Kuolen melkein tähän yksinäisyyteen eron jälkeen :(

Isot on ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Isot on ongelmat.

Haista sinä taukki paska. ap

Missä asut? Pks?

Tiedän tunteen.

Mullakaan ei ole yhtään kaveria jonka kanssa viettäisin aikaa ja se hetki kun menetät sen tapailun tai parisuhteen niin se tuntuu ihan hiton ahdistavalta.

Sitä tulee liian riippuvaiseksi siitä suhteesta kun kaikki sosialisointi on sen varassa.

Voi ei, kuulostaapa kurjalta! :( Mulla olisi täysin sama tilanne jos erottaisiin miehen kanssa.

Onko sulla sukulaisia joista vois olla seuraa? Tai vaikkapa lemmikkiä?

Minulle tuli ero pitkästä seurustelusuhteesta. Olen masentunut ja yksinäinen, erakoitunut. Olen nyt lomalla, mutta minnekään en jaksa enkä halua lähteä. On minua pyydetty kahville, syömään tai matkustamaan. Mutta en jaksa enkä halua. En jaksa keskittyä muiden ihmisten asioihin, eikä kevyt juttelu minua piristäisi. Haudon tätä kurjuuttani yksinäni täällä. Eli sitä kautta kai yksinäisyyteni on omaakin syytäni. Mutta mulla on niin ikävä sitä miestä :( Tsemppiä sinulle, Ap. Ehkä meistä ensi kesänä jo tuntuu paremmalta.

Kiitos vastauksista. En asu pk-seudulla. 😕 Helpommin sanottu kuin tehty, mut kyllä näin jälkiviisaana vahvasti suosittelisin hankkimaan sosiaalista elämää parisuhteen ulkopuoleltakin jos vaikka käy köpelösti... Ei tällaiseen mustuuteen putoamista toivo kenellekään.

Ikävä todellakin piinaa 24/7. Ehkä sitten jaksaisi keskittyä tutustumaan ihmisiin ym. jos joskus toipuisi tästä, mutta en tiedä miten se tapahtuu, kun kärsii koko ajan yksinäisyydestä. Kiitos tsemppauksesta. Ap

Kannattaa pitää omat ystävät elämässä juuri tuon vuoksi ettei sitten jää totaalisesti yksin.

Kuulostaa että kaipaatte enemmän niitä miehiä kun kavereita tai seuraa ylipäänsä. Eihän kaverit ja parisuhde ole sama asia.

Vähän sama juttu täällä. Mies kuoli puoli vuotta sitten ja jäin totaalisesti yksin, lapsetkin ovat muuttaneet pois kotoa, ja heillä jo oma elämänsä. Työ on suurimmaksi osaksi yksinäistä, joten eipä siinäkään ole niin mitenkään isosti sosiaalisia kontakteja. Silloin kun mies kuoli, niin puhelin pirrasi ja piippasi sen kolme viikkoa hautajaisiin asti, mutta sen jälkeen on ollut  k u o l l u t t a, ihan kirjaimellisesti, eipä ne wannabeekaverit ole surunvalitteluiden jälkeen paljoa kysyneet, että kuinka mä NYT jaksan. Ehkä tämä tästä, tuleva syksy ja talvi vaan kauhistuttaa, kun tulee pimeää, ja itse inhoan pimeää kuin ruttoa. Olen toisaalta katsellut joulun tienoille jotain matkaa aurinkoon, ja yksin, aina ennen reissasin miehen kanssa. Kynnys lähteä yksin on korkea, mutta kerran se vaan kirpaisee..

Vierailija kirjoitti:

Missä asut? Pks?

Itelle olis ainakin noilla fiiliksillä ihan hirveä taakka lähteä tutustumaan johonkin ventovieraaseen av-mammaan. Ei se ainakaan piristäis.