Nyt kaivataan kokemuksia... paranevatko lievät mt-ongelmat sitten kun pääsee parisuhteeseen ja avoliittoon?

Ne pahenee ja pahimmassa tapauksessa se on puoliso joka ne pahentaa.

No ei todellakaan. Miten sinä pystyisit tasa-arvoiseen, onnelliseen parisuhteeseen, jos et ole henkisesti suurin piirtein kunnossa?

Vierailija kirjoitti:

Ne pahenee ja pahimmassa tapauksessa se on puoliso joka ne pahentaa.

Entä jos on kiva puoliso, joka ymmärtää?

Ei ne peittelemällä parane. Puoliso joka hyväksyy sinut vikoinesi voi auttaa.

Ei, ei ja ei.

Ensinnäkin tuore parisuhde on iloinen mutta myös stressaava asia. Siihen sopeutuminen voi lisätä masennusta ja ahdistusta.

Toiseksi parisuhde on aika ongelmallisella pohjalla, jos lähdet siitä, ettet kehtaa olla oma itsesi toisen kanssa. Se on ongelmallisella pohjalla myös, jos ajattelet, että toisen tehtävä on parantaa sinut.

Kolmanneksi jos vähennät esimerkiksi pakko-oireista käyttäytymistä ulkoisesta pakosta, sisäisesti mikään ei muutu eikä ongelma ratkea, paine vain alkaa kasautua ja lopulta tilanne voi olla entistä pahempi.

Etsi keinoja kohentaa mielenterveyttäsi. Jos parisuhteeseen haluat, suosittelen rehellisyyttä sekä itselle että toiselle: älä kuvittele, että suhde muuttaa kaiken, ja kerro toiselle ongelmistasi rehellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne pahenee ja pahimmassa tapauksessa se on puoliso joka ne pahentaa.

Entä jos on kiva puoliso, joka ymmärtää?

Mitä annettavaa sinulla on sille kivalle puolisolle? Saako hänkin kivan, iloisen, onnellisen, luottavaisen, tasa-arvoisen puolison, jonka kanssa on hyvä olla? Jos olet masentunut ja ahdistunut, niin millä voimavaroilla jaksat alkaa tutustua uusiin ihmisiin, deittailla, seurustella, tutustua potentiaalisen elämänkumppanin sukulaisiin ja ystäviin?

Oletko hakenut ja saanut ammattiapua?

Parisuhde on sellainen, että siinä joutuu kohtaamaan tiedostamattoman, eli siinä oikein tökitään kipupisteitä.

Siis sen jälkeen, kun rakastumisvaihe on ohitettu 1-3 vuoden jälkeen.

Jos masennus johtuu yksinäisyydestä ja parisuhteen puuttumisesta, niin miksei se parisuhde silloin sitä helpottaisi. Näin ainakin minä ajattelen. Itse olen sinkku, ja olisin aivan varmasti onnellisempi hyvässä parisuhteessa. Mutta jos masennus johtuu joistain muista syistä, niin sitten en tiedä onko se hyvä vai huono ajatus. Mutta lähtökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvät ihmissuhteet ovat useimmiten hyväksi mielenterveydelle. Yksinäisyydellä ja syrjäytymisellä on vahva syy-yhteys moniin mielenterveysongelmiin.

Ei ne parane. Voivat jopa pahentua, koska sopeutuminen uuteen ihmiseen ja tämän tapoihin voi aiheuttaa ainakin aluksi ahdistusta.

Mutta minusta EI ole niin, etteikö mt-ongelmainen voisi olla parisuhteessa, ja etteikö hänellä voisi olla jopa suhteeseen annettavaa. Ei kukaan ihminen ole pelkät mt-ongelmansa. On kokemustakin, koska aviomiehelläni on diagnoosit bipolaarinen mielialahäiriö ja paranoidi skitsofrenia. Ja hän on ongelmistaan huolimatta mitä ihanin mies. Aika julmaa olisi jos vain täysin onnelliset ja tasapainoiset ihmiset saisivat olla parisuhteissa. 

Ja nuo "millä voimavaroilla jaksat tutustua uusiin ihmisiin, tutustua sukulaisiin ja ystäviin" tms niin ei niihin ole pakko tutustua jos ei jaksa. Toki tuo ap:n suunnittelema ongelmien salaaminen ei silloin suju, eikä muutenkaan ole suositeltavaa. Mutta jos toinen tietää että kumppani on masentunut niin voi kyllä hyväksyä sen ettei häneltä voi vaatia kaikenlaista.

Mun mies oli masentunut yksinäisyyden vuoksi, hän sanoo että parisuhteemme pelasti hänet (masennuksesta on aikaa jo yli 10 v, on nyt tavallinen työssäkäyvä perheenisä). Sanoisin että riippuu siis masennuksen syystä miten käy.

Ihan riippuu. Mun ex juorusi ongelmistani ympäri kyliä. Ei auttanut, vaan pahensi tilannetta.

Mä on kanssa sitä mieltä että ongelmat vaan pahenee parisuhteessa. Ainakin itselläni kävi niin että lievät oireet pahenivat sinä vaiheessa kun oli vakaa parisuhde ja oli jotenkin turvallista.

Monta vuotta kestänyt ahdistukseni parani kun tutustuin parhaaseen kaveriini. Ei välittömästi, mutta pikkuhiljaa se väheni ja loppui. Varmasti parisuhdekin voi parantaa ahdistuksia ja masennuksia, onhan se paljon isompi juttu kuin pelkkä ystävyys ja kohentaa elämän laatua paljon enemmän.

Ei ne noin vain parane eikä etenkään peittelemällä. Peittely nyt todennäköisesti vaan pahentaa. Mutta jos kumppani on hyvä ja ymmärtäväinen, jolle uskaltaa olla avoin asioista ja jolta saa tukea ja tsemppiä, se voi helpottaa joidenkin ongelmien/sairauksien kohdalla paranemisprosessia. Esimerkiksi itselleni oli apua siltä osin, että huono itsetunto lähti paranemaan kun sain niin hyvää kohtelua, rakkautta ja paljon positiivista huomiota ja paniikkihäiriötäni helpotti se, kun kumppani jaksoi kuunnella ja kannustaa ja lähti mukaan tueksi tilanteisiin, jotka jännitti ja ahdisti. Yksin se parisuhde ei kuitenkaan riittänyt, vaan kyllä niitä asioita piti silti työstää itsekin ja kävin terapiassakin edelleen parisuhteen alkamisen jälkeenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Monta vuotta kestänyt ahdistukseni parani kun tutustuin parhaaseen kaveriini. Ei välittömästi, mutta pikkuhiljaa se väheni ja loppui. Varmasti parisuhdekin voi parantaa ahdistuksia ja masennuksia, onhan se paljon isompi juttu kuin pelkkä ystävyys ja kohentaa elämän laatua paljon enemmän.

Ehdoton rakkaus parantaa. Kun tuntee olevansa täysin hyväksytty. Mutta ystävyyssuhteessa on helpompi hyväksyä toinen täydellisesti vikoineen päivineem kuin parisuhteessa.

Todennäköisesti ei parane, ja jos paranevat, niin ei ainakaan piilottelemalla vaan nimenomaan ymmärtäväisen ja empaattisen puolison kannustuksella. Mutta haittaako se? Eikös elämä hauraana mutta rakastettuna ole kuitenkin parempi kuin hauraana ja yksinäisenä.

Ja joku tuolla ylempänä väitti ettei lievistä mt-ongelmista kärsivä pysty onnelliseen parisuhteeseen. Sehän on tietysti täyttä puppua. Toki vajavaisen ihmisen voi olla vaikea löytää kumppanikseen sitä täydellisen iloista, tasapainoista, sosiaalista, kaunista ja muutenkin virheetöntä puolisoa. Entä sitten? Kuinka monelle muullekaan se on realistinen vaihtoehto? Eiköhän useimmat meistä ole epätäydellisiä ja etsi kumppaninsa niiden muiden epätäydellisten joukosta. Silloin kyse on siitä, että löytää sellaisen kumppanin jonka virheiden kanssa on valmis elämään ja joka on vastavuoroisesti valmis elämään sinun virheidesi kanssa. Onnea etsintään. :)

Jos on kaikki nuo ongelmat mitä aloituksessa on listattu, tuskin paranee itsestää. Mulla kuitenkin parani (diagnosoimaton) masennus parisuhteen ja yhteenmuuton myötä. Toki suhteen alkuajan olin epävarma eikä aina helppoa ollut, ollaan kuitenkin edelleen yhdessä, jo 11v :)

Jos heti alkuun parisuhteen sijaan tulee sellainen tsemppaaja-potilas-suhde, niin pieleen menee. Sitten kun suhde on vakiintunut, pärjää paremmin vaikka toinen sairastuukin.

Sitten ne kohtuuttomat odotukset ovat pahasta: kun odottaa että toinen parantaa, pelastaa ja suunnilleen antaa sisällön koko elämälle, niin pieleen menee.

Toki riippuu mt-ongelmastakin, mutta pitäisi ajatella myös sitä toista, eikä vaan itseään. Että mitä annettavaa on sille toiselle, toinen ei ole mikään roskis mihin puretaan omat kaunat ja pettymykset.

Itse kärsin todella pahoista paniikkihäiriökohtauksista ja ahdistuksesta ollessani ex-avoliitossani. Se paniikin ja pahanolon määrä oli jotakin aivan kamalaa ja sattui vielä sellainen puoliso, joka tiettyyn rajaan asti yritti auttaa, mutta saattoi yhtäkkiä myös kääntää kelkkansa ja käyttää heikkouksiani lyömäaseena joka taas pahensi paniikkioireilua. Muutaman kerran istuin päivystyksen sydänfimissä, verikokeissa ja lääkärin vastaanotolla kun luulin kuolevani siihen paikkaan pahasta olosta ja oireilusta. Sain rauhoittavia lääkkeitä, erosin tuli ja muutin 500km päähän asumaan vanhalle kotipaikkakunnalleni.

Kun tapasin nykyisen aviomieheni, olin siinä kunnossa että ruokakaupassa käymistä varten nappasin diapamia ja arki-iltaisin viiniä pahimpaan ahdistukseen. Yritin urheilla, mutta aina ennen jumppaan lähtöä sain paniikkikohtauksia. Kun aloimme tapailla mieheni kanssa, jokin muuttui. Ei heti, mutta vähän ajan kuluttua. Ensin helpotti ahdistus, sitten yhtäkkiä huomasin etten saanut enää paniikkikohtauksia ollenkaan. En ollenkaan. Olin jossain aivan erilaisessa henkisessä tasossa tavattuani aviomieheni, myös viihteellinen tupakanpoltto loppui kuin seinään ja aloin urheilla säännöllisesti mieheni kanssa. Hän oli oikeasti pelastajani. Ei se mikään taikaisku ollut, mutta hänen seuransa oli jotakin sellaista kevyttä, tasapainoista, normaalia arkea, johon minä solahdin mukaan elämään ja jossa osasin toimia ja olla äärimmäisen vahvana ja omana itsenäni vikoneni. Tosin ne viat sitten vähitellen väistyivät minusta ja tätä ex-mieheni ei meinannut uskoa kun tästä hänelle kerroin, että paniikkikohtaukseni ovat loppuneet kuin seinään. On siinä miettimistä itse kullekin mistä tämä johtui.

Joten vastaus ap:n kysymykseen, kyllä ne voi helpottaa. Mutta vain sitä kautta, että rakennat suhteen rehellisyydelle ja tapaat ihmisen joka osuu oikeisiin kohtiin oman toipumisesi polulla. Olisi tärkeä saada puhua ensin omasta heikkoudestaan, vain sitä kautta voi kasvaa vahvaksi.

Skitsofreenikko/alkoholisti-pariskuntia on paljon.

Elämä on helvettiä skitsolle kun alkkis hakkaa, ja alkkikselle kun skitso on skitso.

Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, kun kumpikaan ei pärjää yksin ja parempaa ei saa.

Ammattilaisena näen kuinka skitso hakee kapakasta uuden hakkaajan heti jos entisestä eroon pääsee ;-(