Millainen ihminen raivostuu/halveksii toisen surua?

ja vielä mahdollisesti sillä tavalla, että toinen alkaa syyttää/hyökätä  tai jopa uhkailla sinua. Tyyliin inhottavalla äänellä "hae apua". Siis aivan kun sitä toisen ihmisen surua pelästytään. Onko tällainen ihminen itse jäänyt vaille apua, tuntenut jotain niin hirveää avuttomuutta ja kauhua, josta nyt sitten toisen suru häntä muistuttaa?

varmaan häiriintyneet ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista empatiakykyä?  Ei ainakaan oikeast ystävät koskaan sano noin?

Avioerossa sen huomaa. Minkään sortin empatiaa ei eksältä heru, aivan kuin hän ei voisi lainkaan ymmärtää edelleen rakastuneen puolison surua ja tuskaa. Hyvä ettei hullun leimaa otsaansa saa, jos erossa menee toisen nähden itkemään.

Jäänyt itse vaille empatiaa lapsena?

Varmaan sellainen, joka ei osaa käsitellä muiden tai omia negatiivisia tunteita.

On kuultu sanat "hae apua" ja syljetty päälle.

Avioerossa tilanne on vähän eri, kolmonen.

Siinä se eksän suru voi tuntua syyllistävältä. Ehkä itsekin potee huonoa omaatuntoa tilanteesta. Siksi ei jaksa kuunnella toisen nyyhkimistä.

Mutta jos nyf siis vaikkapa ystävä suree vastoinkäymistään, niin kai siinä ystävälläkin voi olla monenlaisia fiiliksiä. Entäpä, jos se sureva ystävä on kaverin mielestä vaikkapa itse aiheuttanut epäonnensa, eikä ole uskonut varoitteluja?

Jos taas ystävä on vaikkapa menettänyt omaisen, niin useimmat osaavat varmaan myötäelää. Mutta entä siinäkin, jos toinen tuntuu aina vaan olevan lamassa, vielä vuosienkin jälkeen itkee ja on kykenemätön etenemään elämässään oikein mihinkään suuntaan? Voisin kuvitella, että sekin voi alkaa rassata ja kyllästyttää, jos se ystävä on itse aika topakka tapaus.

Eli pointtini: vaikka surijasta ja ehkä sivullisesta tuntuukin, että surija on sympaattinen ja ansaitsee kaiken ympäristön tuen, niin paremmin surijan tunteva tai asianosainen (avioerossa vaikka se toinen puoliso) ehkä tietää asiasta jotain, ja ajattelee asiaa vähän toisin.

Silläkin on vähän eroa, missä vaiheessa surua reagoidaan. Aika tyly pitää olla, joka ryhtyy ensiaallossa jo toista moittimaan!

Ja tämän sanon siinä mielessä, että jokaisella on oikeus surra juuri niin ja juuri niin pitkään kuin haluaa.

Se ei silti tarkoita, että kaverien pitäisi jaksaa loputtomiin tukea. Kaikkea henkilökohtaista surua ei tarvitse kaataa kaverien niskaan, jos heillä ei kantokyky riiitä - vaan hakea ammattiapua tai surra itsekseen.

Riippuu vähän siitäkin, käyttääkö sitä suruaam syyllistääkseen toista tai haluaako sillä saada reaktioita muissa aikaan.

On surua ja on "surua". Tietenkään toiselta ei voi ikinä tunnetta kieltää, mutta vaikea sanoa sen enempää tilannetta tietämättä.

Vierailija kirjoitti:

ja vielä mahdollisesti sillä tavalla, että toinen alkaa syyttää/hyökätä  tai jopa uhkailla sinua. Tyyliin inhottavalla äänellä "hae apua". Siis aivan kun sitä toisen ihmisen surua pelästytään. Onko tällainen ihminen itse jäänyt vaille apua, tuntenut jotain niin hirveää avuttomuutta ja kauhua, josta nyt sitten toisen suru häntä muistuttaa?

En osaa sanoa, mutta äitini reagoi juuri samoin.

Suru on tunne siinä missä ilo, pelko tai vihakin. Sitä voi teeskennellä, sitä voi käyttää laskelmoidusti hyväksi, sillä voi syyllistää, sillä voi kerjätä huomiota.

Sivusta päin on aika paha sanoa, onko suru aitoa.

Samaten se ystävä voi tuntea sen surijan kohdalla vaikka millaisia tunteita. Turhautumista, syyllisyyttä, epätoivoa, omia pelkoja, jopa vahingoniloa joissain tilanteissa.

Tai myötätuntoa tai surua.

Ei voi sanoa, että joku on empatiakyvytön, jos hän ei kaikissa tilanteissa tunne empatiaa. Ehkä se surija on itse huomionkipeä manipuloija, ainakin sen toisen ihmisen kokemuksen mukaan.

Paha sanoa, kun ei tilannetta ja ihmisiä tunne.

Terve ihminen - noin ihan yleisellä tasolla - kumminkin pyrkii auttamaan ja suojelemaan heikompaansa. Mutta sehän se sitten onkin, mitä kussakin tilanteessa pitää heikompanaan.

Mun miehen taitaa olla vaikea suhtautua mun tai lasten suruun. Varsinkaan, jos se tulee yllättäen. Kyllä hän osaa muutoin reagoida myötätuntoisesti, mutta jos vaikka lapset pienenä loukkasivat itsensä ja alkoivat itkeä, ensimmäinen primitiivireaktio saattoi olla kiukkuinen ässähdys: "mitä sä tuolla lailla menit kaatumaan!" Ihan kuin lapsi olisi tahallana kaatunut.

Minä vähän luulen, että tuo johtuu hänen omasta lapsuudestaan, ettei pojan ole sallittu itkeä ja valittaa.

Voi olla myös, että hän harmistuu nimenomaan siksi, että kokee sen kaatumisen niin ikävänä tunteena, ettei osaa sitä heti käsitellä. Eli tavallaan on jopa vähän yliherkkä!

Oma isäni raivostui kaikista tunteenilmaisuista. Kaikki tunteiden ilmaisut olivat hänen mielestään "epä-älyllisiä". Nauraminen, itkeminen, hassuttelu ym ym. 

Uskoisin, että häntä oli lapsuudessa kohdeltu todella huonosti. Ainoa hyvä puoli, mikä tästä omituisesta tunteiden torjunnasta on seurannut, on se että olen tietoisesti antanut omien lasteni "revitellä" tunteidensa kanssa. 

Koskaan lasteni ei ole tarvinnut pelätä raivokohtauksia, tai jopa fyysistä pahoinpitelyä ilmaistuaan omia tunteitaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni raivostui kaikista tunteenilmaisuista. Kaikki tunteiden ilmaisut olivat hänen mielestään "epä-älyllisiä". Nauraminen, itkeminen, hassuttelu ym ym. 

Uskoisin, että häntä oli lapsuudessa kohdeltu todella huonosti. Ainoa hyvä puoli, mikä tästä omituisesta tunteiden torjunnasta on seurannut, on se että olen tietoisesti antanut omien lasteni "revitellä" tunteidensa kanssa. 

Koskaan lasteni ei ole tarvinnut pelätä raivokohtauksia, tai jopa fyysistä pahoinpitelyä ilmaistuaan omia tunteitaan.

Meillä se oli äiti joka ei hyväksynyt muita tunteita kuin vihan, vahingonilon, ilkeyden jne. Muita kohtaan, ei häntä tietenkään. 

Suru ja pelko oli heikkoutta ja halveksuttavaa. Rakkautta ei ollut olemassakaan. Hän jopa naureskeli halveksivasti jälkeenpäin kun isoveljeni itki salaa kun isä kuoli. Me opimme että älä ruikuta jo pikkuvauvoina.

Luulen että hänen omassa lapsuudessaan on tapahtunut paljon pahaa, vaikka hän ylistikin omaa äitiän ja halveksi isäänsä. Isänsä oli kuulemma heikko ja surkea mies. En tuntenut koskaan mummoani mutta puheista päätellen hän oli samanlainen jääkylmä kivipatsas. Siksi kai äitini oppi ihannoimaan kylmyyttä ja julmuutta.

Itselläni on kaksi lasta, ja jo lapsena päärin etten koskaan halua olla samanlainen kuin äiti. Ja se päärös pitänyt. Myös veli hyvin helläluonteinen ja huolehtiva isä omilleen. Sukupolvien pahan ketjun voi katkaista kun tiedostaa mikä on mennyt pieleen ja väärin.