Olenko ainoa jota ärsyttää tuo "kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa, kunhan päättää" -hokema?

Tuo hokema on todella typerä ja kohtuuton. Ei esim. sokeaksi syntyneestä tule millään lentäjää. Huono-osaisuus ei ole aina eikä useimmiten omaa syytä, vaan johtuu ennalta arvaamattomista ikävistä asioista: sairaudesta, vammautumisesta, avioerosta, työpaikan saneerauksesta, ties mistä.

Väitän, että jos kokoomuspoliitikon päälle kaadetaan rekka ja hän neliraajahalvaantuu, ääni kellossa muuttuu aika äkkiä. 

Joo ärsyttää. Traumaattisen lapsuuden kokeneena on jo saavutus, että olen elossa, teen töitä ja olen kutakuinkin järjissäni. Niin moni ihminen on samoista lähtökohdista ihan paskana. Eikä tämä menestys ole täysin omaa ansiotani, olen saanut oikeita ihmisiä rinnalleni oikeaan aikaan, apua nuorisopsykalta ja aikuisena aikuispsykiatrialta, olen omannut sellaiset tempperamentti- ja persoonallisuuspiirteet, että minun on ollut helpompi kuntoutua, kun ei ole niin voimakasta perinnöllistä alttiutta esim. persoonallisuushäiriöihin. Toisenlaisella hermorankenteella olisin vähintäänkin epävakaa. Olen ulospäinsuuntautunut ektrovertti, minun on helpompi hakea apua. Ei, tämä ei todellakaan ole omaa ansiotani, vaan yhdistelmä hyvää tuuria, hyviä geenejä hermoston ja temperamentin suhteen ja hitusen sitä omaa sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta, joka osittain tulee geeneistä.

Silti olen epäonnistuja joidenkin mielestä, kun en ole huippuammatissa, epäonnistuin unelma-ammatissani yrityksistä huolimatta, ei ole yliopistotutkintoa vaikka pää siihen riittäisikin...mutta mitäs sitten? Siinäpähän vertaavat ja pitävät luuserina, minä olen nähnyt mitä kaikkea muuta monista kaltaisistani tulee ja olen kiitollinen tästä tilanteestani. Olen oppinut olemaan onnellinen muusta kuin materiasta käsin ja osan arvostaa elämän kauneutta. Osaan kehittää itseäni ja henkistä puoltani, egoni ei ole liian vahva muutokseen. Monilla muilla epäinnistumiset vahvan egon kanssa ajavat päihdeongelmiin ja valtavaan häpeään. Kun se voimakas ego saa niin hitonmoisen kolauksen. Olen onnellinen siitä, että omalla kohdalla ei ole näin. Osaan etsiä väylän ulos ja tien onneen, vaikka elämässä ei kaikki menisikään niinkuin on suunnitellu.

Nykymaailma kannustaa todella egokeseiseen ja suorituskeskeiseen elämään. Et ole mitään ellet suorita ja ole paras. Kuka sen muka määrittää? Onneksi omat piirinsä voi etsiä itse ja viitata kintaalla vaatimuksille.

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää ihmiset jotka hokevat etteivät pysty johonkin, koska vanhemmatkaan eivät pystyneet tai koska on syntynyt tiettyyn ”luokkaan”. Suomessa on mahdollista kenen tahansa opiskella vaikka lääkäriksi, jos vaan päätä tähän löytyy. Tietenkään kaikilta ei löydy, mutta ei sillä ole juurikaan tekemistä vanhempien elämän kanssa.

Minua ärsyttää yksinkertaiset ihmiset.

Oppimisen esteen ovat useinmiten psykologisia, jos ei puhuta älyllisesti kehitysvammaisista yms.

Ihmisiin vaikuttaa eniten lapsuuden emotionaalinen ympäristö.

Jos sinulla olisi päätä, ottaisit selvää mikä se sellainen emotionaalinen on.

Susanna Koski ymmärtää lauseen sisällön. Minä en. 

Vierailija kirjoitti:

No kukaanhan ei voi nähdä miten paljon joku toinen on yrittänyt ja taistellut.

Kukaan toinen ei voi nähdä mitä kaikkea vaille toinen on jäänyt.

Se ei näy minnekään eikä mistään, jos ihminen on jäänyt lapsena vaille arvostusta, tukea, hyväksyntää, lämpöä, puolustamista ja suojelua.

Se ei riitä että on saanut vaatteet, ruokaa ja sukset.

Yleensä keskitytään vain kaikkeen materiaan. Luullaan että kaikilla on samat lähtökohdat, koska on koulu.

Ei se oikein mene nyt noinkaan. Paitsi yksinkertaisen kokkarin päässä.

Yksi juttu mitä ihmiset eivät tajua, on epäonni/tuuri. Ne eivät koskaan mene tasan. Niissä voi olla ihan absurdilta tuntuvaa vaihtelua.

Todella hyvin kiteytetty!

Itselläni puhkesi jo lapsena psykiatrinen sairaus, jonka kanssa olen taistellut läpi nuoruuden ja nyt aikuisuuden. Lapsuudessa koettu kiusaaminen pahensi sitä. Se ei näy minusta päälle päin (joskus outoa käytöstä lukuunottamatta). Läheisiä lukuunottamatta kukaan ei siis voi tietää miten vaikeaa on ollut. Elämä ei ole mennyt kuten halusin tai suunnittelin eikä se ole oma valinta tai asennekysymys. Mutta näillä mennään ja arvostan sitä mitä minulla on, vaikka en koskaan tule menestymään millään kriteerillä arvioituna tai elämään juuri sitä elämää josta haaveilin.

Vierailija kirjoitti:

Minua ärsyttää ihmiset jotka hokevat etteivät pysty johonkin, koska vanhemmatkaan eivät pystyneet tai koska on syntynyt tiettyyn ”luokkaan”. Suomessa on mahdollista kenen tahansa opiskella vaikka lääkäriksi, jos vaan päätä tähän löytyy. Tietenkään kaikilta ei löydy, mutta ei sillä ole juurikaan tekemistä vanhempien elämän kanssa.

Koulutuksen ja ammatinvalinnan kohdalla pääosin noin, mutta ei tuokaan ihan suoraviivaista ole. Kyllä ne lähtökohdat vain asettavat hieman eriarvoiseen asemaan. Itselleni ei esimerkiksi olisi ollut mahdollista lähteä vaihto-oppilaaksi, osallistua valmennuskursseille, hankkia opiskeluajaksi yksiötä ja käyttää kaikkea vapaa-aikaa opiskeluun (piti käydä töissä), ei ollut oikeanlaisia suhteita oikeanlaisiin työpaikkoihin jne. Lisäksi on ihan eri asia valmistautua ylioppilaskirjoituksiin ja pääsykokeisiin sellaisten vanhempien kanssa, jotka eivät tiedä niistä yhtään mitään kuin sellaisten, jotka neuvovat parhaansa mukaan ja ovat kiinnostuneita. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikista ei tule maailmanluokan viulisteja, tähtieteen uranuurtajia tai 100m:n olympiavoittajaa.

On täysin sama vaikka tekisi töitä 24h/vuorokaudessa. Ei tule edes kansallisen tason tekijää jos ei ole tosi paljon lahjoja.

Vaikka olisi lahjojakin tarvitaan vielä se onni, että pääsee ympäristöön jossa niitä on mahdollisuus harjoitella lisää. Vaikka olisi lahjoja huippuluokan muusikoksi, pitää jotenkin päästä musiikin kanssa tekemisiin, harjoittelemaan. Se ei onnistu lapsena, jos ympäristö on kulttuurivastainen, ei ole rahaa soittimiin, opetukseen tms. 

Kerron vähän järkyttävänkin asian. Varoitus! Jos olet kokkari, voit pelästyä.

Vapaata tahtoa ei ole. Se on illuusio. Tutkijat ovat tätä mieltä.

Tässä hyvin amerikkalaisessa ajatuksessa, että kunhan vaan yrittää niin voi olla mitä vain on tarkemmin katsottuna aika huutavia epäkohtia. Suomessa koulutuksen suhteen ollaan sinäänsä suht tasa-arvoisia, että ei ainakaan rahalla voi vielä ostaa itselleen maisterin papereita vaan pitää sinne yliopistoon hakea ja jotain opintojakin suorittaa. Ongelma muodostaa siinä vaiheessa kun ruvetaan puhumaan menestymisestä, joka hyvin tyypilliseen länsimaiseen tapaan määritellään rahan ja materian määränä sekä työn näenäisen arvostuksen määränä. Sitähän hoetaan, että kuka tahansa voi opiskella lääkäriksi, lakimieheksi tai muuksi törkeän kovapalkkaiseksi tyypiksi, mutta se, että sanotaan että kuka tahansa voi ja KAIKKI voi ovat eri asioita. Kaikki suomen asukkaat eivät VOI olla lääkäreitä. He eivät voi olla lakimiehiä tai isojen firmojen TJ:tä. Sellainen yhteiskunta olisi suorastaan hulvattoman mahdoton. Valitaanko nykyään parhaat niihin kouluihin? Paperilla kyllä, perselihaksien vahvuus ja muisti ratkaisevat ja lääkkiksessä hyvä laskurutiini, tarkoittaako se että meillä on vain PARHAAT lääkäreitä? En usko. 

Ylipäätänsä se, että yhteiskunnassa ainoiksi oikeiksi saavutuksiksi katsotaan velaton OKT ja muutama sijoitusasunton sekä komea osakesalkku on aivan naurettavaa, sillä on taloudellisesti kestämätöntä että kaikilla nuo asiat voisi olla. 

"Kenestä tahansa voi tulla rikas" ei tarkoita, että "kaikista voi tulla rikkaita."

Jonkun pitää hävitä, jotta joku voi voittaa.

Totta kai se ärsyttää, koska se on yksinkertaisesti ja faktuaalisesti vale.

Päätin hypätä kuuhun, mutta en yltänyt. Jos kerran MITÄ TAHANSA voi saavuttaa, en ilmeisesti sitten vain ollut tarpeeksi päättäväinen?

Ärsyttää se silloin, jos joku siihen täysin uskoo. En todellakaan usko, että kuka tahansa pystyisi esimerkiksi suoriutua mistä tahansa opinnoista, jos ei älli riitä, niin se ei riitä. Ei se kuitenkaan tarkoita, etteikö mitään voisi ikinä saavuttaa ja että on pakko vaan maata toimettomana ja mitään on turha edes yrittää, kun ei voi ikinä päästä lääkikseen tms.

Kuka tahansa ei voi saavuttaa mitä tahansa. Mutta suomalainen yhteiskunta on sellainen, että köyhäkin voi kouluttautua hyvätuloisiin töihin, jos älliä riittää. Paljon on geeneistä kiinni ja omasta ahkeruudesta. Kaikesta ei voi olematonta yhteiskuntaluokkaa syyttää.

Vierailija kirjoitti:

Kuka tahansa ei voi saavuttaa mitä tahansa. Mutta suomalainen yhteiskunta on sellainen, että köyhäkin voi kouluttautua hyvätuloisiin töihin, jos älliä riittää. Paljon on geeneistä kiinni ja omasta ahkeruudesta. Kaikesta ei voi olematonta yhteiskuntaluokkaa syyttää.

Ei tietenkään. Minusta yhteiskuntaluokka ei ylipäätään ole tässä se olennainen seikka, vaan juuri se geneettinen pohja. Jos on heikko työmuisti, huono visuaalinen hahmotuskyky, ADHD tai mitä näitä nyt on, niin kaikki ovet eivät vain ole avoinna. Tietenkään luovuttaa ei koskaan pidä, mutta kyllähän se ärsyttää jos ihmiset hokee, että kaikki ovat jotenkin samalla viivalla, kun se ei ole mitenkään mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikista ei tule maailmanluokan viulisteja, tähtieteen uranuurtajia tai 100m:n olympiavoittajaa.

On täysin sama vaikka tekisi töitä 24h/vuorokaudessa. Ei tule edes kansallisen tason tekijää jos ei ole tosi paljon lahjoja.

Vaikka olisi lahjojakin tarvitaan vielä se onni, että pääsee ympäristöön jossa niitä on mahdollisuus harjoitella lisää. Vaikka olisi lahjoja huippuluokan muusikoksi, pitää jotenkin päästä musiikin kanssa tekemisiin, harjoittelemaan. Se ei onnistu lapsena, jos ympäristö on kulttuurivastainen, ei ole rahaa soittimiin, opetukseen tms. 

Jep. Olisin ollut musiikillisesti lahjakas, pääsin musiikkikouluun ja koko sen opiskelujen ajan kotona lytättiin ja rangaistiin harrastuksesta. Instrumenttiopettaja ja orkesterin johtaja olivat sitä mieltä, että minusta voisi tulla helposti ammattimuusikko. Luovutin, koska en jaksanut enää sitä vittuilua kotona siitä, miten lahjaton paska olen, minun pitäisi vain lopettaa että veli saa rahaa jääkiekon harrastukseen, enkö ymmärrä ettei minusta tule mitään, soitto kuulostaa kamalalta, olen idiootti, luuseri ja vaikka mitä muuta. Päälle jokapäiväinen henkinen väkivalta, pelko ja toisinaan fyysinen väkivalta. Siinä missä muut luokkatoverit saivat keskittyä täysillä harjoitteluun, minä pelkäsin kotona joka hetki. Harjoitteluhetkiä käytettiin kidutuskeinoina ja pakotettiin harjoittelemaan ilman taukoja pidempään, mitä olisin 9-vuotiaana jaksanut. Aika nopeasti sitä saatiin tapettua ilo ja usko soittamiseen, itseensä, elämään. Viiltely ja itsensä vahingoittaminen alkoi jo kuudennella luokalla.

On vähän eri asia ponnistaa vaarallisista kotioloista, joissa energiaa koulun käyntiin ja oman itsensä etsimiseen ei ole. Kuunnella harva se päivä mantraa miten paska ja tyhmä lapsi on, sinusta tulee vain sossupummi ja huora. Väistellä väkivaltaa. Kuin että saisi aloittaa elämänsä rakastavissa olosuhteissa, missä lapsen vahvuuksia tuetaan ja lasta rakastetaan. Kannustetaan ja turvataan elämä niin, että opiskeluihin ja harrastuksiin keskittyminen onnistuu täysin. Tulla sellaisista kotioloista, jossa vanhempia kiinnostaa. Ite olen joutunut pakenemaan useamman kerran pienestä tuuletusikkunasta keskellä yötä, juoksemaan pilkkopimeiden metsien läpi ja hämäriä pikkukujia useita kilometrejä, osin valtatien varrella pakoon omaa vanhempaa. Kamppailla vuosia sen ajatuksen kanssa, että haluaa vain kuolla kun elämä on niin paskaa ja itse on niin paska. Tätä ei moni pysty edes kuvittelemaan ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikista ei tule maailmanluokan viulisteja, tähtieteen uranuurtajia tai 100m:n olympiavoittajaa.

On täysin sama vaikka tekisi töitä 24h/vuorokaudessa. Ei tule edes kansallisen tason tekijää jos ei ole tosi paljon lahjoja.

Vaikka olisi lahjojakin tarvitaan vielä se onni, että pääsee ympäristöön jossa niitä on mahdollisuus harjoitella lisää. Vaikka olisi lahjoja huippuluokan muusikoksi, pitää jotenkin päästä musiikin kanssa tekemisiin, harjoittelemaan. Se ei onnistu lapsena, jos ympäristö on kulttuurivastainen, ei ole rahaa soittimiin, opetukseen tms. 

Jep. Olisin ollut musiikillisesti lahjakas, pääsin musiikkikouluun ja koko sen opiskelujen ajan kotona lytättiin ja rangaistiin harrastuksesta. Instrumenttiopettaja ja orkesterin johtaja olivat sitä mieltä, että minusta voisi tulla helposti ammattimuusikko. Luovutin, koska en jaksanut enää sitä vi*tuilua kotona siitä, miten lahjaton pa*ka olen, minun pitäisi vain lopettaa, että veli saa rahaa jääkiekon harrastamiseen, enkö ymmärrä ettei minusta tule mitään, soitto kuulostaa kamalalta, olen id*ootti, luuseri ja vaikka mitä muuta. Päälle jokapäiväinen henkinen väkivalta, pelko ja toisinaan fyysinen väkivalta. Siinä missä muut luokkatoverit saivat keskittyä täysillä harjoitteluun, minä pelkäsin kotona joka hetki. Harjoitteluhetkiä käytettiin kidutuskeinoina ja pakotettiin harjoittelemaan ilman taukoja pidempään, mitä olisin 9-vuotiaana jaksanut. Aika nopeasti sitä saatiin tapettua ilo ja usko soittamiseen, itseensä, elämään. Viiltely ja itsensä vahingoittaminen alkoi jo kuudennella luokalla.

On vähän eri asia ponnistaa vaarallisista kotioloista, joissa energiaa koulun käyntiin ja oman itsensä etsimiseen ei ole. Kuunnella harva se päivä mantraa miten pa*ka ja tyhmä lapsi on, sinusta tulee vain sossupummi ja huo*a. Väistellä väkivaltaa. Kuin että saisi aloittaa elämänsä rakastavissa olosuhteissa, missä lapsen vahvuuksia tuetaan ja lasta rakastetaan. Kannustetaan ja turvataan elämä niin, että opiskeluihin ja harrastuksiin keskittyminen onnistuu täysin. Tulla sellaisista kotioloista, jossa vanhempia kiinnostaa. Ite olen joutunut pakenemaan useamman kerran pienestä tuuletusikkunasta keskellä yötä, juoksemaan pilkkopimeiden metsien läpi ja hämäriä pikkukujia useita kilometrejä, osin valtatien varrella pakoon omaa vanhempaa. Kamppailla vuosia sen ajatuksen kanssa, että haluaa vain kuolla kun elämä on niin paskaa ja itse on niin paska. Tätä ei moni pysty edes kuvittelemaan ja hyvä niin.