Psykiatrisessa hoidossa kehotettiin vahvistamaan toimivaa ja keskittymään siihen. Mutta mistä tietää mikä on se toimiva, jota pitäisi vahvistaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.»

Ja tähänkään ei mitään mielikuvitushahmoja tarvita, että kykenee hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.

Riippuu ihmisestä kokeeko rukoilusta hyötyvänsä vai ei.

Kyllä trauma kannattaa siitä huolimatta käydä tuoyimassa perusteellisesti mielenterveyden ammattilaisen (huom, ei papin tms ko asioista tietämättömän kanssa) luona, esim kognitiivisella käyttäytymisterapialla mikäli aiheutaa arkeen paljonkin ongelmia. Rukoilun voi ottaa halutessaan siihen mukaan lisäksi, mutta pelkästään joku rukoilu on yhtä kuin, että leikkii ettei koko traumaa ole :/

Olen hoidon piirissä. Eikö papeilla silti olisi velvollisuus ohjata ihminen eteenpäin, jos jonkun oireilu vaikuttaisi siltä, että terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiäkin kaivattaisiin?

Se varmaan riippuu papista kuinka täyspäinen olisi, eikö joku tehnyt henkien manaustakin kirkossa tässä nyt ihan 2000-luvun puolella :D Papit ei siis tosiaan ole mitään ihmisen mielenterveyden ammattilaisia, kannattaa kurkata millaisia kursseja teologit, papin tutkinnon suorittavat tarvitsevat.

Totta tämäkin. Mutta rukoileminen voi silti olla yksi hyvä tapa rauhoittaa mieltään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.»

Ja tähänkään ei mitään mielikuvitushahmoja tarvita, että kykenee hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat.

Riippuu ihmisestä kokeeko rukoilusta hyötyvänsä vai ei.

Kyllä trauma kannattaa siitä huolimatta käydä tuoyimassa perusteellisesti mielenterveyden ammattilaisen (huom, ei papin tms ko asioista tietämättömän kanssa) luona, esim kognitiivisella käyttäytymisterapialla mikäli aiheutaa arkeen paljonkin ongelmia. Rukoilun voi ottaa halutessaan siihen mukaan lisäksi, mutta pelkästään joku rukoilu on yhtä kuin, että leikkii ettei koko traumaa ole :/

Olen hoidon piirissä. Eikö papeilla silti olisi velvollisuus ohjata ihminen eteenpäin, jos jonkun oireilu vaikuttaisi siltä, että terveydenhuollon ammattilaisten näkemyksiäkin kaivattaisiin?

Se varmaan riippuu papista kuinka täyspäinen olisi, eikö joku tehnyt henkien manaustakin kirkossa tässä nyt ihan 2000-luvun puolella :D Papit ei siis tosiaan ole mitään ihmisen mielenterveyden ammattilaisia, kannattaa kurkata millaisia kursseja teologit, papin tutkinnon suorittavat tarvitsevat.

Totta tämäkin. Mutta rukoileminen voi silti olla yksi hyvä tapa rauhoittaa mieltään.

voi voi, mutta kuten aiemmin kirjoitin, ei ongelmien olemassa oloa pidä silti kieltää ja jättää niitä hoitamatta kun "kyllähän minä jo rukoilen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekä että tilanteen mukaan. Sen tarkemmin ei voi näin yleisesti vastata. Pääsisitkö keskustelemaan asiasta yksityiskohtaisemmin jonkun luotettavan ja sinun kannaltasi toimivan terapeutin, muun mielenterveysalan ammattilaisen, papin, diakonin tms. kanssa?

Pappi mielenterveyden hoitajana nyt on sama kuin joulupukki. Hankkiudu ap jonkin sellaisen tahon pakeille joka on oikeasti lukenut psykologiaa. Se ei teologin opintoihin kuulu.

asia on usein juuri päinvastoin, nämä ateistipsykologi-tyttöset latelevat jotain toimintaohjeita kirjasta suoraan.

"pitäsii vahvistaa sitä mikä on toimivaa nyt"

eh mitä paskaloruja

Olen aloittajana hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti nämä hengelliset asiat ovat keskustelussa painottuneet.

buddhabluesman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekä että tilanteen mukaan. Sen tarkemmin ei voi näin yleisesti vastata. Pääsisitkö keskustelemaan asiasta yksityiskohtaisemmin jonkun luotettavan ja sinun kannaltasi toimivan terapeutin, muun mielenterveysalan ammattilaisen, papin, diakonin tms. kanssa?

Pappi mielenterveyden hoitajana nyt on sama kuin joulupukki. Hankkiudu ap jonkin sellaisen tahon pakeille joka on oikeasti lukenut psykologiaa. Se ei teologin opintoihin kuulu.

asia on usein juuri päinvastoin, nämä ateistipsykologi-tyttöset latelevat jotain toimintaohjeita kirjasta suoraan.

"pitäsii vahvistaa sitä mikä on toimivaa nyt"

eh mitä paskaloruja

Toimimatonta vuorovaikutustako pitäisi sinusta vahvistaa? Se yleensä onnistuu ihmisiltä ilman erillisiä kehotuksiakin, esimerkkinä vaikkapa ympäri maailmaa käytävät sodat.

Luin ketjun ja olen yhtä ymmälläni siitä mitä aloittajan hoitaja halusi. Kommentit vain tuntuvat sekoittavan asiaa entisestään ja lisäävät kiintiöratkaisuksi taas toisen terapeutin/terapiatyylin etsimistä.

Vierailija kirjoitti:

Luin ketjun ja olen yhtä ymmälläni siitä mitä aloittajan hoitaja halusi. Kommentit vain tuntuvat sekoittavan asiaa entisestään ja lisäävät kiintiöratkaisuksi taas toisen terapeutin/terapiatyylin etsimistä.

Samanlaisia ajatuksia minullakin. Välillä mietin kun sitä, että oliko tämä nyt kuitenkaan kovin hyvä ohje, kun tätä ei tämän enempää avattu. Toki siis tietysti sekin vaikuttaa mistä tilanteesta on kyse. Töissä esimerkiksi työkavereitaan ei voi valita, mutta vapaa-ajan seuransa voi. Silloin kannattaakin miettiä tarkemmin mitä näiltä ihmissuhteilta itse toivoo saavansa irti.

Vierailija kirjoitti:

Olen aloittajana hämmentynyt siitä, miten voimakkaasti nämä hengelliset asiat ovat keskustelussa painottuneet.

Täällä palstalla on paljon muun muassa vanhoillislestadiolaisia.. Televisio on kielletty, mutta katsos netti on sallittu. Mukava palstailla saman aikaisesti kun vanhemmat lapset hoitavat pienempiä :D

buddhabluesman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekä että tilanteen mukaan. Sen tarkemmin ei voi näin yleisesti vastata. Pääsisitkö keskustelemaan asiasta yksityiskohtaisemmin jonkun luotettavan ja sinun kannaltasi toimivan terapeutin, muun mielenterveysalan ammattilaisen, papin, diakonin tms. kanssa?

Pappi mielenterveyden hoitajana nyt on sama kuin joulupukki. Hankkiudu ap jonkin sellaisen tahon pakeille joka on oikeasti lukenut psykologiaa. Se ei teologin opintoihin kuulu.

asia on usein juuri päinvastoin, nämä ateistipsykologi-tyttöset latelevat jotain toimintaohjeita kirjasta suoraan.

"pitäsii vahvistaa sitä mikä on toimivaa nyt"

eh mitä paskaloruja

eh mitä kielenkäyttöä..? :/ Tottakai ennemmin käytetään hoidoissa sellaista tietoa ja tutkimuksia joilla on saatu hyviä tuloksia. Psykologiksi valmistuneet ovat opintojensa aikana lukeneet hyvin paljon tilastoja jotka perustuvat esimerkiksi pitkittäistutkimuksiin joista taas saa hyvinkin validia tietoa. Miksi puhut noin alentavasti juuri ammattiinsa valmistuneista? Koskeeko tämä alentuvasti puhuminen ainoastaan tieteen alaa joka ei sinua miellytä, psykologia, vai myös juuri valmistuneita teologeja? Enemmän edellä mainittujen asioiden opiskelu auttaa ihmisten ongelmien auttamisessa kuin latinan ja kirkkohistorian lukeminen vaikka nekin toki yleissivistäviä ja mielenkiintoisia.

Vierailija kirjoitti:

buddhabluesman kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sekä että tilanteen mukaan. Sen tarkemmin ei voi näin yleisesti vastata. Pääsisitkö keskustelemaan asiasta yksityiskohtaisemmin jonkun luotettavan ja sinun kannaltasi toimivan terapeutin, muun mielenterveysalan ammattilaisen, papin, diakonin tms. kanssa?

Pappi mielenterveyden hoitajana nyt on sama kuin joulupukki. Hankkiudu ap jonkin sellaisen tahon pakeille joka on oikeasti lukenut psykologiaa. Se ei teologin opintoihin kuulu.

asia on usein juuri päinvastoin, nämä ateistipsykologi-tyttöset latelevat jotain toimintaohjeita kirjasta suoraan.

"pitäsii vahvistaa sitä mikä on toimivaa nyt"

eh mitä paskaloruja

eh mitä kielenkäyttöä..? :/ Tottakai ennemmin käytetään hoidoissa sellaista tietoa ja tutkimuksia joilla on saatu hyviä tuloksia. Psykologiksi valmistuneet ovat opintojensa aikana lukeneet hyvin paljon tilastoja jotka perustuvat esimerkiksi pitkittäistutkimuksiin joista taas saa hyvinkin validia tietoa. Miksi puhut noin alentavasti juuri ammattiinsa valmistuneista? Koskeeko tämä alentuvasti puhuminen ainoastaan tieteen alaa joka ei sinua miellytä, psykologia, vai myös juuri valmistuneita teologeja? Enemmän edellä mainittujen asioiden opiskelu auttaa ihmisten ongelmien auttamisessa kuin latinan ja kirkkohistorian lukeminen vaikka nekin toki yleissivistäviä ja mielenkiintoisia.

Aloitus koski sitä kuinka pystyy erottamaan toimivan toimimattomasta. Onko se mahdollista muuten kuin ajan kanssa?

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Periaattessa samaa mieltä, mutta harva tunnistaa oman minänsä tarpeet. Joskus sellainen asia mikä ei sovikaan itselle voi tuottaa hyvää oloa. Kuten vaikka pakkososialisointi tai jonkun toisen esittäminen ja se hyvä olo on sitä (valheellista) turvan tunnetta. Hyviä olojankin on niin monia kerroksia.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Hyviä ajatuksia! Kyllähän senkin usein jossain vaiheessa oppii erottamaan onko ihmissuhteessa enemmän sitä omasta mielestä toimivalta tuntuvaa vai toimimatonta. Jos hyvää on enemmän, niin ihmissuhteen eteen on valmis näkemään myös vaivaa, esimerkiksi nostamalla vaikeita asioita esiin yhdessä käsiteltäviksi.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Juuri näin. Pitää tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Periaattessa samaa mieltä, mutta harva tunnistaa oman minänsä tarpeet. Joskus sellainen asia mikä ei sovikaan itselle voi tuottaa hyvää oloa. Kuten vaikka pakkososialisointi tai jonkun toisen esittäminen ja se hyvä olo on sitä (valheellista) turvan tunnetta. Hyviä olojankin on niin monia kerroksia.

Kyllä, mutta hyvä toiminta tietysti lähtee siitä, mikä käsityskyky asioista ja itsestä on sillä hetkellä. Aika tuo kypsyyttä ja lisää perspektiiviä asioihin.

Yleisneuvona: opettele ensin itsesi, vasta sitten vuorovaikutusta. Pitää tykätä itsestään, jotta voi olla siinä toimivassa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Periaattessa samaa mieltä, mutta harva tunnistaa oman minänsä tarpeet. Joskus sellainen asia mikä ei sovikaan itselle voi tuottaa hyvää oloa. Kuten vaikka pakkososialisointi tai jonkun toisen esittäminen ja se hyvä olo on sitä (valheellista) turvan tunnetta. Hyviä olojankin on niin monia kerroksia.

Valheellisen hyvänolontunteen tunnistaa siitä, ettei se ole pysyvää. Jos jälkikäteen tulee sosialisoinnista kamala uupumus, tai syyllisenä miettii olinko muiden silmissä tarpeeksi hyvä - niin niistä tunteista huomaa, että teki asioita, jotka ei tunnu hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Yleisneuvona: opettele ensin itsesi, vasta sitten vuorovaikutusta. Pitää tykätä itsestään, jotta voi olla siinä toimivassa suhteessa.

Ei ole noin yksiselitteinen juttu. Ilman myönteisiä kokemuksia suhteessa toisiin ihmisiin on vaikea kokea itseään positiivisesti. Tämä on vähän samankaltainen ohje kuin jos kehotettaisiin kävelemään vasta silloin, kun taidon hallitsee täydellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Periaattessa samaa mieltä, mutta harva tunnistaa oman minänsä tarpeet. Joskus sellainen asia mikä ei sovikaan itselle voi tuottaa hyvää oloa. Kuten vaikka pakkososialisointi tai jonkun toisen esittäminen ja se hyvä olo on sitä (valheellista) turvan tunnetta. Hyviä olojankin on niin monia kerroksia.

Valheellisen hyvänolontunteen tunnistaa siitä, ettei se ole pysyvää. Jos jälkikäteen tulee sosialisoinnista kamala uupumus, tai syyllisenä miettii olinko muiden silmissä tarpeeksi hyvä - niin niistä tunteista huomaa, että teki asioita, jotka ei tunnu hyvältä.

Todella hyvä huomio! Kiitos kun jaoit tämän ajatuksen.

Vierailija kirjoitti:

Sellainen ei ole aidosti toimivaa, jos se ei tue omaa minää. Eli neuvoisin vahvistamaan sitä minkä tekemisestä tulee hyvä olo. Tietenkään se ei tarkoita tuhon kylvämistä ympärille, se ei ole rakentavaa. Sellaisiin ihmissuhteisiin panostamista, josta tulee kummallekin hyvä olo.  Toimivan erottaa juuri siitä, että se tekee hyvän olon. Ei tarvii etukäteen miettiä mitä pitää sanoa tai tehdä, jottei ajaudu konfliktiin tmv. Toimivuus on mutkattomuutta.

Psykiatrinen hoitaja tuntui tarkoittavan sitä, että ns. turhia riitoja pitäisi pyrkiä välttämään. Mutta jos ihmissuhde tuntuu koko ajan ilman tietoista vastaan ponnistelua olevan ajautumassa konflikteihin, niin ei se kovin toimiva ole.