Mikä sosiaalisissa tilanteissa pelottaa?

Niinpä! Minä pärjään oikein hyvin ihmisvilinässä ja tilaisuuksissa, missä voi vapaasti kuljeskella. Mutta jos on joku tilaisuus, missä ollaan paikoillaan pienessä tilassa, jännitän. Pelkään huomiota. Olen pienestä saakka ollut ujo ja sosiaalisesti kömpelö, sanon tyhmiä asioita. Sitä jotenkin alkaa kiinnittää itseensä ja omiin fyysisiin jännitysreaktioihin liikaa huomiota ja ajatella että käyttäytyy jotenkin väärin ja tyhmästi.

Mikä niissä muissa ihmisissä saa aikaan ahdistusta/paniikkia tai pelkoa?

En minä ihmisvilinässä näkyviä satunnaisia pelkää, vaan ihmisiä joiden kanssa joudun kommunikoimaan. Lähinnä pelkään sitä, etten itse osaa elehtiä, toimia, puhua oikein vaan annan itsestäni supernolon kuvan. Olen sosiaalisesti hyvin kömpelö eikä harjoittelu ole auttanut, joten päädyn useimmiten ihmisten kanssa vaivautuneisiin ikäviin tilanteisiin.

En tiedä muista, mutta minua ainakin pelottaa se häpeä, joka tulee sen jälkeen kun olen ollut vähänkin tekemisissä ihmisten kanssa. Se saattaa kestää viikkoja tai jopa kuukausia, ja aiheuttaa niin pahoja pakkoajatuksia, että hoen jatkuvasti merkityksettömiä sanoja ääneen, huidon ja nyin joka suuntaan yrittäessäni saada ne loppumaan. Välttelen ihan kaikkia ihmiskontakteja, koska en kerta kaikkiaan jaksa noita oireita ja sitä kuristavaa häpeää. 

Hmmh.

Luonteeltani olin/olen ujo, sekä kotona minusta koulittiin "kiltti tyttö", ts ei rajoja ja vastaan ei saa sanoa. Olin myös sosiaalisesti taitamaton lapsena, ja kiusattu (varmaan em syiden vuoksi, oikeastaan) koko peruskoulun.

Joka ikinen (koulu)päivä 9 vuoden ajan jouduin kulkemaan koulun käytävillä kuullen törkeyksiä täysin vieraidenkin suusta. 9 pitkää vuotta, mutta asiallehan ei tehty mitään koska, kuraattorin sanoin; "rakkaudestahan se hevonenkin potkii" ja "ihan kunnossa sinä olet kun puhut kaikesta muusta kuin itsestäsi".

Joten... Vastaavanlaiset olosuhteet, vaikka uhkaa ei enää olekaan, laukaisee ahdistuksen. Mieli muuttuu, mutta keho muistaa. Olen toki mennyt kovin paljon kehityksessä eteenpäin. Nyt, 20 vuotta peruskoulun loppumisesta kykenen jopa menemään pikaruokaravintolaan, kävelemään kadun samaa puolta vastaantulevan ihmisryhmän kanssa jne. Tunnen yhä syvää ahdistusta ja väkttelen kyseisen kaltaisia tilanteita niin paljon kuin voin, ja silloin kun en voi pakotain itseni toimimaan ahdistuksesta huolimatta. Ajoittain, muista oloista riippuen, on joko helpompaa taikka vaikeampaa.

Häpeän kaikkea itsessäni. Toivon että voisin olla näkymätön. Jo koulussa mulle tehtiin selväksi että olen vastenmielinen ulkonäöltäni. Aloin uskomaan tuohon ja uskon vieläkin. En halua että ihmiset katsovat minua sillä ajattelen että hekin näkevät mut rumana. Meillä töissä on eräs työntekijä joka tuijottaa mua aina todella intensiivisesti ja pelkään että jonain päivänä vielä huudan hänelle että "ÄLÄ TTU TUIJOTA MUA SE ON TOSI AHDISTAVAA!" Voin olla oma itseni eli täysin rento vain veljeni, äitini ja parhaan ystäväni seurassa. Kaikkien muiden seura ahdistaa. Kävin kerran joillain treffin tapasilla (tuonnekkin saavuin kännissä sillä en uskaltanut tavata miestä selvin päin) ja aina kun mies tuijotti mua, käänsin hänen naamansa pois päin tai peitin kasvoni ja sanoin että älä kato mua. Miten kukaan voisi koskaan edes ihastua muhun kun en siedä ihmisen edes katsovan muhun päin? Tää kuulostaa naurettavalta mutta tällaista elämäni on.

Vierailija kirjoitti:

Häpeän kaikkea itsessäni. Toivon että voisin olla näkymätön. Jo koulussa mulle tehtiin selväksi että olen vastenmielinen ulkonäöltäni. Aloin uskomaan tuohon ja uskon vieläkin. En halua että ihmiset katsovat minua sillä ajattelen että hekin näkevät mut rumana. Meillä töissä on eräs työntekijä joka tuijottaa mua aina todella intensiivisesti ja pelkään että jonain päivänä vielä huudan hänelle että "ÄLÄ TTU TUIJOTA MUA SE ON TOSI AHDISTAVAA!" Voin olla oma itseni eli täysin rento vain veljeni, äitini ja parhaan ystäväni seurassa. Kaikkien muiden seura ahdistaa. Kävin kerran joillain treffin tapasilla (tuonnekkin saavuin kännissä sillä en uskaltanut tavata miestä selvin päin) ja aina kun mies tuijotti mua, käänsin hänen naamansa pois päin tai peitin kasvoni ja sanoin että älä kato mua. Miten kukaan voisi koskaan edes ihastua muhun kun en siedä ihmisen edes katsovan muhun päin? Tää kuulostaa naurettavalta mutta tällaista elämäni on.

Oletko ikinä harkinnut että hankkisit lääkkeitä pelkoon?

On paljon kätevämpää ottaa ennen treffejä bentsodiatsepiinia tai beetasalpaajaa ja käyttäytyä normaalisti kuin että ottaisi alkoholia ja se näkyisi ja tuoksuisi ulospäin..?

Sosiaalisten tilanteiden pelon syy ei ole selkeä. Itsellä on jalkojen vapinaa ja käsien tärisemistä, jos ihmisiä on liikaa / liian lähellä. En tiedä mistä tämä johtuu, näin vain tapahtuu. En tunne paniikkia tai muita ahdostavia ajatuksia.  Sama kuin hullulta kysyisi: "Miksi olet hullu?". Ei se osaa vastata! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeän kaikkea itsessäni. Toivon että voisin olla näkymätön. Jo koulussa mulle tehtiin selväksi että olen vastenmielinen ulkonäöltäni. Aloin uskomaan tuohon ja uskon vieläkin. En halua että ihmiset katsovat minua sillä ajattelen että hekin näkevät mut rumana. Meillä töissä on eräs työntekijä joka tuijottaa mua aina todella intensiivisesti ja pelkään että jonain päivänä vielä huudan hänelle että "ÄLÄ TTU TUIJOTA MUA SE ON TOSI AHDISTAVAA!" Voin olla oma itseni eli täysin rento vain veljeni, äitini ja parhaan ystäväni seurassa. Kaikkien muiden seura ahdistaa. Kävin kerran joillain treffin tapasilla (tuonnekkin saavuin kännissä sillä en uskaltanut tavata miestä selvin päin) ja aina kun mies tuijotti mua, käänsin hänen naamansa pois päin tai peitin kasvoni ja sanoin että älä kato mua. Miten kukaan voisi koskaan edes ihastua muhun kun en siedä ihmisen edes katsovan muhun päin? Tää kuulostaa naurettavalta mutta tällaista elämäni on.

Oletko ikinä harkinnut että hankkisit lääkkeitä pelkoon?

On paljon kätevämpää ottaa ennen treffejä bentsodiatsepiinia tai beetasalpaajaa ja käyttäytyä normaalisti kuin että ottaisi alkoholia ja se näkyisi ja tuoksuisi ulospäin..?

Useimmille sentään riittää sen verran pieni annos alkoholia ettei selkeästi juopuneesti käyttäydy. Lääkkeet toimii toki myös, mutta valitettavasti näistä asioista kun käy llääkärissä, tieto "mt-ongelmasta" menee kantaan josta se voi putkahtaa kivasti esiin. esim. työtä hakiessa, jos haluaa adoptoida lapsen tms ja pilata paljon elämää.

Usein kuulee sanottavan että sostilpelot vähenisi ikääntymisen myötä mutta mulla on ainakin käynyt päinvastoin.

Muistan että joskus nuorempana kaupassa käynti saattoi vähän hikoiluttaa mutta joku vuosi sitten pelkotilat nousi ihan niin korkeaksi että en pahimmillaan uskaltanut mennä kassalle asioimaan. Kerran lähdin jopa liikkeestä pois kun en uskaltanut mennä kassalle..

Vaikea sanoa mistä pelko johtuu. Nykyisin pelkään myös sitä että näytänkö ulospäin siltä että pelkään.

Asiaa ei yhtään auta ulkopuolisten kommentit.

Kerran baarissa nainen sanoi että ei ole ikinä nähnyt yhtä pelokasta ihmistä kuin minä. Olin tuohon pisteeseen asti kulkenut luullen että vaikka mua jännittää niin se ei näkyisi ulospäin, olinpa väärässä.

Tuonkin jälkeen on esim ulkomailla lentokentällä virkailija saattanut kysyä että "why are you afraid?" eli pelkoni on noin ilmiselvää sekuntien katsekontaktin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeän kaikkea itsessäni. Toivon että voisin olla näkymätön. Jo koulussa mulle tehtiin selväksi että olen vastenmielinen ulkonäöltäni. Aloin uskomaan tuohon ja uskon vieläkin. En halua että ihmiset katsovat minua sillä ajattelen että hekin näkevät mut rumana. Meillä töissä on eräs työntekijä joka tuijottaa mua aina todella intensiivisesti ja pelkään että jonain päivänä vielä huudan hänelle että "ÄLÄ TTU TUIJOTA MUA SE ON TOSI AHDISTAVAA!" Voin olla oma itseni eli täysin rento vain veljeni, äitini ja parhaan ystäväni seurassa. Kaikkien muiden seura ahdistaa. Kävin kerran joillain treffin tapasilla (tuonnekkin saavuin kännissä sillä en uskaltanut tavata miestä selvin päin) ja aina kun mies tuijotti mua, käänsin hänen naamansa pois päin tai peitin kasvoni ja sanoin että älä kato mua. Miten kukaan voisi koskaan edes ihastua muhun kun en siedä ihmisen edes katsovan muhun päin? Tää kuulostaa naurettavalta mutta tällaista elämäni on.

Oletko ikinä harkinnut että hankkisit lääkkeitä pelkoon?

On paljon kätevämpää ottaa ennen treffejä bentsodiatsepiinia tai beetasalpaajaa ja käyttäytyä normaalisti kuin että ottaisi alkoholia ja se näkyisi ja tuoksuisi ulospäin..?

Useimmille sentään riittää sen verran pieni annos alkoholia ettei selkeästi juopuneesti käyttäydy. Lääkkeet toimii toki myös, mutta valitettavasti näistä asioista kun käy llääkärissä, tieto "mt-ongelmasta" menee kantaan josta se voi putkahtaa kivasti esiin. esim. työtä hakiessa, jos haluaa adoptoida lapsen tms ja pilata paljon elämää.

Näinhän se on. Muistan kun kysyin työterveydestä beetasalpaajaa ja sen jälkeen menin kantaan niin sieltähän se tieto löytyy että propralia jännittäviin tilanteisiin jne..

Mulla tuo sosiaalisten tilanteiden pelko on ihan selvässä yhteydessä todella huonoon itsetuntoon. Hirvittää puhua ihmisten kanssa, koska pelkään mokaavani jollain tavalla, esim. sanomalla jotain tyhmää tai virallisia asioita hoitaessani tulee tunne että kyselen tyhmiä ja turhia juttuja, ja "kaikki muut kyllä osaisi hoitaa tämän tilanteen".

Pelkään, että joudun häpeämään itseäni. Tiedän että ei pitäisi hävetä mutta kun se häpeän tunne tulee silti. Se on välillä ihan sietämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeän kaikkea itsessäni. Toivon että voisin olla näkymätön. Jo koulussa mulle tehtiin selväksi että olen vastenmielinen ulkonäöltäni. Aloin uskomaan tuohon ja uskon vieläkin. En halua että ihmiset katsovat minua sillä ajattelen että hekin näkevät mut rumana. Meillä töissä on eräs työntekijä joka tuijottaa mua aina todella intensiivisesti ja pelkään että jonain päivänä vielä huudan hänelle että "ÄLÄ TTU TUIJOTA MUA SE ON TOSI AHDISTAVAA!" Voin olla oma itseni eli täysin rento vain veljeni, äitini ja parhaan ystäväni seurassa. Kaikkien muiden seura ahdistaa. Kävin kerran joillain treffin tapasilla (tuonnekkin saavuin kännissä sillä en uskaltanut tavata miestä selvin päin) ja aina kun mies tuijotti mua, käänsin hänen naamansa pois päin tai peitin kasvoni ja sanoin että älä kato mua. Miten kukaan voisi koskaan edes ihastua muhun kun en siedä ihmisen edes katsovan muhun päin? Tää kuulostaa naurettavalta mutta tällaista elämäni on.

Oletko ikinä harkinnut että hankkisit lääkkeitä pelkoon?

On paljon kätevämpää ottaa ennen treffejä bentsodiatsepiinia tai beetasalpaajaa ja käyttäytyä normaalisti kuin että ottaisi alkoholia ja se näkyisi ja tuoksuisi ulospäin..?

Useimmille sentään riittää sen verran pieni annos alkoholia ettei selkeästi juopuneesti käyttäydy. Lääkkeet toimii toki myös, mutta valitettavasti näistä asioista kun käy llääkärissä, tieto "mt-ongelmasta" menee kantaan josta se voi putkahtaa kivasti esiin. esim. työtä hakiessa, jos haluaa adoptoida lapsen tms ja pilata paljon elämää.

Mulla kävi satumaisen hyvä tuuri kun tunnen yhden pelikaverin netistä joka käyttää bentsoja ja hän lähetti mulle niitä 20 pilleriä 5€ hintaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä muista, mutta minua ainakin pelottaa se häpeä, joka tulee sen jälkeen kun olen ollut vähänkin tekemisissä ihmisten kanssa. Se saattaa kestää viikkoja tai jopa kuukausia, ja aiheuttaa niin pahoja pakkoajatuksia, että hoen jatkuvasti merkityksettömiä sanoja ääneen, huidon ja nyin joka suuntaan yrittäessäni saada ne loppumaan. Välttelen ihan kaikkia ihmiskontakteja, koska en kerta kaikkiaan jaksa noita oireita ja sitä kuristavaa häpeää. 

Mun mies on supersosiaalinen mutta hänellä on aina jälkikäteen vähän samalta kuulostavia oireita. Hän käy päässään läpi käytyjä keskusteluja, toistelee niitä puoliääneen itsekseen ja tekee kädellään sellaista nykivää, elehtivää liikettä.

Itse ei varmaan huomaa sitä mutta mun mielestä aina aika hassun näköistä kun toinen rupee mumisemaan itsekseen, kuulen sanan sieltä, toisen täältä ja käsi rupee tekemään jotain ihme eleitä. 🙈

Luulen, että juttu on lähtenyt koulukiusaamisesta. Kun kaikkea tyylissäsi tehdä, puhua ja olla on tarpeeksi pilkattu, sitä tulee varovaiseksi. Itse pystyn jo olemaan oma, varsin vallaton ja puhelias itseni kaikissa muissa tilanteissa paitsi aivan uusiin ihmisiin tutustuessa. Osa pitkäaikaisista ystävistäni ihmettelee, miten olen niin erilainen joissain tilanteissa kuin toisissa. Luulen tämän omalla kohdallani johtuvan siitä, että alitajuisesti varaudun aina ensimmäiseksi mollaukseen ja arvosteluun, ennen kuin tunnen ihmistä. Toki riippuu vähän missä yhteydessä tutustun ihmisiin. Jos se tapahtuu kontekstissa, jossa olen itsevarma (oma ala, tai harrastukseni), en ole niin jännittynyt.

Pelkään että oksennan, pyörryn tai pieraisen seurassa jossa en tunne oloani rennoksi. Reagoin kaikkeen uuteen sosiaaliseen kanssakäymiseen mahalla. Aina. Mahani pitää ihme ääntä ja mua alkaa p*skattaa ja pierettämään. Olen myös pari kertaa nuorempana pyörtynyt ja/tai oksentanut jännityksestä ja noista on jäänyt todella iso trauma vaikka noiden tapahtumisesta on jo vuosia.

Luuletko, että ihmisillä olisi tällaisia pelkoja, jos he osaisivat niitä syvällisesti analysoida ja ymmärtää? Silloin kai pelot olisivat ratkaistavissa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla tuo sosiaalisten tilanteiden pelko on ihan selvässä yhteydessä todella huonoon itsetuntoon. Hirvittää puhua ihmisten kanssa, koska pelkään mokaavani jollain tavalla, esim. sanomalla jotain tyhmää tai virallisia asioita hoitaessani tulee tunne että kyselen tyhmiä ja turhia juttuja, ja "kaikki muut kyllä osaisi hoitaa tämän tilanteen".

Mulla myös. Jo kotona tunnen välillä itseni tyhmäksi kun mies kommentoi johonkin mun sanomiseen tai kysymykseen toteamalla että ”kyllä sä oot välillä ihan pöhkö”.

Entäs sitten vieraampien seurassa. Ehkä he eivät kehtaa kasvotusten sitä mulle sanoa mutta varmaan mielessään ajattelisivat samalla tavalla. Että ”voi nolous, kyllä joku voikin olla tyhmä”.

Olen itse ollut opettaja. Ja mitään en jännittänyt niin paljon kuin lapsen opettajan kohtaamista tänään. Eilisestä illasta asti, nukuin yön huonosti. Tuttu, sydämellinen ihminen, joka halaa kun tavataan. Arvostan ja kunnioitan häntä ja silti jännitän. En ymmärrä enkä osaa selittää. Jännitän myös toisten vanhempien seurassa. Ja miehen isän puolen sukulaisten kanssa.

Ei niin tuttujen ihmisten kanssa olen rento, oma itseni.

Mua ahdistaa se, että musta ei tykätä tai oikeammin ei edes siedetä. Tämä sosiaalisten tilanteiden pelko on siis ainakin mulla seuraus, ei syy. Alun perin olen nimittäin ollut ihan normaalisti sosiaalinen, tykännyt tutustua uusiin ihmisiin ja olla ihmisten parissa, mutta kun kerta toisensa jälkeen olen saanut kuulla olevani epätoivottua seuraa (jopa vuosien tuttavuuden jälkeen) niin vähitellen se on vain syönyt itsevarmuuden. Jokin mussa on sellaista, joka saa ihmiset sanomaan mulle asioita tosi rumastikin päin naamaa. Nuorempana esim oltiin isommalla porukalla jossain ja siellä sitten suunniteltiin mökkireissua niin siinä yhteydessä vaan todettiin että et sä ole tulossa, ei sua ole kutsuttu. Näitä vastaavia juttuja on lukuisia.

N41