10-vuotias ei pysty käsittelemään isän kuolemaa

Vierailija kirjoitti:

Mieheni ja lapseni isä kuoli viime kesäkuussa äkilliseen sairaskohtaukseen ja siitä asti aina vähänkin isästä puhuttaessa lapsi rupeaa itkemään ja poistuu paikalta.

Näin kävi tänäänkin sain opettajalta wilma viestin töihin, että lapseni juossut ovet paukkuen tunnilta ulos, kun aihe oli eksynyt isän päivään.

Mitä pitäisi tehdä olen yrittänyt tukea lasta, mutta se tuntuu hyvin vaikealta ainakin tällä hetkellä, kun en ole itseäni käännös oikein kunnolla saanut kasattua vielä.

Olisiko jollain jotain vinkkejä miten käsitellä tätä asiaa yms.

Piti kirjoittaa itseäni kään

Ap

Eikö tuo ole ihan normaalia? Siis viime kesäkuussa eli 2 kk sitten vai viime kesäkuussa 2017? Jos kuolemasta on vasta pari kk, antakaa lapsen surra omalla tavallaan eikä siitä ole syytä huolestua. 

Lämmin osanottoni teidän moelmpien suureen suruun. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo ole ihan normaalia? Siis viime kesäkuussa eli 2 kk sitten vai viime kesäkuussa 2017? Jos kuolemasta on vasta pari kk, antakaa lapsen surra omalla tavallaan eikä siitä ole syytä huolestua. 

Lämmin osanottoni teidän moelmpien suureen suruun. 

Joo 2kk eli tänä kesänä tapahtunut.

Ammattiapua, perheterapiat vai millä nimellä nyt nykyään on.

Aika surullinen tapaus, mutta tsemppiä ja voimia, toivottavasti saatte apua.

olisko ammattilaisesta apua...joku perheneuvola tms?

Olen aikuinen ja äitini kuoleman sureminen kesti reilun vuoden. Siis se oikeasti vaikea sureminen. Sen jälkeenkin vielä oli vereslihalla. 

On sanottu, että vuoden suruaika on ihan normaali, siksi en alkaisi terapoida tai medikalisoida mutta jos lapsi haluaisi jutella tunteistaan, muistella isää, kuulla että äitikin kaipaa ja suree ja että sureminen on normaalia - se puristaa mieltä ja kehoa, mutta se menee ohi ja muuttuu ikäväksi, kaipaukseksi ja kauniiksi muistoiksi kuolleesta rakkaasta. 

Otan osaa, ap ❤️ Kyllä lapsesi vielä toipuu. Vasta 2kk kulunut niin ymmärrettävästi itkettää.

Lämmin osanotto. Varmasti vaikeaa teille molemmille. Yritä suhtautua lapseen läsnäolevaksi, lempeästi ja hyväksyvästi. Oma äitini kuoli viime kesänä ja vieläkin tuntuu vaikealta vaikka olen aikuinen ja äitini oli iäkäs. Saatko apua keneltäkään?

No ei kai moni aikuinenkaan ehdi tuossa ajassa asiaa käsittelemään, lapsesta nyt puhumattakaan. Isänpäivää itketään teillä todennäköisesti vielä vuosia. Ammattiapua kannattaa hankkia, mutta vanhemman tehtävä on jaksaa tukea surevaa lasta, myös sen oman surun keskellä. Ei se taatusti helppoa ole muttei oikein ole vaihtoehtojakaan.

Olin 11 v. kun isäni kuoli. Varmaankin käyttäydyin oudosti silloin, mut kyllä siitä toipuu

Alkaahan tässä jo melkein itseäkin itkettämään, ihmekös jos poikaa itkettää.

Voisitteko te vaikka itkeä yhdessä? Pitää isinmuisteluilta. Katsoisitte kuvia, kuuntelisitte musiikkia ja oikein ruokkisitte itkua (muistan että minua auttoi se, tosin olin yksin.) Lapsi saisi mallin siitä, että itkua ei tarvitse paeta ja se auttaa kehoa ja mieltä toipumaan. Vai pakeneeko lapsi itkemään eikä itkua? Jos haluaa itkeä yksinäisyydessä, tulisi kotona ja koulussa olla hienotunteisia. 

Voisiko ottaa yhteyttä esimerkiksi koulun kuraattorin? Asia on niin tuore, että varmasti tulee näitä tilanteita, kun tajuaa oman menetyksensä lopullisuuden. Isänpäivä, joulu, isän syntymäpäivä ja monta aivan henkilökohtaista juttua. Ammatti avusta saattaa olla hyötyä asian käsittelyssä.

Voimia teille kummallekin.

Surullista on ja kuuluukin surra. Kai ope on tietoinen?

Ammattiavusta ei aina ole apua. Kaikki auttajat eivät osaa asettua autettavan asemaan. Minulla oli sellainen psyksh, että herkempi olisi avannut ranteet niiden tapaamisten jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

No ei kai moni aikuinenkaan ehdi tuossa ajassa asiaa käsittelemään, lapsesta nyt puhumattakaan. Isänpäivää itketään teillä todennäköisesti vielä vuosia. Ammattiapua kannattaa hankkia, mutta vanhemman tehtävä on jaksaa tukea surevaa lasta, myös sen oman surun keskellä. Ei se taatusti helppoa ole muttei oikein ole vaihtoehtojakaan.

Osanotto ap. Lapsi tarvitsee varmasti keskusteluapua. Koulupsykologiin yhteys.

Ja oheiselle kommentoijalle, "vanhemman tehtävä".. huoh tuntuu jotenkin pahalta tämä kommentti. Ihminen ei ome kone. Äidilläkin on suuri suru ja ei voi olettaa, että jaksaminen vanhempana on nyt etusijalla.

Esimerkiksi näitä kuuntelin, kun vanhemman menetys tuntui vain puristavan rautahaarniskana. Kun sain kyynelet tulemaan, helpotti taas hetken. 

Jäin vielä miettimään sitä, että kyllä se isompanankin oli vaikea parin kuukauden päästä vielä edes oikein tajuta, mitä on tapahtunut saati että edes yhtään pohtisi, miten siitä eteen päin. Lämmin virtuaalirutistus lapselle. 

Isä kuollut vasta 2kk sitten ja ihmettelet miksi tyttö itkee eikä osaa ihan vielä käsittää koko asiaa? Entä missä sinun tunteesi on, kaipaatko miestäsi lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

Miten kuoli?

Et sitten viittinyt lukee edes aloitusviestin ensimmäistä virkettä loppuun saakka. 8. ja 9. sana siinä kuuluvat "äkilliseen sairauskohtaukseen".

Mut anyway, AP:lle tosiaan voimia ja hae ihmeessä apua ulkopuolelta, jos et ole sitä vielä hakenut. Täällä palstalla paljon parjattu lastensuojelu on omiaan auttamaan, eli sieltä saa neuvoa, mitä tehdä ja ohjaavat kyllä oikeaan osoitteeseen, esim. psykologi. Myös koulun oppilashuoltoryhmään (OHR) kannattaa olla yhteydessä (siihen kuuluu mm. oma luokanope, erityisope, rehtori, kuraattori ja koulupsykologi). Siis kelle vain noista suluissa olevista henkilöistä yhteyttä ja kerrot huolesi. Ensisijaisestihan tietysti omaan opettajaan ja jos opettaja ei tee asialle mitään ts. vie asiaa OHR:n käsiteltäväksi , syyllistyy hän virkavirheeseen.