaatioisteessä, että hän haluaa. Hän vain epäilee sitä.

Nuorten osalta kyse voi olla myös huomion hakemisesta. Kannattaa olla tarkkana siinä ettei nuori ala elää diagnoosin mukaisesti. Voi hyvinkin pilata loppuelämän. Armeijaan on turha pyrkiä ja voi myös olla keino välttää armeija. PSY-merkinnät estävät myös sairauskuluvatuutusten saannin ja voi haitata työpaikan saantia. Eli kannattaa käyttää harkintaa mitä tekee. Nuori itse ei näistä tiedä.

Nyt pojalla on kaksi vaihtoehtoa: joko hän alkaa käyttää huumeita tai vetää ranteet auki. Minä tulin väliin ja ehdotin lääkärille menoa.

Mikä näistä kolmesta on sinun valintasi?

Ei ole kaksi vaihtoehtoa. Mikäli olet noin huono vanhempi, kannattaa antaa poika huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo analyyttisyys voi olla sitä että etäännyttää itsensä omista tunteista ja katsoo itseä ikään kuin ulkoa päin. Ei niitä asioita sitten pysty käsittelemään. Onko perfektionismi kova? Entä oletteko perheenä kovin suorituskeskeisiä?

Luonteeltaan on analyyttinen, mutta pienestä pitäen puhuttu tunteista. Ihan tietoisesti. On kuitenkin enemmän kiinnostunut fysiikasta kuin psykologiasta.

Isä on perfektionisti, minä en. Poika itse ei ole perfektionisti.

Dominoiko isän perfektionismi perheessä? Vaatiiko paljon kaikilta, ei vain itseltään? Toisaalta hänen ei tarvitse esittää suoria vaatimuksia muille, vaan nuori voi kokea riittämättömyyttä jo sitä mallia seuraamalla (tietää ettei saavuta isän vaatimustasoa kun on kuunnellut hänen juttujaan/seurannut toimintatapoja).

Tuosta lukiosta, siellä puhutaan kai etenkin nykyisin jo alusta asti mihin aikoo suunnata ja hakea, että tietää painottaa oikeita aineita? Turhauttaako nuorta jos ei tiedä mitä haluaa? Vaatiko isä tai muut tähtäämään johonkin tiettyyn josta nuori ei ole varma tai jota ei halua? Kokeeko paineita pärjäämisestä ja numeroista ja sitä myötä jatkosta? Jos noin on, ehkä nyt olisi hyvä jättää tuota taka-alalle ja keskittyä vain opiskeluun vailla painetta tulevaisuudesta. Rohkaista nuorta keskittymään nyt vain näihin opintoihin, sillä kyllä hän vielä tiensä löytää eikä ovet sulkeudu vaikkei juuri tiettyjä kursseja nyt ottaisikaan. Eli jos on em. "ongelmia" niin ne nyt hetkeksi pois mielestä ja keskittyminen vain tähän päivään ja vuoteen?

Tuota pitää pohtia. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että edes kävisi koulua. Saisi edes vitosen eikä keskeyttänyt-merkintää.

Toki, mutta jos ei pysty niin eikö lukiosta voi pitää "välivuotta"? Siis jos opiskelut ei nyt mitenkään meinaa onnistua? Ei se maailmanloppu olisi, etenkään mahdollisesti syvenevään masennukseen tai jopa kokonaan elmänhalun menettämiseen verrattuna. Tai jos vaihtaisi iltalukioon vai millä nimellä ne nykyisin on, aikuislukio? Siellä voisi käydä niitä kursseja joita jaksaa tai joista pitää ja selviää ehkä helposti? Silloin ei jäisi kokonaan kotiin, muttei olisi samanlaista painetta kuin näissä päiväpainotteisissa. Tärkeintä kuitenkin olisi, että ympärillä olevat jaksaisivat pysyä vahvoina ja varmoina (ainakin ulospäin ja nuoren edessä) ja uskoa tulevaisuuteen nyt myös sen nuorenkin puolesta. Rakastaa ja antaa tukea mutta myös rauhaa, vakuuttaa että hän kelpaa näinkin aivan yhtä hyvin kuin aiemminkin. Ei maailma tähän kaadu ja opiskella ehtii myöhemminkin eikä niitä ole niin vaikea selittää mitä luulee. Siis, että tarvitsisi pelätä mitä sanoo syyksi katkoille tai lukion vaihtamiselle jne. Moni pelkää näitä turhaan aivan liikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Luulen, että nyt ollaan siinä kulminaatioisteessä, että hän haluaa. Hän vain epäilee sitä.

Nuorten osalta kyse voi olla myös huomion hakemisesta. Kannattaa olla tarkkana siinä ettei nuori ala elää diagnoosin mukaisesti. Voi hyvinkin pilata loppuelämän. Armeijaan on turha pyrkiä ja voi myös olla keino välttää armeija. PSY-merkinnät estävät myös sairauskuluvatuutusten saannin ja voi haitata työpaikan saantia. Eli kannattaa käyttää harkintaa mitä tekee. Nuori itse ei näistä tiedä.

Nyt pojalla on kaksi vaihtoehtoa: joko hän alkaa käyttää huumeita tai vetää ranteet auki. Minä tulin väliin ja ehdotin lääkärille menoa.

Mikä näistä kolmesta on sinun valintasi?

Ei ole kaksi vaihtoehtoa. Mikäli olet noin huono vanhempi, kannattaa antaa poika huostaan.

Kerrotko samalla mihin instanssiin otan yhteyttä, jotta voin antaa 18 - vuotiaan huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Todellinen paraneminen lähtee aina itsestä, hänen täytyy haluta parantua.

Inhoan mt-ongelmaisena tätä toteamusta sydämeni pohjasta. Masennukseen kuuluu usein olennaisena osana tietty pessimistisyys ja useat haluavat enemmän kuolla kuin elää, koska se kuuluu sairaudenkuvaan. Varsinkin kun aletaan olla syvemmällä suossa. Ja ei niillä parantumishaluilla tee mitään jos ei tiedä mistä pitäisi parantua. Masennus on yleensä oire eikä ongelma.