Onko miehen kaverittomuus turn off?

Minulle olisi.

Ei, miksi ihmeessä olisi?

Etenkin jos se ei olisi oma valinta, niin sehän olisi kuin potkisi päähän potkittua vielä kerran, eli erittäin epäempaattista toimintaa.

Toista ei voi sillä kontrolloida vaikka olisi "yksinäinen" ja jos kerta on niin yksinäinen niin luulisi jo aiemmin hakeutuneen kavereiden/tuttavien/ihmisten seuraan/harrastukseen?

Kyllä se kaverittomuus kertoo siitä ihmisestä jotain. Itsellä kokemusta, että kaverittomuus johtui suurista puutteista sosiaalisissa taidoissa. Ja ne samat puutteet aiheuttivat paljon ongelmia meidänkin välille.

Kaverittomuus ei varsinaisesti. Se voi johtua niin monesta asiasta.

Omistushalu ja kontrollointi olisi. Suhteen yksi kulmakivi on luottamus, enkä voisi edetä kovin syvään suhteeseen miehen kanssa, joka ei luota minuun.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kaverittomuus kertoo siitä ihmisestä jotain. Itsellä kokemusta, että kaverittomuus johtui suurista puutteista sosiaalisissa taidoissa. Ja ne samat puutteet aiheuttivat paljon ongelmia meidänkin välille.

Sama kokemus. Pitkän aikaa, varsinkin alkuhuumassa ihmettelin miksei miehellä ollut sellaista kaveriporukka jota kutsua illanistujaisiin jne. johon olin tottunut. Nyt vasta vuosien päästä silmäni on auenneet ja tajuan miten itsekeskeinen ja energiaa vievä ihminen mies on. Kaikki sosiaalinen elämä on minun järjestämääni ja silti mies muistaa haukkua selän takana meillä käyneet vieraat. Ollaan nyt eroamassa, mulle riitti.

Se on asia jota ei mun mielestä kannata sivuuttaa vaan miettiä tekijöitä mistä se voisi johtua.

Mun exällä ei pahemmin ollut kavereita ja oli valikoiva ihmisten suhteen. Toisaalta moni tuntui pitävän hänestä, mutta hän oli mieluummin omissa oloissaan vapaa-ajallaan (joka alkoi jo aamupäivällä työpäivän ollessa pulkassa) eikä näyttänyt kärsivän yksinäisyydestä . Hänen tapauksessaan paljastui tosin vakava, parantumaton persoonallisuushäiriö ja luulen, että piti sen takia ihmiset käden mitan päässä, jotta pystyi pitämään kulissinsa kunnossa. Esittäminen oli varmaan pitemmän päälle raskasta sudelle lampaannahkoissa.

Miehesi taustalla voi olla ihan muut syyt, mut pointti on se, et kannattaa miettiä mistä johtuu eikä liika omistushalu ole koskaan hyvä juttu.

Multiple women said that a partner with no close friends is also a red flag - as it can lead to over-dependency.

https://www.independent.co.uk/life-style/dating/dating-red-flags-relati…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se kaverittomuus kertoo siitä ihmisestä jotain. Itsellä kokemusta, että kaverittomuus johtui suurista puutteista sosiaalisissa taidoissa. Ja ne samat puutteet aiheuttivat paljon ongelmia meidänkin välille.

Sama kokemus. Pitkän aikaa, varsinkin alkuhuumassa ihmettelin miksei miehellä ollut sellaista kaveriporukka jota kutsua illanistujaisiin jne. johon olin tottunut. Nyt vasta vuosien päästä silmäni on auenneet ja tajuan miten itsekeskeinen ja energiaa vievä ihminen mies on. Kaikki sosiaalinen elämä on minun järjestämääni ja silti mies muistaa haukkua selän takana meillä käyneet vieraat. Ollaan nyt eroamassa, mulle riitti.

Ai pitää olla oikein kaveriporukka? Mulla on 3 kaveria, ja tapaan kaikkia erikseen, koska asuvat eri puolella Suomea ja ovat ihan erilaisia ihmisiä, onko se yhtä huono kuin kaverittomuus?

N36

[/quote]

Ai pitää olla oikein kaveriporukka? Mulla on 3 kaveria, ja tapaan kaikkia erikseen, koska asuvat eri puolella Suomea ja ovat ihan erilaisia ihmisiä, onko se yhtä huono kuin kaverittomuus?

N36[/quote]

Ei ole. Sinulla on kavereita. Totaalinen kaverittomuus on harvoin oma valinta.

Tjaa,a. Kyllä minulla ainakin hälytyskellot saattaisi soida, jos huomaisin, ettei kumppanilla olisi lainkaan kavereita. Mieltäni kiehtoisi, että miten tällainen tilanne on päässyt syntymään ja voi olla mahdollinen. Ja miten saattaisin olla ja kyetä olemaan hänelle jotain, mitä tai mihin kukaan muukaan ei ole halunnut tai pystynyt: Tai joista kenenkään kanssa hän ei ole halunnut tai pystynyt olemaan lainkaan kaveri. ihmissuhteiden ylläpito on taitolaji.

Vaan kovin se olisi raskasta elää ja olla, jos ei olisi ketään, jonka kanssa välillä jakaa ja purkaa tai iloita ja nauttia asioista. Olisi jotenkin hieman myös tylsää, että tällainen rooli sitten saattaisi ehkä olla vain jollain perheen jäsenellä (esim kumppanin äidillä tai mahd. sisaruksella) tai sukulaisuuspeerusteella, ellei hän myös aidosti ja avoimesti muutoinkin kokisi siihen halua.

Mutta, silti tällainen "samaa verta" oleva ihmissuhde on eri asia kuin sellainen joka on muodostunut alkuaan, jatkaakseen eloaan  kahden tai useamman oman toiminnan seurauksena ja myötävaikutuksesta. 

Mulla ei ole ainoatakaan oikeata ystävää, hyvänpäivän tuttuja on pilvin pimein.

Ei ole naisystävää yhtää haitannut mun ystävien puuttuminen, tykkää vaan kun on tarpeeksi laatuaikaa viettää hänen kanssaan kotona ja muualla.

Eipä pyöri känniporukat nurkissa riesana, kumpikaan meistä ei edes käytä alkoholia.

Olen ihan syystä valinnut kaverittomuuden. Sattuu kun pitäisi käydä ulkomaanreissuilla, baareissa ja ”pitää hauskaa” joka viikonloppu, kun edes paras kaveri ei ymmärrä kuunnella ja antaa jotain takaisin, vaan aina vaan vaatii. Olisi todella kauheaa alistua tietoisesti tuollaisen manipulaation uhriksi, jossa omat ajatukset olisivatkin oikeasti vain heijastuksia kaverin ajatuksista. Masentusin todennäköisesti jo ajatuksesta.

Tykkään kävellä, vaeltaa metsissä, viettää aikaa tähtitaivaan alla, en tarvitse siihen kaveria. Tosin olisi oikein kiva jos jostain löytyisi joku joka haluaisi tehdä samaa, mutta ilman että kukaan sitä vaatii. Sellaista ihmistä ei ole elämääni ilmestynyt, näen vain ilkeitä ihmisiä jotka pyörivät alkoholin, ilkeilyn ja muille näyttämisen ympärillä. Heitä kestää juuri sen työpäivän mitan verran, enempää en heistä halua tietää.

Käytännössä kyllä. Ehkä se hyväksytään jos mies on miljonäärikirurgi, joka on ollut viimeiset 20 vuotta Afrikassa auttamassa sairaita ja siksi ei tunne täältä ketään. Niin tai sitten autisti/psykopaattiyrittäjä jonka on pakko olla kova ja tunteiluille ei ole sijaa, tosin silloin on toki ympärillä mielistelijöiden armeija...

Liikaa kavereita on ainakin mulle turn off. Tapailin viisikymppistä miestä, jolla oli hyvin tiivis ja aktiivinen kaveriporukka, lähinnä opiskeluajoilta. Jumaleisson sitä kaveritapaamisten määrää, joka perjantai kokoontuivat baarissa ja uudet vuodet, vaput ja juhannukset juhlittiin tietysti kaveriporukassa. Hänellä oli lapset vuoroviikoin luonaan ja oli melkeinpä pahoillaan siitä, ettei silloin päässyt kavereiden kanssa baariin. Eksän kanssa ei kuulemma ollut voinut pitää yhteyttä kavereihinsa, kuulosti olleen aika lapanen siinä suhteessa.

Tämä mies avasi mulle ihan uuden todellisuuden, jollaiseen en ollut aiemmin törmännyt. Mun tuttavapiirissä kaikki keski-ikäiset miehet ovat hyvin parisuhde- ja perhekeskeisiä, olen varma ettei heillä enää edes olisi mitään kaveriporukkaa, jolla kokoontua viikonloppuna. Jatkossa tiedän että haluaisin itsekin tällaisen miehen, joka tykkää viettää kanssani kotielämää.

Riippuu syistä. Jos muuttanut ja kaverit jääneet, ok. Tai jos introvertti, ok. Toki silloinkin on hyvä olla vaikka sukulaisiin jotain suhteita, täysi erakkous ei hyvä.

Se on minusta huono asia jos liikkuu sellaisten

Juopporetkujen seurassa vaikka itse olisi muuta. Mieluummin yksinäinen kuin joku hulttiokriminaali sakki.