Tuore suhde, en uskalla luottaa mieheen/miehen tunteisiin

Kiitos, että sanoitit tunteeni, en ole koskaan tajunnutkaan, että mäkin oikeasti pelkään luottaa toisen tunteisiin. Oon ihmetellyt, että miksi alan aina olla ilkeä kun pääsen suhteeseen jonkun kanssa. Sehän johtuu siitä, että olen aivan varma, että se toinen oikeasti ajattelee minusta onhottavasti ja aikoo seuraavassa mutkassa jättää minut. Etäännytän heidät sillä, että olen inhottava, haukun ja muuta, ja katson miten kumppani reagoi. Jos huonosti, niin ajattelen, että nonni, ei sillä ollut tunteita mua kohtaan. :(

Oon kyllä paranemassa tästä, oon vihdoinkin päässyt terapiaan, joka auttaa mua. Olen käynyt ennenkin terapiassa ja se terapeutti oli näin jälkikäteen arvosteltuna urpo kusipää, joka vain ei osannut auttaa, eikä osannut sanoa minulle, ettei osaa.

Mulla ainakin syynä tähän oli rakastamaton äiti ja se, että äiti erosi isästäni, joka rakasti minua kyllä, mutta sen jälkeen en saanut olla isällä kuin kerran viikossa, eikä isäkään tainnut oikeasti tajuta, mitä olisin tarvinnut.

En ole tajunnut tätä niin päin, että pelkään luottaa toisen tunteisiin, oon ainoastaan aina keskittynyt siihen, mitä ITSE ajattelen. Mikään määrä omaa rakkauttanihan ei kuitenkaan riitä, ellen voi luottaa toisen tunteisiin.

Omat vanhempani ovat syyllisiä paskoja siihen, etten voi luottaa muiden tunteisiin ja että se saa minut toimimaan niin, ettei minua ole helppoa rakastaa. Se ei ole yhtään mun syy ollut koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Suhde päättyy jos se on päättyäkseen. Rakkaudessa on aina riski. Näin se vaan on. 

Painin itse saman ongelman kanssa lapsuuden kokemuksieni vuoksi ja jossitteleva kumppani on minulle kauhistus. Toivon että tapaan joskus jonkun joka osaa sanoa haluaako olla kanssani ilman jossittelua. 

Tajuatko, ettei tässä ollut kyse jossittelevasta kumppanista?

Miten vaikeaa se on tajuta, että ongelma on sillä, joka ei voi luottaa toisen tunteisiin? Miksi pitää aina kääntää syyttävä sormi muihin? Kuvitella, että kumppani jossittelee. Se vain kertoo sinusta jotain, ettet halua itse kasvaa jos on syytä ja etsiä kumppania, joka ei jossittele.

Ei tuohon auta kuin kunnon terapia. Tyhmät alapeukuttaa viestille "hae apua". Millähän muullakaan tuo paranee?

Itsellä ollut sellainen kokemus lapsuudessa, että isäni lähti aivan yllättäen. Olin 12 v, tulin koulusta kotiin ja löysin tyhjät vaatekaapit ja isäni äidilleni jättämän kirjeen. Äidilläni ei ollut aavistustakaan, emmekä viikkoihin tienneet hänen olinpaikkaansa. Sitten selvisi, että oli muuttanut sihteerinsä luo.

Kieltäydyin pitkään uskomasta tuolla olleen mitään vaikutusta mihinkään, mutta vasta terapiassa traumaattisen avioeron jälkeen kolmekymppisenä tajusin, miten syvästi tuo hylkäämiskokemus oli vaikuttanut minuun ja suhteessani miehiin. Nuorena vietin seksuaalisesti holtitonta elämää useamman vuoden Ja olin äärimmäisen epävarma ja ahdistunut suhteissa. Sitten hyppäsin naimisiin ja tein lapsia parin kk tuntemisen jälkeen.

Vasta nyt nelikymppisenä olen päässyt siihen tilanteeseen, että olisin päästäni siinä kunnossa että voisin olla valmis normaaliin ihmissuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, että sanoitit tunteeni, en ole koskaan tajunnutkaan, että mäkin oikeasti pelkään luottaa toisen tunteisiin. Oon ihmetellyt, että miksi alan aina olla ilkeä kun pääsen suhteeseen jonkun kanssa. Sehän johtuu siitä, että olen aivan varma, että se toinen oikeasti ajattelee minusta onhottavasti ja aikoo seuraavassa mutkassa jättää minut. Etäännytän heidät sillä, että olen inhottava, haukun ja muuta, ja katson miten kumppani reagoi. Jos huonosti, niin ajattelen, että nonni, ei sillä ollut tunteita mua kohtaan. :(

Oon kyllä paranemassa tästä, oon vihdoinkin päässyt terapiaan, joka auttaa mua. Olen käynyt ennenkin terapiassa ja se terapeutti oli näin jälkikäteen arvosteltuna urpo kusipää, joka vain ei osannut auttaa, eikä osannut sanoa minulle, ettei osaa.

Mulla ainakin syynä tähän oli rakastamaton äiti ja se, että äiti erosi isästäni, joka rakasti minua kyllä, mutta sen jälkeen en saanut olla isällä kuin kerran viikossa, eikä isäkään tainnut oikeasti tajuta, mitä olisin tarvinnut.

En ole tajunnut tätä niin päin, että pelkään luottaa toisen tunteisiin, oon ainoastaan aina keskittynyt siihen, mitä ITSE ajattelen. Mikään määrä omaa rakkauttanihan ei kuitenkaan riitä, ellen voi luottaa toisen tunteisiin.

Omat vanhempani ovat syyllisiä paskoja siihen, etten voi luottaa muiden tunteisiin ja että se saa minut toimimaan niin, ettei minua ole helppoa rakastaa. Se ei ole yhtään mun syy ollut koskaan.

Kaikenlisäksi olen itse rakastunut mieheen, josta olen analysoinut (osaamatta sanoittaa asiaa näin), että hänen on vaikeaa ellei mahdotonta luottaa toisen tunteisiin. Torjui ja käyttäytyi ihan oudosti, vaikka rakastin häntä ihan mielettömästi. Hänen kohdallaan se ei ikään kuin sattunut minuun niin, etten voinut luottaa, koska jotenkin pinnan alla uskoin hänen todella paljon haluavan olla kanssani, mutta siinä oli jokin syy, miksi hän ei voinut, ja tiesin, etten se ole minä. Kunpa saisin vielä joskus suhteen hänen kanssaan tai kerrottua hänelle, että rakastan häntä vikoinensakin.

Up

Poikaystäväni oli melko samanlainen suhteemme alkuaikoina. Ensin en saanut hänestä irti sitä miksi hänen oli niin vaikea luottaa tunteisiini ja koko suhteeseen ja minkä takia tuntui, että hän välillä tahallaan työnsi minua kauemmas, vaikka toisaalta pelkäsi juuri sitä, että etäännyn, hylkään jne. Onneksi sain hänet sitten avautumaan menneisyydestään, jossa oli vanhempien osalta tekoja, jotka etenki lapsi koki hylkäämiseksi sekä vanhempien välistä väkivaltaa, jota oli joutunut vuosia katselemaan vierestä. Itseensäkin oli kohdistunut raivareita ja uhkauksia, joten oli pelännyt saavansa osakseen lyöntejä yms, vaikkei niin käynytkään koskaan. Häntä kuulemma helpotti se, kun juttelimme asiasta useita kertoja ja hän sai purkaa ja käsitellä asiaa. Minuakin se helpotti, koska ymmärsin sitä kautta paljon paremmin hänen epävarmuuttaan ja pelokkuuttaan. Sain kuin sainkin hänet myös suostuteltua psykologin juttusille, vaikka aluksi ei suhtautunut myönteisesti siihen ideaan. Sittemmin kävi kuitenkin noin 1,5 terapiajakson kyseisellä psykologilla ja sai siitä apua. Vaikka keskenään keskustelemallakin saimme asiat suhteessamme sujumaan jo aika hyvin, ammattiavun myötä meillä on mennyt vielä paremmin. Ja vaikutus näkyy myös monessa muussa asiassa poikaystävän elämässä, mistä olen onnellinen hänen puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla ollut lapsuudessa hylkäämisen kokemus

On. Äitini on mielenterveysongelmainen, ei kyennyt osoittamaan juuri mitään lämpöä ja huolenpitoa edes omalle lapselleen. Tulin useimmiten torjutuksi, jos yritin lähestyä äitiä silloin kun minua oli vaikka sattunut tai oli paha mieli. Isää ei ollut kuvioissa. Näistä kokemuksista uskon näiden ongelmien juontavankin :( Ap

Silloin kun olet miehen kainalossa, olet kuin äidin sylissä ja voit luottaa että mies/huolenpitäjä ei häivy. Jos taas miestä ja aiemmin äitiä ei näy, et voi luottaa että hän tulee takaisin. Normaalisti lapselle kehittyisi luottamus siihen, että vaikka äiti ei ole juuri nyt paikalla, hän tulee silti takaisin.

Mulla samaa vikaa kuin sinulla ja käyn terapiassa..olen pitkään koittanut paikata äidin ja isän puutetta miehellä, ja taannun suhteessa pikkulapseksi, joka tarvitsee jatkuvaa huomiota ja rakkauden vakuuttelua.

Tämä kolahti kovaa toiseen luottamusongelmaiseen. Kun kumppani on tuossa, kaikki on hyvin, mutta kun hän ei ole fyysisesti paikalla, alan heti pelätä, että hän ei tahdokaan olla kanssani. Pitää vähän pureskella kirjoittamaasi itse ja terapeutin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Poikaystäväni oli melko samanlainen suhteemme alkuaikoina. Ensin en saanut hänestä irti sitä miksi hänen oli niin vaikea luottaa tunteisiini ja koko suhteeseen ja minkä takia tuntui, että hän välillä tahallaan työnsi minua kauemmas, vaikka toisaalta pelkäsi juuri sitä, että etäännyn, hylkään jne. Onneksi sain hänet sitten avautumaan menneisyydestään, jossa oli vanhempien osalta tekoja, jotka etenki lapsi koki hylkäämiseksi sekä vanhempien välistä väkivaltaa, jota oli joutunut vuosia katselemaan vierestä. Itseensäkin oli kohdistunut raivareita ja uhkauksia, joten oli pelännyt saavansa osakseen lyöntejä yms, vaikkei niin käynytkään koskaan. Häntä kuulemma helpotti se, kun juttelimme asiasta useita kertoja ja hän sai purkaa ja käsitellä asiaa. Minuakin se helpotti, koska ymmärsin sitä kautta paljon paremmin hänen epävarmuuttaan ja pelokkuuttaan. Sain kuin sainkin hänet myös suostuteltua psykologin juttusille, vaikka aluksi ei suhtautunut myönteisesti siihen ideaan. Sittemmin kävi kuitenkin noin 1,5 terapiajakson kyseisellä psykologilla ja sai siitä apua. Vaikka keskenään keskustelemallakin saimme asiat suhteessamme sujumaan jo aika hyvin, ammattiavun myötä meillä on mennyt vielä paremmin. Ja vaikutus näkyy myös monessa muussa asiassa poikaystävän elämässä, mistä olen onnellinen hänen puolestaan.

Ihana olet

Just ku omasta kynästä. En osaa auttaa, mutta mulla on helpottanut sen ajatus, että mä kuitenkin rakennan koko ajan myös omaa elämää. Opiskelen, harrastan yms.

Harjoita mun itsetuntoa myös päivittäin. Hetkessä elämäninen myös auttaa, yritän olla maalaamalla piruja.

Tsemppiä!

Just ku luin tämän, niin mies laittaa viestiä, että haluaa jutella vakavasti. En pysty edes hengittää.

31

Nostan...oliko viimeinen viesti aloittajalta?

Hylätyksi tulemisen tunnelukko. Mies ei voi korjata sitä millään sanomisilla eikä tekemisillä, sinun pitää työstää sitä itse. Mielellään terapeutin avulla.

Vierailija kirjoitti:

Hylätyksi tulemisen tunnelukko. Mies ei voi korjata sitä millään sanomisilla eikä tekemisillä, sinun pitää työstää sitä itse. Mielellään terapeutin avulla.

http://tunnelukkosi.fi/

Tuossa vielä linkki tunnelukkoihin.

Vierailija kirjoitti:

Just ku luin tämän, niin mies laittaa viestiä, että haluaa jutella vakavasti. En pysty edes hengittää.

31

Up. Miten tässä kävi? Toivottavasti kaikki on hyvin.

Mulla ihan sama epävarmuus kuin ap:lla suhteen alussa. Uskoin miestä, hän vakuutteli eikä epävarmuudestani enää sitten puhuttu. Mentiin naimisiin. Aina sellainen epämääräinen epävarmuudentunne kalvoi. Että en riitä miehelle, olen korvike, mies ei rakasta.

Arvaa vain, kuinka maailmani romahti, kun tuo kalvava tunne olikin ollut oikea. Eli mies paukautti yhtäkkiä 17 yhteisen vuoden jälkeen, että hän on lähes alusta asti vain tyytynyt minuun ja haluaa erota nyt. Kiitti v***tusti. En tiedä, miten selviän tästä. Eli tuntemukseni olivatkin ikäänkuin tosia. Eikö ole kamalaa.

Jostain luin, että väärän miehen kanssa naisella on epävarma olo.

Kun naisella on oikea mies, mitään epävarmuuden tunteita ei tule.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ihan sama epävarmuus kuin ap:lla suhteen alussa. Uskoin miestä, hän vakuutteli eikä epävarmuudestani enää sitten puhuttu. Mentiin naimisiin. Aina sellainen epämääräinen epävarmuudentunne kalvoi. Että en riitä miehelle, olen korvike, mies ei rakasta.

Arvaa vain, kuinka maailmani romahti, kun tuo kalvava tunne olikin ollut oikea. Eli mies paukautti yhtäkkiä 17 yhteisen vuoden jälkeen, että hän on lähes alusta asti vain tyytynyt minuun ja haluaa erota nyt. Kiitti v***tusti. En tiedä, miten selviän tästä. Eli tuntemukseni olivatkin ikäänkuin tosia. Eikö ole kamalaa.

Ihan kamalaa :( Tuntuu tosi pahalta puolestasi. Voimia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ihan sama epävarmuus kuin ap:lla suhteen alussa. Uskoin miestä, hän vakuutteli eikä epävarmuudestani enää sitten puhuttu. Mentiin naimisiin. Aina sellainen epämääräinen epävarmuudentunne kalvoi. Että en riitä miehelle, olen korvike, mies ei rakasta.

Arvaa vain, kuinka maailmani romahti, kun tuo kalvava tunne olikin ollut oikea. Eli mies paukautti yhtäkkiä 17 yhteisen vuoden jälkeen, että hän on lähes alusta asti vain tyytynyt minuun ja haluaa erota nyt. Kiitti v***tusti. En tiedä, miten selviän tästä. Eli tuntemukseni olivatkin ikäänkuin tosia. Eikö ole kamalaa.

Ihan kamalaa :( Tuntuu tosi pahalta puolestasi. Voimia <3 Olet hyvä ihminen juuri sellaisena kuin olet, vaikka tuo kokemus yrittää sinulle muuta uskotella.

Kiitos. En tiedä mitä teen. Kaikki olikin valhetta. Mistä voisin saada apua?

Vierailija kirjoitti:

Jostain luin, että väärän miehen kanssa naisella on epävarma olo.

Kun naisella on oikea mies, mitään epävarmuuden tunteita ei tule.

Itse en usko tähän. Tarpeeksi traumatisoituneella ihmisellä on epävarma olo, vaikka puoliso olisi miten hyvä ja oikea tahansa. Kääntöpuoli on se, että hyvän ja oikean puolison kanssa epävarman on mahdollista eheytyä ja päästä irti niistä traumoista. Alku voi olla haastava.