Mietin välillä miten hirveää olisi olla 30 ja sinkku.

kolmikymppinen sinkku. Eikä se lopulta niin kamalaa ollut. Olin eronnut pitkästä suhteesta (13v) ja sinkkuutta kesti pari vuotta.

Juhlapyhistä nautti ihan toisella tavalla kun ei tarvinnut esim. jouluna tehdä miljoonaa kompromissia että missäs vietetään, kenen kanssa ja miten.

Paljon se on omista asenteista kiinni. Hyvien ystävien kanssa saa aikaa kulumaan, keikoilla, näyttelyissä, piknikeillä jne. Miun ystävät onneksi elävät muutakin kuin pelkkää perhe-elämää.



Kaikista parasta on kuitenkin se, että oppii nauttimaan myös yksin olosta, eikä aina tarvitse olla " kummia" joka paikassa mukana! Tätä en olisi koskaan itsestäni uskonut..

Itse olen lapseton 35-vuotias ja olen varsin tyytyväinen elooni. Avomies asuu tällä hetkellä ulkomailla. Yksin vietän vappuni ja hyvin on mennyt. Joillekin tämä tyyli sopii, joillekin ei ja silloin on hyvä, että on hankkinut perheen ajoissa. Muuten voisi kyllä tässä iässä olla kova paniikki päällä.



Ja miksikö palstailen täällä. Tämä on yksinkertaisesti niin hulvaton palsta, ja on ihan kiva kurkistaa perheellisten elämään. Toisilla näyttää olevan oikeasti mukavaa perhe-elämääkin.



Ai niin, olen koulutukseltani suomen kielen maisteri. Edellisen akateemisen kirjoittajan puolustukseksi sanon, että av-palstan vakiintunut tyylitavoite ei ole virheetön, tyylillisesti täydellinen tai muutenkaan kirjakielen sääntöjen mukainen kirjoitustapa. Lähinnä täällä on luontevaa kirjoitella puhetyyliä jäljittelevää tekstiä. Ja mitä nuoremmasta henkilöstä (ns. tekstiviestisukupolvi) kyse, sitä puhekielisempää tuntuu olevan.

Minusta voisi olla hirveää olla kolmekymppinen sinkku tai kolmekymppinen perheellinen.



Tunnen ihmisiä, joiden parisuhde on niin kamala, että jos itse joutuisin siinä elämään, olisin jo varmaan ampunut itseni tai turruttaisin pääni jollain pillereillä..



Tunnen myös sinkkuja, jotka ovat tosi yksinäisiä, enkä sitäkään haluaisi.



Eli, eiköhän tämä ole hyvin tapauskohtaista.

mieheni ja menin naimisiin... Repikää siitä.



Ja tunnustan suoraan, että sinkkuna kadehdin onnellisia parisuhteita, niitä äitejä ja isiä, jotka saivat vauvoja (kun niin " tahtoivat" ), seesteistä perhe-elämää, rakastavaa miestä, äitiyttä jne jne.



Kukapa EI haluaisi rakkautta? Rakastavaa, tasa-arvoista avioliittoa, jossa ei petetä tai jätetä, ja jossa saa ja voi antaa rakkautta, kumppanuutta jne jne.



Minulle sinkkuna olemisessa ei vaikeinta ollut sen hetkinen yksinäisyys, vaan se että pelkäsin etten koskaan tapaa/löydä sitä ihanaa miestä rinnalle. En halunut elää elämääni saamatta osakseni rakastavaa miestä ja perhettä. Tämä on totuus.



Naissinkut leimaantuvat yli 25-vuotiana helposti esim. työyhteisössä vanhaksipiiaksi. Sinkkuna eläminen on kallista, kun kaikesta saa maksaa yksin kuten asuminen, ruokamenot , vakuutukset jne. Sinkkuna olo on yksinäistä: ei saa rakkauta osakseen, ei seksiä (kuin irto), ei seuraa kuin silloin kun olet kavereiden kanssa. Jne.



Onneksi sitten tapasin aivan yllättäen mieheni, joka on ihana, tasa-arvoinen, rakastava, älykäs ja sivistynyt, jne--- kaikkea sitä mistä olin unelmoinut.

Olin noin kolmekymppiseksi sinkku ja pääosin meni ihan hyvin, oli seuraa ja ystäviä. Juhlapyhät menivät enimmäkseen mukavasti kotiväen luona. Nyt olen naimisissa, lapseton ja onneton, joskus jopa vähän katkera. Olisin mieluummin vieläkin sinkku, mutta kun tuli mentyä naimisiin. Johtopäätöksenä sellainen tästä, ettei se avioliitto elämää autuaaksi tee.