Tuntevatko kaikki äidit suurta rakkautta lapsiaan kohtaan?

Kyllä tunnen suurta Rakkautta, aina tuntenut ja tunnen edelleen, lapset  ovat jo 28 v ja 32 v :D nyt oottelen vaan josko tulisi jossain vaiheessa lapsenlapsia. Voin vaan kuvitella sitä suurta Rakkautta heitäkin kohtaan <3

Eivät tunne. Täällä yksi joka ei moista tunne vaan on vaan onnellinen että ne riesat lensivät pesästä.Lapsenlapsia en odota lainkaan enkä  jaksaisi enää hoitaa kenenkään kersoja.

Ei kaikki tunne suurta rakkautta, eivätkä kaikki edes huolehdi lapsesta/lapsistaan. Toisille vanhemmille omat halut ja tavoitteet elämässä ajavat kaiken, jopa perheen ja lasten ohitse. Toiset ovat valmiita hylkäämään lapsensa erotilanteessa, uuden onnen saapuessa. Sääli, niitä lapsia siis, kaikkia ole luotu vanhemmiksi.

Narsistin lapsena en ole koskaan tuntenut vähääkään rakkautta vanhemmaltani.

Tunnen tietenkin. Surullista, että tytär muutti viikko sitten Tampereelle kun pääsi opiskelemaan ja poika aloitti armeijan juuri. Miehen kanssa ollaan kahden. Oikeasti jotenkin huoli, kun kumpikaan ei ole nyt kotona. Mieskin sanoi, että enpä olis ihan heti odottanu tätä päivää. Lapset on oikeasti jo isoja ja täysi-ikäisiä ja justhan mä olin niiden kanssa pulkkamäessä ja lintsillä ja vein tarhaan jne. Eilen illalla mies seisoi hetken molempien lasten huoneen ovella hetken hiljaa. Sitäkin surettaa. Ollaan vasta 42 vuotiaita. Mies kysyi tossa pari viikkoa sitten, että mitäs me nyt sitten tehdään. Sanoin, että alotetaan alusta taas, mutta ilman lapsia. Nyt ne on maailmalla, vaikka poika tulee armeijan lomilla kotiin. Hän lähtee myös opiskelemaan kun armeija ohi, mutta hän sai Englannista opiskelupaikan ja menee sinne heti,  se vasta raastaakin sydäntä.

En todellakaan osaa sanoa tunnenko rakkautta. En itse asiassa tiedä mitä ja minkälaista rakkaus on.

En ole sitä koskaan oppinut, koska en ole sitä koskaan saanut. Olen jo pikkuvauvana vammautunut tunne-elämältäni siltä kohtaa, niin sanottu kiintymyshäiriö. Johtuen siitä, että olen tullut vanhempien, tai siis äidin hylkäämäksi totaalisesti. Kasvoin hyvin pienestä pärjääjäksi enkä ole oppinut pyytämään apua keneltäkään enkä koskaan.

Minulla on kaksi lasta joita kohtaan tunnen jotain sellaista mitä luulen leijonaemon tuntevan pentujaan kohtaan. Tappaisin heidän puolestaan jos tarve olisi. Pistäisin oman elämäni likoon jos voisin sillä suojella heitä. Mutta en tiedä onko se rakkautta. Kai se jonkinlainen äidinvaisto sitten on. En sure kun he muuttavat pois pesästä. En riipu heissä. Olen ylpeä kun olen yksin kasvattanut kaksi niin hienoa nuorta. Heille olen tärkeä, sen tiedän koska saan sen heiltä kuulla usein. Tärkeitä hekin minulle ovat, mutta erillisä yksilöitä. Emme elä missään symbioosissa.

Ketään miestä en ole koskaan rakastanut. 

Eivät kaikki.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan osaa sanoa tunnenko rakkautta. En itse asiassa tiedä mitä ja minkälaista rakkaus on.

En ole sitä koskaan oppinut, koska en ole sitä koskaan saanut. Olen jo pikkuvauvana vammautunut tunne-elämältäni siltä kohtaa, niin sanottu kiintymyshäiriö. Johtuen siitä, että olen tullut vanhempien, tai siis äidin hylkäämäksi totaalisesti. Kasvoin hyvin pienestä pärjääjäksi enkä ole oppinut pyytämään apua keneltäkään enkä koskaan.

Minulla on kaksi lasta joita kohtaan tunnen jotain sellaista mitä luulen leijonaemon tuntevan pentujaan kohtaan. Tappaisin heidän puolestaan jos tarve olisi. Pistäisin oman elämäni likoon jos voisin sillä suojella heitä. Mutta en tiedä onko se rakkautta. Kai se jonkinlainen äidinvaisto sitten on. En sure kun he muuttavat pois pesästä. En riipu heissä. Olen ylpeä kun olen yksin kasvattanut kaksi niin hienoa nuorta. Heille olen tärkeä, sen tiedän koska saan sen heiltä kuulla usein. Tärkeitä hekin minulle ovat, mutta erillisä yksilöitä. Emme elä missään symbioosissa.

Ketään miestä en ole koskaan rakastanut. 

Kyllä tuo minusta rakkaudelta kuulostaa: sanoit, että ovat sulle tärkeitä ja tekisit mitä vain heidän puolesta. On se rakkautta.

Aika mahtavasti olet siis selvinnyt oman karun elämänalkusi kanssa. Aika vahva siis olet. Itse en olis varmaa tuohon kyennyt noilla lähtökohdilla.

Miksi kysyt tyhmiä kun itsekin tiedät vastauksen? Haluat provota ja saat siitä tyydytyksen?

Tunnen ihan tavallista rakkautta 10 kk ikäistä tyttöäni kohtaan. Jotenkin kaikkien puheista olin etukäteen ymmärtänyt, että se äidillinen rakkaus on jotain yliluonnollisen suurta ja kaiken väsymyksen ja muun paskan kestää sen maagisen suuren rakkauden voimalla. Joo ei, ihan samalla tavalla rakastan kuin muitakin läheisiäni.

Kyllä mä tunnen suurta rakkautta ja kiitollisuutta vaikka olenkin lopen uupunut ja yksin kotona lepäämässä.

Rageevaa teiniä(kin) rakastaa. Nyt muu perhe o mökillä.

Olen rakastanut lapsiani jo silloin kun olivat kohdussa. Mutta eihän se suuri rakkaus estä sitä että välillä lalset ottaa nupist oikein kunnolla. Ihan niinkuin tuo mieskin joskus.

Mutta silti oli ihme kokea se palava rakkaus minua itseä kohtaan mikä lapsella voi olla äiti kohtaan.

Siis toki mies ja tytär rakastaa minua mutta silti pojan rakkaus oli suorastaan palvovaa kun oli pieni. Hellyttävää mutta jotenkin pelottavaakin. Pelkäsin aina että jos minulle sattuu jotain kamalaa niin miten poika pärjää kun oli niin kiinni minussa vaikka yritinkin hellästi häntä tuuppia maailmaankin.

Mietipä ap kaikkia uutisia vanhempien lapsiinsa kohdistamista rikoksista ja vastaa itse kysymykseesi. 

Itse olen vähän niinkuin ap, lapsi on ihana ja kiva, mutta ei mitään elämää suurempaa rakkautta herättävä kuitenkaan. Hoidan lapsen kunnialla mutta olen varmasti iloinen kun lapsi muuttaa omilleen. Touhuan hänen kanssaan niin paljon kuin voin ja tarjoan hyväksyvän ja lämpimän kodin niin kauan kuin sille on tarvetta.

Olen liian rikottu lapsena. En kyennyt sellaiseen äitiyteen, mitä pitäisi.

Erosin miehestä, en ole lapsiani juurikaan muutamaan vuoteen nähnyt. Minut myös väkivalloin erotettiin.

Lapsien takia mietin, heillä ei hirveätä auvoa siellä uusperheessä ole. Mut selvinnevät.

Jos ottavat yhteyttä, niin tottakai vastaan. Mut en pysty elämässä olemaan. Ovat jo vieraita.

Vierailija kirjoitti:

Eivät tunne. Täällä yksi joka ei moista tunne vaan on vaan onnellinen että ne riesat lensivät pesästä.Lapsenlapsia en odota lainkaan enkä  jaksaisi enää hoitaa kenenkään kersoja.

Moi äiti, et varmaan perustaisi jos kuolisin. Olisit vaan hyvillään.

Lisääntymiseen pitäisi olla ajokortti.

T. Tyttäresi, joka on takiasi eläkkeellä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät tunne. Täällä yksi joka ei moista tunne vaan on vaan onnellinen että ne riesat lensivät pesästä.Lapsenlapsia en odota lainkaan enkä  jaksaisi enää hoitaa kenenkään kersoja.

Moi äiti, et varmaan perustaisi jos kuolisin. Olisit vaan hyvillään.

Lisääntymiseen pitäisi olla ajokortti.

T. Tyttäresi, joka on takiasi eläkkeellä

Olen itse samaa mieltä ja edellisen viestin kirjoittaja. Jatkuvaa pahoinpitelyä, ukkoja nai massa äitiäni, kylmyyttä...

Mieluummin abortoitu.

Mä aikanaan 15-vuotiaan puupäisyyksiä setviessäni mietin, että minkä tahansa muun ihmissuhteen olisi jo laittanut katkolle, mutta lasta vaan kestää ja kestää. Onhan sen oltava rakkautta.

Rakastan todella suuresti iäkästä koiraanikin ja uskon kyllä rakastuvani ajan kanssa tulevaan lapseenikin. 

En muista tiedä mutta minä tunnen. On jo 18-vuotias, paljon tehdään ja harrastetaan yhdessä. Mitään murrosikä kuohuja ei ollut. Tämä on ihanaa kun pikkulapsiaika jo takana.

Muuten en pidä lapsista yhtään.