Ovatko lapsesi nähneet sinun itkevän? Miten reagoivat?

Poika 10 v nähnyt minun itkevän kahdesti. Surusta (oli 5v) kun menetin ystäväni ja helpotuksesta (oli 8 v), kun iso taloudellinen huoli ratkesi. Molemmilla kerroilla oli näennäisesti ok, nukkui kuitenkin vieressä seuraavan yön. Molemmilla kerroilla jäi ikävä olo lapsen puolesta, kun tulivat yllätyksenä hänelle.

Eivät ole. Itken harvoin ja ovat alle kouluikäisiä.

Omasta lapsuudesta muistan äitini itkun, joka kesti yötä myöten ja pelkäsin. Tätini oli kuollut, mutta minulle kerrottiin vasta aamulla. Pahempi peikko jäi äidin itkusta, kuin rakkaan tädin kuolemasta.

Ei.

Täydellinen äiti ei itke.

Eivät. Mummonsa, isänsä, tätinsä ja muut sukulaiset itkevät herkästi minunkin edestä. Ovat tottuneet herkkiksiin.

Totta kai, monesti. Liikutun herkästi mm. elokuvista ja pahoista uutisista.

Mä olen aina selittänyt syyn sille, mille itken. Ei se pelota samalla lailla silloin! Muutenkin tunteita kannattaa vähän sanoittaa lapselle. Että miksi minua suututtaa/jännittää/itkettää.

Kaikki tunteet on sallittuja, mutta ihan kaikki tavat ilmaista niitä eivät ole. Suuttuessa ei saa olla väkivaltainen tai loukata toisia tahallaan.

Olen kans itkuherkkä eli on lapsetki tätä nähny. Tulevat kysymään, mikä on, nuorempi silittelee päätä. Suloisia lapsia :) aina oon selittäny syyn

Kun lasten pappa, ex appiukko kuoli. Yhdessä itkettiin. He pappaa, minä heidän suruaan myötätunnosta.

No ovat nähneet. Itku on ihan normaalia erilaisissa tilanteissa, ei sitä pidä peitellä, kuten lastenkaan ei pidä peitellä omaansa.

Se on sitten eri lukunsa, kun jotkut itkevät tekoitkua syyllistääkseen lasta milloin mistäkin. Tai jos itkun lomassa raivoaa ja huutaa..

Mutta minun mielestä on ihan normaalia itkeä, kun itku tulee. Olen itsekin nähnyt molempien vanhempien itkevän mm. pettymystä, surua, iloa. Ei jäänyt traumoja. Vanhempani ovat fiksuja, ja opettivat esimerkeillään tervettä tunteiden käsittelyä.

Aikuisuuteen toki kuuluu itkeä hillitysti ja yrittää rajoittaa tunteenpurkauksia niin ettei vahingoita toisia. Mutta ei sellainen itkua poissulje. Ei itkemistä pidä hävetä.

Vierailija kirjoitti:

Poika 10 v nähnyt minun itkevän kahdesti. Surusta (oli 5v) kun menetin ystäväni ja helpotuksesta (oli 8 v), kun iso taloudellinen huoli ratkesi. Molemmilla kerroilla oli näennäisesti ok, nukkui kuitenkin vieressä seuraavan yön. Molemmilla kerroilla jäi ikävä olo lapsen puolesta, kun tulivat yllätyksenä hänelle.

Miksi alapeukkua?

Lapsi ei ymmärrä sairauden vakavuutta, vaikka kerrot, selität ja valmistelet. Kuolema on yllätys.

Molemmilla kerroilla keskusteltiin pitkään ennen ja jälkeen. Alakoulu ikäinen ei oikeasti ymmärrä abstrakteja mahdollisuuksia.

Meillä ei itketä!

Liian monta kertaa. Olen masentunut ja yritän itkeä piilossa, mutta aina se ei onnistu. Parivuotiaasta asti tyttö on tuonut nenäliinoja, kun on huomannut itkuisuuteni ja nyt 5-vuotiaana olen huomannut, että hän pyrkii piristämään ja ilostuttamaan minua, vaikka olen sanonut että se että äiti on surullinen ri johdu hänestä.

Kivittäkää vapaasti. Se tosin täytyy vielä sanoa, että tyttäreni on todella kultainen ja iloinen lapsi, itse olen ollut lapsesta saakka alakuloinen. Ja yritän parhaani, suorastaan vedän itseni äärirajoille, jotta hänellä olisi turvallinen ja tavallinen lapsuus, minusta huolimatta.

Vauvana itki kuorossa mukana, varmasti ajatteli että nyt on joku hätä!

Taaperona on kysynyt miksi äiti itkee, onko paha olla tai sattuuko? Ennen kuin oppi puhumaan lauseita, tuli silittelemään selkää, poskea tai kättä ja törkkäsi nenänsä kiinni omaani (meidän tapa pussata).

Ei tuosta ole lapselle mitään näkyvää oireilua tullut. Minusta on hyvä, että lapset oppivat tunteiden ja niiden näyttämisen olevan normaali osa elämää. Äitikin on vain ihminen.