Lue keskustelun säännöt.
Vuosia jatkunut yksinäisyys/kaverittomuus, miten toimisit?
30.07.2018 |
Lapsena/teininä mulla oli mielestäni ihan normaali määrä kavereita. En ollut koulussa yksinäinen mutten myöskään mikään suosittu, ihan tavis mielestäni. Kun lähdin amikseen, tutustuin muutamaan tyttöön mutta hengasimme yhdessä vain koulussa, emme vapaa-ajalla. Valmistumisen jälkeen pääsin suoraan töihin ja en enää töistä osannut hankkia kavereita, johtuen varmaan siitä että kaikki olivat mua paljon vanhempia. Myös tuohon aikaan ne muutamat kaverit joita mulla vielä oli koulusta, jäivät yksi toisensa jälkeen pois. Ei mitään suurta draamaa/riitaa vaan kai vain kasvoimme erillemme. Suurin osa myös muutti kotikaupungistamme pois. Minä jäin yksin. Tästä on nyt 11 vuotta aikaa. Ihan järkyttävää ajatella että miten annoin tämän jatkua näin pitkään! Tuntuu että peli on jo kokonaan menetetty. Olen ollut yksin niin kauan että miten enää osaisin hankkia kavereita saati pitää kavereita? Onko täällä muita yksinäisiä jotka ovat lopulta löytäneet kavereita? Miten? Mistä? Tuntuu että olen menettänyt kokonaan kaikki sosiaaliset taitoni joita tarvitaan ystävyys-suhteeseen. Haluaisin kavereita mutta toisaalta ajatus ihmisiin tutustumisesta pelottaa todella paljon. Mitä jos en vaan enää osaa olla ihmisten kanssa? Pitäisikö vain hyväksyä tämä yksinäisyys ja koittaa nauttia elmästä yksin vai yrittää jotenkin hankkia kavereita? Kaikki apu on tervetullutta<3
Kommentit (17)
Yritä vain kestää minkä pystyt ja elää sen kanssa. Itse selvisin tukahduttamalla kaikki tunteeni. Se auttoi, vaikka nykyään poukkoilen syvien masennusjaksojen välillä. Enään yksinäisyys ja ulkopuolisuus ei kjitenkaan satuta. Oma yksinäisyyteni alkoi jo peruskoulussa. Olin kiusattu ja minua pidettiin outona. Kapset osaavat olla julmia. Kaverittomuus jatkui myös yläasteelle ja yläasteelta amikseen. Valmistuttuani amiksesta olin niin masentunut ja loppuun palanut etten pystynyt edes hoitamaan laskuja enkä hakemaan töitä. Koska olen nuori (alle 29 -vuotias), en pääse sairauseläkkeelle enkä kuntoutukseen. Plen kyllä joskus miettinyt miltä tuntuisi olla itsekseen viihtyvä introvertti, yksinjääneen energisenä ja erityisherkkänä akstroverttinä ei nimittäin ole helppoa olla. Sitä kuin niin ikää riutuu ja kuolee hiljaa kituuttaen pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun yksinäisyys alkoi kun menin ammattikouluun toiselle paikkakunnalle. Ala- ja yläasteen kaveriporukasta kaikki muut meni lukioon. Se muu porukka pitää edelleen yhtä...
Ammattikoulussa oli muutama joiden kanssa hengailin vapaa-ajallakin, lähinnä sen takia että asuttiin samassa asuntolassa. Kun sain töitä valmistumisen jälkeen ja muutin taas niin ammattikoulunkin kaverit "tippui pois elämästä".
Työpaikka oli pieni, siellä oli vain 2 työkaveria, toinen vanhempi nainen ja toinen ihan eri planeetalta oleva mies. Ei tullut kavereita heistä. Sitten jäin työttömäksi ja olin totaalisen yksin vailla mitään ihmiskontakteja.
Nykyisessä keikkatyössä baarissa tapaa vain humalaisia ihmisiä eikä heistä kavereita saa. Tuttuja vain kun samat naamat pyörii siellä joka vkl.
Oon jotenkin jo hyväksyny sen että olen yksin. En tietty haluaisi olla mutta kavereita on niin vaikea saada.
Emt. Olen itse inrtovertti joten en kauheasti jaksaisi edes sosialisoida töiden jälkeen.
Oisko joku yhteispuutarhahommeli tai kansalaisopiston kurssi mitään? Yleensä kavereita yhdistää samat mielenkiinnon kohteet.
Laitoin itse muutama vuosi sitten nettiin kirjeenvaihtoilmoituksen, jossa etsin lähiseudulta mailikavereita. Se toimi ja nyt mulla on yksi hyvä kaveri, olkoonkin että muuton myötä tavataan harvemmin kuin tahtoisin.
Kyllä se on ihmisestä itsestään kiinni, onko sosiaalista verkostoa vai ei. Se ei tosin tule ilmaiseksi eikä kotona makaamalla, vaan sen eteen täytyy tehdä töitä.
Minä olen ennakkoluulottomasti kutsunut kotiinikin puolituttuja mukaan juhliin kun paikalla on yhteisiä tuttavia. Ja jopa täysin vieraita on tullut muiden kavereiden mukana. Siinähän sitä tutustuu.
Juuri viikonloppuna olimme juhlissa, joissa tutustuimme yhteen perheeseen, ja varmasti ollaan jatkossakin yhteyksissä.
Eri tukiryhmistä löytyy samanhenkisiä monesti, meillä esim. yksi lapsi sairastaa harvinaisempaa sairautta ja vanhempien vertaistukiryhmästä löytyy juttuseuraa. Ja jos niillä on tapaamisia, niin mukaan vain. EIkä tarvitse olla sairas, liittyy johonkin fb-ryhmään vaikka oman mielenkiinnon mukaan ja useissa on alueellisia tapaamisia tai reissuja. Aktiivisuutta naiset, aktiivisuutta. Aktiivimalli toimii tässäkin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyhmät ihmiset valittaa tyhmästä aiheesta. Ei kotona makaaminen mitään auta, teidän kannattaa mennä sinne missä ihmisiä on ja keskustella rohkeasti. Aloittakaa vaikka jokin teitä kiinnostava harrastus. Kavereiden eteen on nähtävä vaivaa ja tehtävä kovasti töitä, ei ne kotisohvalta tule teitä hakemaan. Nyt peppua ylös ja jopi jopi vaikka juoksulenkille.
Vierailija kirjoitti:
Tyhmät ihmiset valittaa tyhmästä aiheesta. Ei kotona makaaminen mitään auta, teidän kannattaa mennä sinne missä ihmisiä on ja keskustella rohkeasti. Aloittakaa vaikka jokin teitä kiinnostava harrastus. Kavereiden eteen on nähtävä vaivaa ja tehtävä kovasti töitä, ei ne kotisohvalta tule teitä hakemaan. Nyt peppua ylös ja jopi jopi vaikka juoksulenkille.
Saavatko ihmiset tosiaan kavereita ihan lenkillä käydessäänkin? Harrastan kyllä lenkkeilyä muttei koskaan ole tullut mitään siihen suuntaan viittaavaakaan tilannetta, että joku olisi alkanut kaverimielessä mulle juttelemaan lenkkipolulla. Koiran kanssa kävin aikanaan koirapuistossa, mutten sieltäkään saanut kavereita/tutustunut keneenkään. Samoin baarissa olen käynyt pari kertaa yksin, eikä kukaan ole lähestynyt. Yksi nainen kerran alkoi juttelemaan kanssani vessajonossa, muttei tuostakaan mitään ystävyyttä syntynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyhmät ihmiset valittaa tyhmästä aiheesta. Ei kotona makaaminen mitään auta, teidän kannattaa mennä sinne missä ihmisiä on ja keskustella rohkeasti. Aloittakaa vaikka jokin teitä kiinnostava harrastus. Kavereiden eteen on nähtävä vaivaa ja tehtävä kovasti töitä, ei ne kotisohvalta tule teitä hakemaan. Nyt peppua ylös ja jopi jopi vaikka juoksulenkille.
Ei stana että repesin tälle. Eihän näin yksisilmäistä ja naiivia tekstiä voi kukaan suht tervejärkinen aikuinen kirjoittaa, eihän? Tuo "jopi jopi vaikka juoksulenkille" kruunasi koko hillittömyyden :D
Sain nuorena lapsen ja koska koulumenestys oli huono, jouduttiin lapsen kanssa muuttamaan kauas, että sain ammatin tehtyä. Muut olivat aivan erilaisissa elämäntilanteissa, joten ystävyyssuhteita ei oikein nuorella aikuisiällä syntynyt. Kun hain jatko-opitoihin, muut taas olivat paljon nuorempia tai sitten muuten vakiintunut elämäntilanne.
Kun sitten lapsen ollessa vanhempi löysin persoonallisuushäiriöisen (nykyään ex) puolison, se jotenkin viimeisteli yksinäisyyden.
En oikein osaa kommunikoida normaalisti. Olen melko raskasta seuraa, kun sosiaaliset taidot ovat kehittymättömät.
Minulle on tarjottu erilaisia tukiryhmiä jne. Mutta niissä on monesti korostuneet calta-asetelmat, olen ikään kuin yhtenä potilaana, enkä tasavertaisena edes vertaisteni kanssa.
Näen muutenkin outona sen logiikan, jota useat ns. Elämässä ja suhteissa paremmin menestyneet viljelevät, joissa kehoitetaan hankkiutumaan "kaltaistensa" seuraan, niin kuin esim. köyhyys olisi sellainen persoonaan liittyvä ominaisuus, joka tekisi kaikista köyhistä samanlaisia ja keskenään viihtyviä.
Olen tosin aika tottunutkin yksinäisyyteen, joten tässä sitä sitten ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on siinä mielessä mielenkiintoinen aihe, että olen törmännyt useasti ulkomaalaisten kommentteihin siitä miten pohjoismaissa näin yleensä on todella vaikea saada aikuisiällä ystäviä. Kaverit ja ystävät hankitaan viimeistään opiskeluriennoissa, sen jälkeen ystävystyminen muiden kanssa on jo huomattavasti haastavampaa. En ollut ajatellut asiaa aikaisemmin, mutta uskon kyllä että tuossa on perää. Jos muuttaisin nyt 36-vuotiaana jonnekin toiselle paikkakunnalle, niin en usko että saisin enää uusia ystäviä, varsinkin kun en ole mikään super ekstrovertti.
Itse olen alkanut tiputtamaan kavereita ja sukulaisia pois elämästä. Miksi? En vain jaksa ylläpitää suhteita. Olen niin loppu, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Varsinkin sairastuttuani 2 vuotta sitten äkillisesti, huomasin miten vähän ihmiset välittävät sinusta silloin, kun sinulla on huono olla. Monet eivät enää soitelleet, kun olin sairaslomalla monta kuukautta...
Tietty välillä kaipaa hyvää ystävää, mutta, yksinkin on ihan kivaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jätöä chat elämä ja mene ulos hyvä mies...
Niin sitä se sometrollaus teettää.. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen ollut niin monta vuotta ilman kaveria että en oikein tiedä miten tämän tilanteen voisi muuttaa.
Jokainen viikonloppu ja arkipyhä menee vain yksin liikuntaa harrastaessa ja loput ajat tietokoneella kotona.
Tämän takia yritän myös etsiä parisuhdetta ehkä vähän turha epätoivoisesti.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen alkanut tiputtamaan kavereita ja sukulaisia pois elämästä. Miksi? En vain jaksa ylläpitää suhteita. Olen niin loppu, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Varsinkin sairastuttuani 2 vuotta sitten äkillisesti, huomasin miten vähän ihmiset välittävät sinusta silloin, kun sinulla on huono olla. Monet eivät enää soitelleet, kun olin sairaslomalla monta kuukautta...
Tietty välillä kaipaa hyvää ystävää, mutta, yksinkin on ihan kivaa :)
Tätä olin tulossa myös kertomaan.
Kaverit ei ole autuaaksi tekevä voima vaan se että hyväksyt itsesi ja voit hyvin omassa seurassa.
Mua on vuosikausia moitittu oudoksi kun kavereita ei liiemmin ole. Siis yhtään. Tottakai sitä alkaa miettimään missä vika?
Sittemmin tutustuin muutamaan ja alku innostuksen jälkeen se olisi pitänyt olla minä joka tunnin varoajalla torille, leffaan tms. Annettiin ymmärtää että olen niin yksinäinen ettei mulla muuta elämää olekaan kuin odottaa näitä kutsuja ja tottakai olisin heti valmis.
No tiesivät väärin. Eikä siitä sitten virinnyt sen enempää. Ymmärrän heitä. He tuskin minua.
Samankaltainen tilanne eri syystä.
On haastava löytää kaverin aikuisena.
Jotkut antautuvat ja erakoituvat.
Mutta oikeesti kuulu ryhdistäytyä, kerätä voimia ja mennä ulos. Mene ihmisten keskuudella niin paljon kuin on mahdollista.
Löydä tapahtuma/harrastus mikä ympäröi sua ihmisten kanssa.
Katsekontakti on tärkeä, itse vasta oppimassa tämän. Ihmiset ei ota yhteyttä jos et edes katso niille päin.
Small talk, kannattaa oppi sitäkin.