Olenko itsekäs, jos yritän lasta, vaikka olen sairas?

Aika moni jotenkin henkisesti tai fyysisesti sairas tekee lapsia. Se on niin valtava tarve saada lapsia, että moni tekee, vaikka oma sairaus periytyisi dominoivasti. Ja henkisesti sairaat tekevät.

Mutta moni ei tiedä lasta tehdessään edes sairastavansa. Diagnoosi saattaa tulla vasta lapsen saamisen jälkeen.

Oma lukunsa on psykopaatit ja narsistit. He vasta niitä lapsia tekevätkin ja vailla tunnontuskia.

On pakko kommentoida, että nykypäivänä lähes jokaisesta ihmisestä saataisiin tarvittaessa aikaan jonkinlainen mielenterveysdiagnoosi. Esim. itsestänikin varmasti saataisiin ties minkälainen ahdistuneisuushäiriö, jos niin haluttaisiin. En silti ole hetkeäkään ikinä epäillyt, ettenkö olisi kyvykäs ja hyvä äiti, joka todella olen. Minunkaan itsetuntoni ei ole paras mahdollinen joka tilanteessa, mutta ap:n itsetunto vaikuttaa olevan pohjissa. Luota itseesi ap ja usko että voit myös itse määrittää itseäsi, älä anna pelkästään ulkopuolisten määrittää sitä, mikä ja millainen sinä olet. Entisaikoihin ei ihmisiä kauheasti diagnosoitu persoonallisuuden piirteiden perusteella. Ihminen oli ihminen ja luonteeltaan sellainen kuin oli. Mielenterveysongelmaisina pidettiin lähinnä suoraa psykoottisuutta heijastavia ja näkyjä näkeviä ja sen kaltaisia.

Jos ap ahdistuu jostain juhlajärjestämisistä ja kavereiden lapsista jne, niin se ei korvaani kuulosta oikealta mielenterveysongelmalta, vaan inhimilliseltä ominaisuudelta. Nykypäivänäkin pitäisi muistaa, että

-kaikkia ei voi miellyttää

-kukaan ei ole kaikin tavoin täydellinen

-ihanne on vain ihanne ja kulttuurisidonnainen enemmistön hyväksymä oman aikakautensa tuote. Suomalainen kulttuuri on ajan myötä kansainvälistynyt ja muuttunut, ja se mikä ennen olisi ollut suht normaalia suomalaista juroutta, on nyt joidenkin mielestä amerikkalaiseen tapaan jonkinlainen häiriö.

Minkälaisia sosiaalisia paineita luomme itsellemme, toisillemme ja jälkipolville? Onko täällä ihmisiä, jotka haluavat opettaa lapsensa uskomaan, että vain kulloistakin ihannetta lähestyvä ihminen on soveltuva vanhemmaksi? Ketä varten elämme elämää? Toisia varten vaiko myös itseämme varten? En näe mitään estettä sille, miksi ihmeessä ap:n ei pitäisi hankkia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Sairaus on ahdistuneisuushäiriö. Sinällään ei estä perheenlisäystä, mutta tekee vaikeaksi, kun jaksaminen on mitä on. Mies haluaisi lapsen, mutta on hyväksynyt sen, että se on sairauteni takia luultavasti mahdotonta. Ja joo, olen sanonut miehelle, että ymmärrän jos hän tahtoo lapsia ja haluaa siksi erota, mutta ei kuulemma halua. Olisiko se itsekästä yrittää olla äiti, vaikka tiedän jo etukäteen, että olisin siinä surkea?

Onko tämä provo? Pakkohan tämän on olla!

Valmistetaan tuleville sukupolville omat robottivanhemmat, niin jokainen vanhempi on sitten viimein samasta muotista...

Kuulostaa siltä, että ap:n ongelma on ensisijaisesti korkea vaativuus itseä kohtaan. Tietysti moni muukin miettii onko ainesta hyväksi vanhemmaksi, mutta silti mm. astmaatikot hankkivat lapsia vaikka vointi voi vaihdella.

Ap, Suomessa on korkeatasoinen neuvolajärjestelmä, jonka kautta vanhemmat voivat saada tarvittaessa esimerkiksi keskusteluapua ja kotiapua. Ja päivähoito on myös hyvä tapa järjestää osa lapsen hoidosta vauva-ajan jälkeen. Jos päätätte hankkia lapsen, niin löydätte varmasti myös keinoja saada perheen arki toimimaan. T: sama diagnoosi, kaksi lasta

Lapsen kun maailmaan tekee, niin on hirveän paljon enemmän ahdistuksen aiheuta. Jo raskaus voi olla hurjan pelottavaa kun on kokobajan huolissaan onko lapsella kaikki hyvin. Syntymän jälkeen ahdistaa, että sille pienelle käy jotain. Itse nukahtaa vaikka imettäessä ja lapsi tukehtuu. Sitten huolettaa kasvu ja kehitys. Sitten kerhot ja kaverit, koulut, kiusaamiset ja se saako terveellistä ruokaa ja osaanko kasvattaa ja olla positiivinen. Oppiiko ja saako hyvän itsetunnon. Joutuuko huonoille teille ja sortuuko huumeisiin. Saako koulutuspaikkaa ja seurustelukumppania. Entä jos lastakin ahdistaa ja hautoo itsemurhaa. Ei tästä selviä millään, jos ei ole taustat itsellä kunnossa. Ja jos mies ei jaksakaan vaan häipyy, niin miten jaksat kaiken tämän yh:na?

Mieti nämä eli vähän pidemmälle kuin se vauvan imetysaika pitäisi jaksaa...

Vierailija kirjoitti:

Ap, Suomessa on korkeatasoinen neuvolajärjestelmä, jonka kautta vanhemmat voivat saada tarvittaessa esimerkiksi keskusteluapua ja kotiapua. Ja päivähoito on myös hyvä tapa järjestää osa lapsen hoidosta vauva-ajan jälkeen. Jos päätätte hankkia lapsen, niin löydätte varmasti myös keinoja saada perheen arki toimimaan. T: sama diagnoosi, kaksi lasta

Eipä se neuvola kata kuin ekat kuusi vuotta. Voin kertoa että esim murrosikä on sellaista aikaa, ettei se sovi ahdistuneelle äidille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos mies sairastuu, kuolee, ei osaa tai jaksakaan?

Niin. Kaikkea voi tapahtua. Voinhan minäkin sairastua ja kuolla ja silloin miehen pitäisi pärjätä yksinään, osasi tai ei? Tai voi tulla sota tai jäämme työttömiksi ja masennumme molemmat. Tai kuolemme kumpikin onnettomuudessa ja lapsi jää orvoksi. Onhan näitä kaikki tullut pohdittua.

ap

Vastauksesi ei ole kovin aikuinen eikä vastuuntuntoinen.

Vastaukseni oli ehkä sarkastinen, mutta en käsitä, millä tavalla se ei ollut aikuinen tai vastuuntuntoinen? Sanoinhan pohtineeni paljonkin sitä, mitä kaikkea voi tapahtua, jos teemme tähän maailmaan lapsen. Onko se sitten hyvää aikuisuutta, että EI pohdi eikä murehdi tällaisia asioita?

Tällä palstalla on myös ihmisiä, jotka haluavat tieten tahtoen satuttaa tai loukata toisia. Kaikki eivät ole hyväsydämisiä, ja ne hyväsydämisetkään eivät AINA ja joka hetki ole hyväsydämisiä. Kokemuksesta ap, älä vietä liikaa aikaa negatiivisten kommenttien parissa, se ei tee hyvää.

Joo, olet ihan oikeassa, kiitos muistutuksesta. Aina sitä vain yrittää löytää mahdollisuuden keskustelulle ja yrittää pohtia, mitä ihmisten sanojen takana piilee. On monia juttuja, joista pitäisi olla piittaamatta, mutta ei aina vain osaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entäs jos mies sairastuu, kuolee, ei osaa tai jaksakaan?

Niin. Kaikkea voi tapahtua. Voinhan minäkin sairastua ja kuolla ja silloin miehen pitäisi pärjätä yksinään, osasi tai ei? Tai voi tulla sota tai jäämme työttömiksi ja masennumme molemmat. Tai kuolemme kumpikin onnettomuudessa ja lapsi jää orvoksi. Onhan näitä kaikki tullut pohdittua.

ap

Vastauksesi ei ole kovin aikuinen eikä vastuuntuntoinen.

Vastaukseni oli ehkä sarkastinen, mutta en käsitä, millä tavalla se ei ollut aikuinen tai vastuuntuntoinen? Sanoinhan pohtineeni paljonkin sitä, mitä kaikkea voi tapahtua, jos teemme tähän maailmaan lapsen. Onko se sitten hyvää aikuisuutta, että EI pohdi eikä murehdi tällaisia asioita?

Kun minä hankin lapsia, pohdin sitä riittääkö terveyteni, voimani ja tuloni jos miehelle tapahtuu jotain.

Tätä sinun pitää miettiä.

Itse jäin puoliorvoksi 14-vuotiaana eikä äidistäni ollut huolehtimaan lapsistaan.

Niin, totta. Tietysti pitää miettiä. Pohdin vain sitä, että kaikkea ei koskaan voi ennakoida etukäteen. Uskon, että kaikki haluaisivat siloitella lapselle mahdollisimman turvallisen maailman, mutta en usko, että siihen pystyy kukaan. Edes sellainen, joka on lähtökohtaisesti fyysisesti ja henkisesti terve ihminen. Aina voi sattua jotain, mikä romahduttaa kaiken.  Mutta onhan nämä ihan relevantteja asioita mietittäväksi. Tosin näin ahdistuneena niitä tulee tietysti mietittyä muutenkin aika paljon ja monenlaisilta eri kanteilta, mikä ei aina ole viisasta eikä ainakaan paranna oloa. Kiitos, kun toit tämänkin näkökulman esille.

ap

Vierailija kirjoitti:

On pakko kommentoida, että nykypäivänä lähes jokaisesta ihmisestä saataisiin tarvittaessa aikaan jonkinlainen mielenterveysdiagnoosi. Esim. itsestänikin varmasti saataisiin ties minkälainen ahdistuneisuushäiriö, jos niin haluttaisiin. En silti ole hetkeäkään ikinä epäillyt, ettenkö olisi kyvykäs ja hyvä äiti, joka todella olen. Minunkaan itsetuntoni ei ole paras mahdollinen joka tilanteessa, mutta ap:n itsetunto vaikuttaa olevan pohjissa. Luota itseesi ap ja usko että voit myös itse määrittää itseäsi, älä anna pelkästään ulkopuolisten määrittää sitä, mikä ja millainen sinä olet. Entisaikoihin ei ihmisiä kauheasti diagnosoitu persoonallisuuden piirteiden perusteella. Ihminen oli ihminen ja luonteeltaan sellainen kuin oli. Mielenterveysongelmaisina pidettiin lähinnä suoraa psykoottisuutta heijastavia ja näkyjä näkeviä ja sen kaltaisia.

Jos ap ahdistuu jostain juhlajärjestämisistä ja kavereiden lapsista jne, niin se ei korvaani kuulosta oikealta mielenterveysongelmalta, vaan inhimilliseltä ominaisuudelta. Nykypäivänäkin pitäisi muistaa, että

-kaikkia ei voi miellyttää

-kukaan ei ole kaikin tavoin täydellinen

-ihanne on vain ihanne ja kulttuurisidonnainen enemmistön hyväksymä oman aikakautensa tuote. Suomalainen kulttuuri on ajan myötä kansainvälistynyt ja muuttunut, ja se mikä ennen olisi ollut suht normaalia suomalaista juroutta, on nyt joidenkin mielestä amerikkalaiseen tapaan jonkinlainen häiriö.

Minkälaisia sosiaalisia paineita luomme itsellemme, toisillemme ja jälkipolville? Onko täällä ihmisiä, jotka haluavat opettaa lapsensa uskomaan, että vain kulloistakin ihannetta lähestyvä ihminen on soveltuva vanhemmaksi? Ketä varten elämme elämää? Toisia varten vaiko myös itseämme varten? En näe mitään estettä sille, miksi ihmeessä ap:n ei pitäisi hankkia lapsia.

Kiitos, kun nostit tuon itsetuntoasian esille. Ei sitä itse jotenkin tajua, että ongelman ydin on jossakin siellä omassa käsityksessä ja harhaluulossa, että on surkeampi ja jotenkin epäonnistuneempi kuin muut. Täytyy prosessoida tätä. Olette kultaisia, kun olette jaksaneet kommentoida ja antaa ajattelemisen aihetta!

ap