Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää pelkoa ei voi parantaa
30.07.2018 |
Tajusin juuri että sosiaalistentilanteiden pelkoani ei voi parantaa.
Olen vuosia käynyt toimintaterapiassa ja tehnyt altistusharjoituksia ja vaikka olen pystynyt tekemään itseäni ahdistavia asioita, niin se itse ahdistus ei katoa minnekään. Tämä aiheuttaa ulkopuolisuuden ja vajavaisuuden tunteita jonka vuoksi mielummin valitsen välttää kyseisiä tilanteita kuin mennä niihin.
Alan myös käsittää, että pahanolon, ahdistuksen ja oman tunneelämän ja elämän hallinnan puutteeseen ei isommin vaikuttaisi vaikka jännitysoireet katoaisivat, ainut mihin se toisi helpotusta olisi siihen etten tarvitsisi jännittää kokoajan kaikkea, mutta se ei sittenkään taida olla ongelmani ydin tai sen syy, vaan seuraus. Tuntuu että nyt kaikki omat voimavarani ja resurssini menee yritykseen muuttaa jotain sellaista joka ei tule muuttumaan koska hoidetaan seurausta syyn sijaan.
Kommentit (50)
Itse olen tehnyt sellaisen huomion että pelko on vain pahentunut vuosien varrella ja välillä äityi aika pahaksi.
Pelko oli yhdessä vaiheessa niin voimakasta että en pystynyt menemään kaupan kassalle jos siinä oli nuori nainen. Nykyään tilanne on parantunut paljon mutta edelleen jännittää tietyt tilanteet.
Jos käyn treffeillä niin otan diapamia ennen sitä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma sosiaalisten tilanteiden pelkoni saatiin parannettua, vaikka se vaati aikaa ja vaivaa - monta vuotta terapiaa, altistusharjoituksia, rentoutumisharjoituksia yms. Seuraushan se oli mullakin eikä mikään pohjimmainen syy, mutta silti on parantanut elämänlaatua, kun ei ole enää niitä jännitysoireita tai pahimmillaan jopa paniikkikohtauksia. Eikä myöskään tarvitse rajoittaa elämää ja vältellä asioita/tilanteita/tapahtumia, jotka on pakko hoitaa tai jotka periaatteessa tahtoisin tehdä/kokea, mutta jännityksen takia helpompi jättää välistä.
Nyt on elämä helpompaa ja se vapauttaa mulle energiaa käsitellä niitä ihan pohjimmaisia syitä, jotka siellä taustalla on olleet. Olen myös rohkeammin uskaltanut sanoa mitä kaipaan ja mitä apua tarvitsen, ja lopulta päässyt psykologille, joka tuntuu mulle sopivalta ja jonka kanssa käydään perinpohjin läpi kaikki syyt ja ongelmat mitkä aiheutti mulle sosiaalisten tilanteiden pelon ja ahdistuneisuus-/paniikkihäiriön. Koen tärkeäksi käsitellä ne, jotta pääsen kaikesta muusta ahdistuneisuudesta, huonosta itsetunnosta yms eroon ja se varmasti edesauttaa sitäkin, ettei sosiaalisten tilanteiden pelko uusisi enää.
Jos kuitenkin koet vahvasti, että sun kohdalla se ei voi mennä vastaavasti ja vastaavassa järjestyksessä, sitten sun täytyy ottaa asia esiin ammattilaisten kanssa. Kerro avoimesti terapeutillesi ajatuksistasi ja siitä, että nyt olisi tärkeä keskittyä ennemmin syyhyn/syihin eikä jatkaa pelkästään altistusharjoituksia tmv. Tsemppiä ja voimia!
Mua ei pelkkä tilanteisiin pakottaminen auttanut, vaan on myös pitänyt käsitellä ne asiat, jotka pelon takana on. Itsellä arvottomuuden tunteet, häpeä, se, että oon kuollakseni pelännyt toisten ihmisten satuttavan... Lapsuuden ja nuoruuden peruja. En olisi ikinä uskonut kykeneväni, mutta niin vain tässä yhtenä päivänä juurikin altistusharjoituksena matkustin julkisilla kaupunkiin ja kävin itekseni kahvilassa. Jännitti ja pelotti kyllä, mutta nykyään pystyn jo olemaan näiden tunteiden kanssa ja kyseenalaistamaankin tilanteen vaarallisuuden sekä rauhoittamaan itseäni terapiassa opittujen menetelmien avulla. Jälkeenpäin käytiin terapeutin kanssa läpi, miten tilanteen koin ja pohdittiin, millaisilla harjoituksilla jatketaan, jotta toimiminen tulee aina vain helpommaksi. Omalla kohdalla terapia on kyllä siis ollut elämäni pelastus!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Traumaterapia. Minä tavallaan muistan mitä kotona tapahtui lapsena mutta toisaalta en saa muistoista kiinni. Pahoja asioita paljon vuodesta toiseen. Ihmissuhdetaitoni menivät aivan sekaisin ja nuoruus ja aikuisuus pilalle.
Olisin nuorena tarvinnut traumaterapiaa, vieläkin haluaisin. Olen yrittänyt keskusteluissa kysellä muilta sos foobikoilta heidän lapsuudestaan mutta kukaan ei kerro mitään. Altistus on vihoviimeistä rääkkäystä. Samaa vähättelyä on kokeneet kipupotilaatkin ennen ja vieläkin.
Mitä tarkoitat sillä, ettet tavallaan muistat, mutta et saa muistoista kiinni? Ovatko muistot jäsentymättömiä? Muistatko tunnetilan vai tapahtumat? Vai vaihdellen molempia?
Muistin ennen paljon tunnetiloja lapsuudesta ja nuoruudesta, nyt tuskallisiin tunteisiin ei ole yhteyttä kuin äärimmäisen harvoin ja elämä on helpompaa. Osaisin kertoa tapahtumista ja silloisista ajatuksistani jollain tasolla. En oikeastaan tunne onnellisuuttakaan enää koskaan, tällä hetkellä en ehkä ole masentunutkaan. Muistan millainen asenne perheenjäsenillä oli minua kohtaan, olin ei-toivottu kaikille.
Juurikin tästä olen lukenut ja kuullut, että oireet vähenisivät/loppuisivat iän karttuessa. Sinänsä lohduttavaa, mut en mä halua alkaa elämään kunnolla vasta nelikymppisenä. Aika masentava ajatus, että mun olisi kärsittävä tyyliin vielä kakskytä vuotta D:
Mun lähtökohta on ollut aikoinaan se, etten uskaltanut pitää edes toppia ihmisten ilmoilla. En edes siellä perhekodin olkkarissa/yhteisissä tiloissa. Pidin aina t-paitoja. Ei hajuakaan mitä niissä oli. Vastailin erittäin lyhyesti ja mulla kesti kauan avata suuni. Mulla epäiltiin puheen tuottamisen häiriötä. En osannut halata oma-aloitteisesti ja toisenkin halatessa olin ihan hukassa.
Koko kuuden vuoden peruskoulun aikana olen uskaltanut viitata vain pari kertaa. Amiksessa ei ollenkaan. Ja kymppiluokalla sama juttu. Vee ituttaa, että koulunkäyntikin on kärsinyt tästä :/ Kaikesta huolimatta kouluaikoina mulla on aina ollut edes se yksi ystävä. En oikein perusta porukoista.
Pystyn ystävystymään, mutta siihen vaaditaan aloitekykyä siltä toiselta osapuolelta.
Tuohon verraten olen edistynyt hurjasti. Seurustelen ja puhelimessa puhuminen ei tuota enää niin kamalia tuskia. Tän edistymisen eteen en ole tehnyt mitään eli ikä ja kokemus on tehnyt tehtävänsä.
Sen verran vielä, että baariin en pysty menemään selvinpäin. Se on erittäin ahdistavaa. Myöskään seksiä en pysty harrastamaan niin, että minuun koskettaisiin.
Nää jutut syntyy lapsuudessa tai ihan missä vaiheessa tahansa, mutta tää tulee huonoista kokemuksista. Tunnelukoillaki on varmasti osansa asiassa. Mun koko perhe on huostaanotettu ja äiti on jäätävä tyranni. En uskalla hänen kanssaan vieläkään jutella normaalisti enkä usko, että koskaan pystynkään.
Todella ärsyttävää, kun elämä valuu hukkaan. Diipadaapaa teille jotka kutsutte meitä raukoiksi ja rassukoiksi. Vähän empatiakykyä. Tai ehkä ois parempi ennemmin hoitaa se pää kuntoon ettei tarvitse omaa itsetuntoaan tulla nostamaan tänne haukkumalla muita. Se vasta raukkamaista onkin :D Kannattaa pikkasen miettiä miltä teistä tuntuis kattella kun elämä valuu hukkaan. Helppo pusikosta huudella.
Imo on se, että tästä kyllä pääsee eroon. Ennemmin tai myöhemmin. Pitää vaan juurikin tietää, että mistä lähtee vyyhtiä purkamaan. Altistusharjoitukset keskittyvät oireeseen eivät syyhyn. Pitää mennä sinne kaivamaan mistä ja miten koko homma on alkanutkin. Ei ihmisille tuosta noin vaan tupsahda syntymälahjaksi sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Tokihan luonteenpiirre ujous edesauttaa asiaa.
Ties kuinka rohkea oisin nykyään, jos tähän ongelmaan ois tartuttu jo lapsena. Tuettu oikeilla keinoilla. Rohkaistu sosiaalisiin tilanteisiin. Olin mä teininä toimintaterapiassa, mutta vasta silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun omani parani. Kyllä se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tehnyt sellaisen huomion että pelko on vain pahentunut vuosien varrella ja välillä äityi aika pahaksi.
Pelko oli yhdessä vaiheessa niin voimakasta että en pystynyt menemään kaupan kassalle jos siinä oli nuori nainen. Nykyään tilanne on parantunut paljon mutta edelleen jännittää tietyt tilanteet.
Jos käyn treffeillä niin otan diapamia ennen sitä :D
Oletko siis itse mies vai nainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tehnyt sellaisen huomion että pelko on vain pahentunut vuosien varrella ja välillä äityi aika pahaksi.
Pelko oli yhdessä vaiheessa niin voimakasta että en pystynyt menemään kaupan kassalle jos siinä oli nuori nainen. Nykyään tilanne on parantunut paljon mutta edelleen jännittää tietyt tilanteet.
Jos käyn treffeillä niin otan diapamia ennen sitä :D
Oletko siis itse mies vai nainen?
Miten sukupuoli vaikuttaa treffien jännittämiseen?!?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen tehnyt sellaisen huomion että pelko on vain pahentunut vuosien varrella ja välillä äityi aika pahaksi.
Pelko oli yhdessä vaiheessa niin voimakasta että en pystynyt menemään kaupan kassalle jos siinä oli nuori nainen. Nykyään tilanne on parantunut paljon mutta edelleen jännittää tietyt tilanteet.
Jos käyn treffeillä niin otan diapamia ennen sitä :D
Oletko siis itse mies vai nainen?
Miten sukupuoli vaikuttaa treffien jännittämiseen?!?
Eihän se siihen vaikutakaan, mutta ajattelinkin tuota kaupankassaan liittyvää käytöstä, kun itse näin samasta vaivasta kärsivänä naisena ainakin vältän kassaa jos siinä on mies.
Mitä tarkoitat sillä, ettet tavallaan muistat, mutta et saa muistoista kiinni? Ovatko muistot jäsentymättömiä? Muistatko tunnetilan vai tapahtumat? Vai vaihdellen molempia?