Onko rikkaiden perheiden lapset toisia fiksumpia?

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden mielestä rikkaat eivät ole älykkäämpiä, selittäkääs tämä:

https://image.ibb.co/c6J6Se/asd123.png

Voitte myös yrittää selittää kuinka älykkyys ei ole perinnöllistä, mutta siinä menisitte metsään myös.

Ei kai kukaan ole väittänyt, etteikö älykkyys periydy.

Mutta et kyllä löydä mistään todisteita sille, että älykkyys periytyy vain, jos papalla on miljoonia lompsassa.

Älykkyysosamäärä ei kysy vanhempien tulotasoa. Köyhissä on sama äo-jakauma kuin rikkaissakin - puhumattakaan isosta ihmisjoukosta siinä ääripäiden välissä.

Likikään kaikki älykkäät ihmiset eivät ryhdy yrittäjiksi ja rikastu - kuten eivät kaikki rikkaat yrittäjätkään ole älykkäitä. Yrittäjän menestyminen kun on kiinni enemmänkin tuurista ja työnteosta, ei älystä: sattuu valitsemaan hyvän liikeidean, onnistuu hankkimaan hyviä asiakkaita, tekee paljon työtä jne.

Itse asiassa kun on tutkittu äärimmäisen älykkäitä ihmisiä, niin heistä  yllättävän harva varsinaisesti menestyy elämässä. 

Ja miljonäärit eivät ole erityisen älykkäitä.

http://time.com/money/4600143/are-millionaires-smarter-than-the-rest-of…

Selväähän se on, että lapsuuden perhe ja lähtökohdat vaikuttavat siihen, saako koko mahdollisen potentiaalinsa käyttöön.

Vierailija kirjoitti:

Rikkaiden lapset eivät ole fiksumpia, mutta heille opetetaan tietyt arvot (koulutuksen arvostaminen), he saavat monipuolisemman kasvuympäristön ja heidän vanhempansa osaavat tukea lastensa opintoja tehokkaammin. Köyhän lapsi kompastuu moneenn kantoon koulutustiellä, jotka rikkaan lapselta on siloiteltu pois. Niinpä köyhän lapsi joutuu tekemään kaksinverroin työtä päästäkseen toteuttamaan kokonaan kaiken potentiaalinsa. Sinänsä tilanne on harmittava, sillä suomalaisia on muutenkin vähän, joten kaikkien, joilla on jotain annettavaa yhteiskunnalle, pitäisi päästä toteuttamaan lahjakkuutensa.

Näinhän se on. Tosin oma lapseni on näitä poikkeuksia, itse olen  työläisperheestä, eikä siellä kannustettu/pakotettu edes oppikouluun, itse sain 10-vuotiaana päättää, etten mene pyrkimään. Syynä olivat pikulikan oudot ennakkokäsitykset koulun liikuntatunneista (vihasin liikuntaa). Vaikka opettajakin lähetti kotiin kirjeen, mitä siihen aikaan ei kovin usein tapahtunut. Ainakin siellä missä asuin koti ja koulu olivat erillään, vanhemmat eivät yleensä päässeet edes joulu- eikä kevätjuhlaan, kun olivat töissä. Ehkä eivät olisi muutenkaan tulleet. Tiesin kyllä jo ennen pojan kouluunmenoa, että hän on fiksu. Teimme esikoulutehtäviä jo hänen ollessaan 5-vuotias ja luin hänelle paljon. Hän siis piti noista tehtävistä, en olisi pakottanut todellakaan, jos ei näin olisi ollut.  Olin siis paljon parjattu yh, ihan totaalisesti. Onneksemme muutimme alueelle, jossa oli edelläkävijän maineen saanut ala-aste. Koulu oli jolu viestinnän kokeilukoulukin, jossa oli jo silloin 80-luvun lopussa kaikenlaista kaavoihin kangistuneesta koulusta "poikkeavaa" toimintaa. Luokkahuoneet eivät olleet välttämättä perinteisiä, lattialla oli räsymattoja, luokassa kotoa tuotuja huonekasveja, luokan perällä patja(t), jota kauhisteltiin kaupungilla :) Oppilaat olivat joskus yötä koululla - aivan pöyristyttävää! :)

Yläaste olikin sitten tavanomainen, ehkä vielä hiukan vanhoillinenkin.  Se ei sujunut ihan leppoisasti...tosin arvosanat olivat edelleen hyviä. Paitsi se käytös. Itse hän halusi lukioon eikä ammattikouluun. Mielessäni kyllä mietin, että ehkä köyhän lapselle olisi se amis ollut parempi. Nopeammin kiinni työelämään ja tienaamaan. Olimme monien vaiheiden takia hyvin tiukalla taloudellisesti. Pidin suuni kiinni ja toisaalta olin ylpeäkin, kun en itse käynyt sitä oppikoulua, olimme aina vähän "alemman kastin" nuoria, me kansalaiskoulun käyneet. Vaikka ei  me kyllä tyhmiä oltu. Siinäkin koulussa opettaja ihmetteli, miksi minä ja kaverini emme meneet oppikouluun. Olisimme ehkä voineet vieläkin pyrkiä, mutta emme kai edes miettineet sitä. Ei ollut rohkeutta? Olisi tarvittu sitä tukea myös kotoa, luulen.

Lapseni vaihtoi vielä lukiotakin, kävi sen loppuun Helsingissä, tosi suositussa lukiossa. Asui sittemmin myös lukion loppuajan kimppakämpässä ja valmistui, ilmeisesti vapaa-ajan harrastukset hiukan haittasivat joskus... Helsinki oli varmaan teinille hieno paikka asua ilman äidin valvontaa. Tiukkaa oli, mutta opintolaina auttoi. Kävi sitten kotona hakemassa ruokaa ja toi pyykkinsä pestäväksi - asunnossa/ talossa ei ollut pesukonetta. Omasta halustaan pyrki yliopistoon ja pääsikin heti ensimmäisellä kerralla.  Sai myös jo  opiskeluaikana työpaikan, josta haki nykyiseen työhön. Ihan vakituiseen.

Lähtökohdista, ja kaikista kivikoista minun elämäni varrella huolimatta lopputulos on hieno.  Hyvä kun tuli taas muistutettua mieleen, että on syytä olla onnellinen(kin), elämä ei muuten näytä vieläkään kovin ruusuista puoltaan, monet sairaudet piinaavat. Mutta onneksi ne ovat minun kohtaloni, ei lapseni.

En kyllä allekirjoita tuota, tokihan rikkaiden perheiden pennut on niin olevinaan, mutta täytyyhän sitä päteä.

Lauri Tähkä lauloi kyllä osuvasti:

”Sekös niitä rikkahia harmittaa kun köyhän lapsi on kaunis”

Tuo on todella makea tilanne kun kohdalle sattuu, ja sattuuhan se usein; ei siinä kalliit merkkivaatteet auta jos on kuin riihen seinästä reväisty.

Näin tyhmiä he ovat   http://www.kokoomusnuoret.fi/avainsana/rasismi/

Köyhien lapsilla on enemmän stressiä elämässä ja heidän täytyy usein aikuistua aiemmin kun rikkaiden. Myös opettajien suhtautuminen on erilaista wt-lapsiin ja varakkaiden perheiden lapsiin. Tämä vie voimavaroja opiskelusta.

Olen itse fiksu köyhän, työttömän yh:n lapsi ja muistan opettajien useamman kerran epäilleen minua huijaamisesta ja kopioinnista, koska kirjoitin liian hyvin.

Kukaan ei tukenut opinnoissa, vanhemmat eivät edes osanneet auttaa vaativammissa tehtävissä. En oikeasti tiennyt miten yliopistossa opiskellaan tai millainen lukio on. Ne olivat molemmat pelottavia. Kun äiti sai tietää, että hain lukioon opettajien kannustuksesta hän sai raivokohtauksen. En olisi saanut mennä, koska olin kuulemma liian tyhmä, eikä hänkään ollut saanut hakea lukioon. Äidin keskiarvo oli ollut 6,5 ja minulla 9,2.

Menin lukioon ja asuin omillani, solussa huonolla alueella. Koulumatka kesti melkein tunnin bussilla. Siivosin koulun ohella, kun vihdoin onnistuin saamaan työpaikan. Oli jatkuva stressi (kuten koko elämäni) rahasta, ruuasta, lapsuuden perheen auttamisesta ja pahinta oli pelko, ettei oikein ollut ketään joka olisi voinut auttaa jos olisi tullut jotain yllättävää, päinvastoin itse sai olla valmiina auttamaan milloin missäkin kriisissä muita. Ei pystynyt ottamaan rennosti tai osannut ja jaksanut luoda suhteita. Elämä oli aika masentavaa kun sitä vertasi preppauskursseilla ja vaihdossa käyviin skootteri-nuoriin, joista osa ihan suoraan sanoi, ettei arvosanoilla loppuenlopuksi ole väliä, koska he saavat silti hyviä töitä tai opiskelupaikan suhteilla.

Erilaiset lähtökohdat ja ympäristötekijät jarruttavat ja estävät älykkäiden köyhien menestymistä. Jos köyhä pyrkii kohti akateemista menestystä kapeita tikapuita pitkin linkuttaen niin rikkailla menee vieressä ohituskaista hissillä.

Mitäs jos on akateeminen köyhä? 🤔

vOIHAN NE SAADA APUA ENEMMÄN RAHALLA KUN TAVIKSET.KUMMASTIBNOI KIRJAIMET ON SUURENA.PASKAKONE.