Keski-ikäiset mistä unelmoitte? Mistä saatte virtaa arjen harmauteen?

Vierailija kirjoitti:

harrastukset on jääneet aikoinaan ruuhkavuosiin. Mistä voimaa ja innostusta? Millä täyttää vapaa-aika joka aiemmin meni lapsiin?

Tummensin nuo kohdat, jos vaikka osaisit yhdistää ne jotenkin toisiinsa.

Tämä ketju selittää tosi paljon, miksi lapselliset ihmiset luulevat lapsettomien elämän olevan tyhjää ja tylsää... Koska heidän omansa on sellaista ilman lapsia.

Haaveilen että saisin tapella Samuli Edelmanin kanssa.

Harrastuksista ja ystävistä saan voimaa. Näin keski-ikäisenä ei jaksa enää ravata baareissa, mutta taloudellinen tilanne mahdollistaa sellaiset "kotibileet", joista nuorena saattoi vain haaveilla. Enää kenelläkään lähipiirissä ei pyöri pikkulapsia, jotka estäisivät osallistumisen illanviettoon. Aina silloin tällöin tykkään kutsua porukkaa meille: hyviä ruokia, juoma virtaa, on paljut ja tilavat saunat, suuri talo, terassilla äänentoistovehkeistä pauhaa nuoruuden musiikki. Tällä ikää ei joka viikonloppu jaksa "bailata", mutta silloin tällöin on kiva irrotella ystävien kanssa rennoissa merkeissä.

Myös matkustelu ystäväpariskuntien kanssa on hauskaa ja erilaista verrattuna nuoruuden reppureissailuihin kahdestaan tai perhelomiin. Nuorena ei usein pystytty lähteä porukalla (raha, kesätyöt, pienet lapset...), mutta nykyään kaupunkilomilla kavereiden kanssa sitä tuntee hetken olevansa taas kuin nuori tyttönen. Varmaan jossain Kanarialla tai Alanyassa ikinuoruuden tunne olisi vieläkin huumaavampi ja meno villimpää..? :D (ei vaiskaan, ymmärrän miksi nuo paikat + keski-ikäisyys tuovat monille ikäviä mielleyhtymiä)

Harrastuksiin kuuluu liikunta ja kuvataiteet. Niihinkin on varaa käyttää rahaa aivan toisella tapaa kuin nuorena.

Aika yksinäistä on, joskus saan muutamasta kaverista ruoka/ulkoiluseuraa, mutta arki aika yksinäistä. Parisuhdetta toivoisin ja aikuisten lasteni onnea. Lisää seuraa eri tapahtumiin.

Itsellä kaksi vanhinta lentänyt pesästä, kaksi teiniä tässä vielä.

Miehen kanssa eroamassa ja sitenkin kaikki uusiks menee. Itse ammennan jaksua ja voimaa ajatuksena uuden alottamisesta..Pidän kaikkea tulevaa ja uutta uusina mahdollisuuksina. Pelottaa, mutta kyllä minä pärjään..

Ikä 44 ja elämä tuntuu mukavalta. Lapset pieniä, asumme mukavasti, mies kunnollinen, on ystäviä, kuntoilen, harrastan, matkustelen. Haaveilen uudesta harrastuksesta (uusi laji), työpaikasta lyhyellä työmatkalla, koirasta, mökistä, asumisesta ulkomailla. Suunnittelen jo nyt syksyn illanviettoja, lasten juhlia, viikonloppua Helsingissä, syyslomaa.. Luen kirjoja, käyn elokuvissa, keikoilla, baletissa, ulkoilen.

10-vuoden päästä elämäni saattaa olla tuota mitä nyt kuvailet.

Minä olen koko ikäni keksinyt uusia unelmia, ponnistellut niitä kohti ja saavutettuani ne keksinyt helposti uusia. Velat pitäisi maksaa, on niin monta paikkaa, jossa haluaisin vielä käydä ja asiaa, jota kokeilla. Kokemattomien elämysten määrä maailmassa on rajaton.

Olen 43-vuotias ja tosi tyytyväinen elämääni nykyään. Nuorempana hermostuin ja ahdistuin lähes kaikesta, elämä meni murehtiessa ja tyytymättömänä itseeni. Viimeiset viisi vuotta ovat olleet nousujohtoisia, voin paremmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. 

Lapsia minulla ei ole, omasta valinnastani. Minulla on mielenkiintoinen työ, olen päässyt kehittymään urallani. Harrastan asioita, mistä nautin. Elintaso on vakaa, joten pystyn tekemään itselleni mieluisia asioita.

Terveydentilassani ei ole tapahtunut juuri muutoksia viimeiseen kymmeneen vuoteen. Johtuu varmaan siitä, että olen aina elänyt aika terveellisesti: Lenkkeillyt paljon koiran kanssa, ollut pitkään vegaani, en ole käyttänyt koskaan päihteitä, aina normaalipainoinen ym. En huomaa eroa jaksamisessa ainakaan vielä tässä vaiheessa elämääni. 

Valitettavasti en siis oikein pysty yhtymään aloittajan kokemukseen keski-iän harmaasta arjesta. Tosin en tiedä, oliko aloitus provo ja vaan jälleen yksi yritys saada ikääntyminen vaikuttamaan kuolemaan verrattavalta . 

Aika hiljaista pitelee, mutta jotenkin tämä elämän ehtoopuoli kiehtoo minua. Vaikea etenevä sairaus on jarruttanut ja osittain pysäyttänyt liikunnat, ajoittain sulkee kotiinkin. Ihmiset välttelevät muka-huomaamattomasti seuraa, sairaus kammottaa, voihan seuraavaksi napsahtaa omalle kohdalle; kuoleman läheisyyden kammo - ymmärrän. Pidän lukemisesta, taiteesta, maalaamisestakin ajoittain. Minulla on tutkimusta, aikaa ja keskittyvää harjoittamista vaativa hengellinen vakaumus/polku. Vietän pitkiäkin aikoja hiljaisuudessa. Hetkittäin on kuitenkin kirkasta ja hyvää.

N45

Vierailija kirjoitti:

Aika hiljaista pitelee, mutta jotenkin tämä elämän ehtoopuoli kiehtoo minua. Vaikea etenevä sairaus on jarruttanut ja osittain pysäyttänyt liikunnat, ajoittain sulkee kotiinkin. Ihmiset välttelevät muka-huomaamattomasti seuraa, sairaus kammottaa, voihan seuraavaksi napsahtaa omalle kohdalle; kuoleman läheisyyden kammo - ymmärrän. Pidän lukemisesta, taiteesta, maalaamisestakin ajoittain. Minulla on tutkimusta, aikaa ja keskittyvää harjoittamista vaativa hengellinen vakaumus/polku. Vietän pitkiäkin aikoja hiljaisuudessa. Hetkittäin on kuitenkin kirkasta ja hyvää.

Tämä pysäytti. Voimia sinulle! Voi kumpa saisin edes osan tietämyksestäsi💗

N45

Viidenkympin jälkeen tullut enempään fyysistä kremppaa, mutta muuten ok. Perhe ja pitkä avioliitto kannattelevat.

Osa vastauksista on ihmeen hyökkääviä. Alakulon ja tyhjyyden tunteeseen ei auta kehotus muuttaa asennetta tai lällättely siitä ettei itse onneksi tehnyt lapsia. Lapset on kyllä elämäni parhautta, heitä en kadu, mutta jotain omaa kaipaa nyt kun siihen on mahdollisuus. Kiitos teille jotka annatte konkreettisia esimerkkejä mistä itse saatte virtaa.

Minun ongelmani on pitkään ollut se, etten osaa (pysty?) suunnitella tulevaisuuttani. "Carpe diem" ja "Nauti tästä hetkestä kun muutakaan ei ole" on aikanaan ikävien kokemusten ja menetysten kautta iskostunut minuun niin vahvasti, etten osaa muuta. Tämä on vienyt mukanaan myös kyvyn unelmoida. Elän siis ihan liiaksi tätä päivää. Aiemmin se ei niinkään tuottanut ongelmia, koska elämä oli joka tapauksessa täynnä tapahtumia lasten ja hektisen työelämän sekä vauhdikkaan sosiaalisen elämän myötä. Nykyään on toisin, ikää on 45, lapset muuttaneet omilleen ja olen tietoisesti hakeutunut pois työtehtävistä, jotka edellyttivät paljon matkustamista. Reissaaminen oli elämän ilo ja "harrastus", mutta kun sitä teki työkseen 15 vuotta, niin siitä lähti lopulta hohto, ja sen jälkeen se alkoi käydä jopa epämiellyttäväksi. Vei mukanaan isoimman innostuksen myös lomamatkoista (eikö olekin käsittämätöntä?). 

Tässä nyt ollaan ja ihmetellään. Kaikki on hyvin, mutta jonkinlainen tyhjyyden tunne vaivaa. Mites tästä nyt eteenpäin? Mistä innostua? Ja se isoin kysymys itselleni on se, miten oppisin unelmoimaan asioista? 

Tsemppejä kaikille!