Eroperhe: kun äiti asettaa rajat ja isä on se"kiva tyyppi"

Hankkia elämä? Anna lapsi isälleen ja ala rakentamaan omaa elämää taas.

Ei tarvitse tehdä mitään. Olet oma itsesi ja etenkin aidosti ja lapsia huomioon ottaen.

Meilläkin on samoin että isä antaa periksi kun minä kiellän.

Anna lapsen vaan viettää enemmän aikaa isän kanssa. Isän on helppo olla kiva tyyppi jos näkee lasta vain pari tuntia silloin tällöin. Ihan niin helppoa se ei ole enää sitten jos lapsi on siinä pidemmän aikaa ja siitä pitäisi oikeasti ottaa vastuuta, ei pelkästään viihdyttää hetken aikaa.

Vuoroasuminen vai viikonloppuisä kyseessä?

Jos isällä jo uusi suhde ja sinulla ei, niin voisiko katkeruus tms. mahdollisesti paistaa käyttäytymisestäsi läpi ja et jaksa olla läsnä lasten kanssa? Isä ihastunut tai rakastunut ja elämä hymyilee, niin kyllä sitä lasten kanssakin jaksaa sitten peuhata.

Pitääkö äidin olla suosittu?

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö äidin olla suosittu?

Äidin mielestä pitää.

Tai sitten vaan sovit pelisäännöistä exän kanssa, että jos sinä kiellät lapselta jotain, niin kerrot sille eksälle että silloin sitä kieltoa noudatetaan, ellette eksän kanssa sovi yhdessä tuumin muuta.

Kumpihan on lapselle eduksi?

Kyllä minä olin ihan suosiolla se paha poliisi, porkkanat syötiin ja isän luona pitsaa.

Ei lapset ole tyhmiä, ainakaan meidän, ovat nyt aikuisia ja tapaavat isää pari kertaa vuodessa, ei lapsia voi ostaa lepsuilulla ja turvattomuudella.

Moni isovanhempihan yrittää tätä.

Meillä teinit ei edes halua enää mummolaan kun siellä eletään kuin pellossa ja ostetaan kiintymystä.

Isä eros just sen takia, että äiti ei oo kiva tyyppi.

Tiedän tunteen. Meillä asia on päinvastoin, isän (ja minun, äitipuolen) luona on säännöt ja syödään terveellisesti, välillä jopa pakotetaan se lapsi ulos ja liikkumaan. Äitinsä luona ei rajoja oo juuri ollenkaan, saavat pelata vaikka 7h päivässä, joka päivä herkkuja jne.

Vuoroviikoin asuu lapset, mut voitte vaa arvata kenen luona peruslaiska 12-vee viihtyy. Meidänkin viikoilla menee äitinsä luo (oletettavasti pelaamaan). Nuorempi lapsi on onneks iha mielellää meillä ja mukana ulkoilemassa ja liikkumassa.

Vierailija kirjoitti:

Ja lapsi on alkanut viihtyä paremmin isän ja isän uuden perheen kanssa. Äiti, jokaon yksin, ei ole lapsen silmissä enää suosittu.

Mitähän tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä?

Mulla oli  tuo  tilanne. Lapsi  halusi jäädä isälleen ja mulle se oli ok koska en enää halunnut tapella teinin kanssa arjen joka askareesta ja koulunkäynnistä samalla kun lapsen isä  antaa kaiken periksi lapselle. Nyt vietän uuslapsetonta elämää uuden kumppanin kanssa  ja voin paremmin kuin vuosiin. Lapsi tulee käymään kun haluaa ja jeesaan häntä kun on tarvis eikä tarvitse natsimutseilla.

Ratkaisu sopi meille muttei sovi  kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö äidin olla suosittu?

Ei vaan äidin pitää olla se turvallinen jolle voi kiukutella. Koska turvalliselle voi kiukutella tarvitsematta pelätä että se hylkää.Mielinkielin ollaan sille josta tiedetään että jos sille ei ole mielinkielin se lähtee  ja hylkää.

Pitkällä juoksulla lapsi luo läheisen suhteen niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lapselle läsnä tuoden turvaa ja hyvää oloa. Hyvää oloa voi tuoda aika monella tapaa. Mutta valitettavan usein erovanhemmat saattavat tuoda myös pahaa oloa lapselle, puhumalla kriittiseen sävyyn lapsen toisesta vanhemmasta tai vaatimalla lapselta läsnäoloa ja kumppanuutta. Se on lapselta ihan luonnollista "suosia" välillä jompaa kumpaa tai viettää enemmän aikaa toisen luona. Sen että olet yksin ei pitäisi vaikuttaa, ellet itse anna sen vaikuttaa kodin ilmapiiriin. Jos lapsi tulee luoksesi ja vaistoaa, että ole onneton ja katkera, niin aivan varmasti hän viihtyy paremmin muualla. Etkö itse viihtyisi?

Kannattaa perustella lapselle miksi ne rajat on, kyllä ne vähitellen ymmärtää.  Onhan se toki niin helppoa antaa lapsen vaan pelata aamusta iltaan ja mässyttää karkkia ja roskaruokaa, tuollainen vanhempi on välinpitämätön ja laiska.

Lapsuudenperheessäni isä pit rajoja, äiti osti kiintymystä. Kun isä kuoli, tajusin miten paljon turvaa ne rajat toi.

Minä olen meillä se löysempi vanhempi. Minulla on vain yksi sääntö, johon kulminoituu monta asiaa. Isä on tosi tiukka, ja haukkuu minua siitä.

Minä uskon vuorovaikutukseen ja läsnäoloon. Uskon, että lapsi kasvaa niiden kaitta tasapainoisemmaksi, kuin sillä, että pakotetaan tekemään asioita joita ei halua.

Sillä ei ole loppupeleissä mitään merkitystä kuinka usein on siivottu tai paljonko leikkeleessä on suolaa. Tasapainoinen tunne-elämä on tärkeintä. Nämä kaksi eivät automaattisesti sulje toisiaan pois, mutta liika pakottaminen luo uhmaa, ja lopulta rikkoo tuon ihmissuhteen. Ja ihmissuhde on se tärkein.