Lue keskustelun säännöt.
Ketään muuta joka ei enää meinaa pystyä olemaan ihmisten kanssa?
12.07.2018 |
Olen aina ollut sosiaalinen ja viihtynyt ihmisten kanssa. Olen tykännyt pelata joukkuepelejä, käydä ystävillä ja olla ihmisten kanssa. Olen asiakaspalvelutehtävissä.
Nyt olen muuttunut.. Pelkään jatkuvasti mitä toiset minusta ajattelevat, mietin että kaikki ovat minulle vihaisia, inhoavat minua.. Mietin päivätolkulla mitä olen sanonut, miten joku on katsonut, olenko sanonut jotain tyhmää.
Olisin mielelläni vain omissa oloissani ja toisaalta kaipaan harrastustani ja seuraa.
Olen ihan romuna. Apua!
Kommentit (31)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on hyvin samanlaisia tuntemuksia, kärsin ahdistineisuushäiriöstä. Suosittelen hakemaan apua ennen kuin tilanne pahenee.
Minulla on samanlaista oireilua. Tykkään olla ihmisten kanssa, mutta joskus jopa menetän yöunia sen takia, että rupeaa pään sisällä uudelleen ja uudelleen pyörimään ajatukset siitä mitä tapahtui 2kk sitten, 2vko sitten jne. ja olisiko pitänyt sanoa/tehdä toisin, tulipa tehtyä typerästi jne. Joskus myös pyörittelen ajatuksia siitä, miten toimisin JOS joku tekisi/sanoisi jotain ilkeää jne. Väsyttävää...
En ole vielä itse hakenut apua, mutta on käynyt mielessä, kun tulee märehdittyä asioita kauhean usein.
Olen lukenut aiheesta englanninkielisellä psykologian termillä "rumination" mikä tarkoittaa kirjaimellisesti märehtimistä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlaista oireilua. Tykkään olla ihmisten kanssa, mutta joskus jopa menetän yöunia sen takia, että rupeaa pään sisällä uudelleen ja uudelleen pyörimään ajatukset siitä mitä tapahtui 2kk sitten, 2vko sitten jne. ja olisiko pitänyt sanoa/tehdä toisin, tulipa tehtyä typerästi jne. Joskus myös pyörittelen ajatuksia siitä, miten toimisin JOS joku tekisi/sanoisi jotain ilkeää jne. Väsyttävää...
En ole vielä itse hakenut apua, mutta on käynyt mielessä, kun tulee märehdittyä asioita kauhean usein.
Olen lukenut aiheesta englanninkielisellä psykologian termillä "rumination" mikä tarkoittaa kirjaimellisesti märehtimistä.
En ole mitenkään ilkeä tai halua loukata ketään.. Silti tunnen että olisi parempi olla vaan hiljaa ettei vaan loukkaa ketään tai yleensäkään höpötä liikaa.
Tuntuu että sitten on liian tyrkky.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen näin vanhemmiten menettänyt näköjään hermoni. En kestä enää yhtään suurinta osaa ihmisistä. Tuntuu, että ihmisillä menee suurin osa kanssakäymisestä sosiaalisiin peleihin ja teeskentelyyn, aitoa suoraa kontaktia ei saa juuri keneenkään. Ja tiedostan, että tämä johtuu minusta, en toivo, että muut muuttuvat. Olen ollut sosiaalinen nuorempana, enää en jaksa, menetän enemmän kuin saan.
Minä en myöskään oikein jaksa ihmisiä nykyään :/ Suurin osa on tyhjänpäiväsiä lätisijöitä, varsinkin työpaikalla missä kymmeniä akkoja, ei vaan jaksa ei. Enkä jaksa mitään vieraita kotiini, ihanaa olla rauhassa omissa oloissani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen näin vanhemmiten menettänyt näköjään hermoni. En kestä enää yhtään suurinta osaa ihmisistä. Tuntuu, että ihmisillä menee suurin osa kanssakäymisestä sosiaalisiin peleihin ja teeskentelyyn, aitoa suoraa kontaktia ei saa juuri keneenkään. Ja tiedostan, että tämä johtuu minusta, en toivo, että muut muuttuvat. Olen ollut sosiaalinen nuorempana, enää en jaksa, menetän enemmän kuin saan.
Vanhemmiten olen tullut tosi tarkaksi keneen käytän aikaani. Ei yhtään sosiaalisia pelejä pelaaviin tai muuten vain erityyppisiin ihmisiin. Nuorempana olin ihmisten suhteen kaikkiruokainen. Nyt olen mielummin yksin kuin seurassa joka ottaa enemmän kuin antaa.
Erehtynkö että nykyisin ihmiset on enemmän sosiaalisten pelien pelaajia kuin aitoja itsejään? Vai onko minusta vain tullut kyyninen vanhemmiten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa tosiaan hakea apua eli käydä puhumassa tarvittaessa ammattilaiselle, jos kyseessä on muutos omassa kokemuksessa ja käyttäytymisessä entiseen nähden ja jos tilanne pahenee.
Minulla ei ole kokemusta tuollaisesta muutoksesta. Olen ollut aina hieman enemmän yksin kuin seurassa viihtyvä, vaikka välillä on kiva olla muiden kanssa.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
No saattahan se tosiaan johtua tuosta sosiaalisten pelien pelaamisestakin. Joskus nuorempana ehkä jaksoi itsekin tai ei tajunnut niin välittää.
Nyt jo se kenen aviomiehelle saa puhua ja kenen ei tai kuinka isommassa naisporukassa pitää ottaa huomioon tietty hierarkia.. Ja kun ei vaan itse tunnu tajuavan aina sitä mitä muut tajuaa tuosta vain. Ja tosiaan kun itse ei ole mikään hiljaisin tai ujo niin siitä on ruvennut saamaan huomautuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Erehtynkö että nykyisin ihmiset on enemmän sosiaalisten pelien pelaajia kuin aitoja itsejään? Vai onko minusta vain tullut kyyninen vanhemmiten?
Mitäs jos joku, kuten minä en 100% varmasti pelaa mitään, mutta sinä tunnet että pelaan koska olen vain oma itseni?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erehtynkö että nykyisin ihmiset on enemmän sosiaalisten pelien pelaajia kuin aitoja itsejään? Vai onko minusta vain tullut kyyninen vanhemmiten?
Mitäs jos joku, kuten minä en 100% varmasti pelaa mitään, mutta sinä tunnet että pelaan koska olen vain oma itseni?
Niin, kun monelle tuntuu riittävän se että toinen koittaa olla kaveria, niin sitten on heti jotenkin uhkaava. Tuntuu että niistä hiljaisemmista ei ole niin vaivaa. Toivoisin olevani jotenkin hiljaisempi, arempi, mutta kun en pysty kun innostun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena olin seinäruusu ja häpesin yöt läpensä että jos olin lausunut jotain typerää jne. Sitten oli välivaihe että tutustuin ihmisiin ja rohkaistun puhumaan ja en hävennyt niin paljon. Kunnes kuulin kuinka minusta puhuttiin pahaa seläntakana ja torpattiin ulos porukoista. Nyt olen 45vee eikä oikeastaan yhtään ystävää. En jaksa enää sosiaalisia paineita ja jonninjoutavia löpinöitä. Kumppani löytyy jolle puhun. Pääsääntöisesti olen vain hiljaa päivät pitkät kun en ole työelämässä. Vähitellen tuntuu että menettänyt jopa puhekykyäni. Mutta parempi tämäkin kuin miettiä sosiaalisten suhteiden koukeroitaja sitä miten en kelpaa mihinkään porukkaan mukaan jne.
Kai muistatte analysoida niitä porukoitakin ja niiden jäseniä. Nuoruuden jälkeen on ehkä enemmän resursseja, ei enää maksa vaivaa sopeutua mihin vain peikkojengiin. Kumma kuva, että läheisiä tuttavuuksia pitäisi olla itse kullakin paljon. Tulee sitten näitä pettyneenä murjottavia uuspudokkaita lisääntyvässä määrin (en tarkoita teitä).
puolierakko kirjoitti:
Nuorena olin seinäruusu ja häpesin yöt läpensä että jos olin lausunut jotain typerää jne. Sitten oli välivaihe että tutustuin ihmisiin ja rohkaistun puhumaan ja en hävennyt niin paljon. Kunnes kuulin kuinka minusta puhuttiin pahaa seläntakana ja torpattiin ulos porukoista. Nyt olen 45vee eikä oikeastaan yhtään ystävää. En jaksa enää sosiaalisia paineita ja jonninjoutavia löpinöitä. Kumppani löytyy jolle puhun. Pääsääntöisesti olen vain hiljaa päivät pitkät kun en ole työelämässä. Vähitellen tuntuu että menettänyt jopa puhekykyäni. Mutta parempi tämäkin kuin miettiä sosiaalisten suhteiden koukeroitaja sitä miten en kelpaa mihinkään porukkaan mukaan jne.
Niinpä.. Nyt tuntuu että asiat vielä mutkistuneet entisestään vanhojen ystävättärien kanssa, kun kaikilla on lapset ja kilpailua siitä kenen lapsi tekee ja mitä ja kuka kasvattaa mitenkin. Räävitään vielä lapsistakin selän takana.
Koitin tosiaan tutustua ihan uuteen porukkaan, mutta siellä samaa.. Heti huomasin että puheliaana keräsin liikaa huomiota, vaikka se ei ole mitenkään tarkoitus. Olen vain tälläinen.
Vierailija kirjoitti:
Kai muistatte analysoida niitä porukoitakin ja niiden jäseniä. Nuoruuden jälkeen on ehkä enemmän resursseja, ei enää maksa vaivaa sopeutua mihin vain peikkojengiin. Kumma kuva, että läheisiä tuttavuuksia pitäisi olla itse kullakin paljon. Tulee sitten näitä pettyneenä murjottavia uuspudokkaita lisääntyvässä määrin (en tarkoita teitä).
No kun oikeastaan, ei ainakaan minua ihan todellakaan vaivaa tai jää kaivelemaan kenenkään kommentit tai sammakot.. Ajattelen vaan että olkoon ja menköön, kyllä meitä tänne mahtuu vaikka mitä kulkijaa.. Mutta mietin aina kuitenkin kuumeisesti mitä itse on tullut höpöteltyä, olinko liian sitä ja tätä ja tuota.. Olen vain kriittinen itseäni kohtaan.
Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä muut minusta ajattelevat, mutta en silti jaksaisi muiden kuin ihan parhaiden ystävien seuraa. Omat lapset käyvät hermoille aivan kauheasti, ja puolitutut ja työkaverit voisin tappaa välittömästi jos en pelkäisi jääväni siitä kiinni. Koen tämän johtuvan siitä, että osittain alitajuisesti ajattelen, että ihmiset vihaavat minua, koska koen kohteluni melkein joka paikassa vihamielisenä.
19 jatkaa.
Olen nyt jo jonkin aikaa suunnitellut muuttavani korpimökkiin, jossa ei tarvitsisi ikinä nähdä ketään. Kun saisi nuo lapset omilleen, niin lähden heti.
Ketään? Miettiikö muut aina jokaisen ihmiskontaktin jälkeen miten se meni? Aloitin juuri uudessa porukassa harrastuksen ja olen ihan romuna. Toisaalta innostun ja olen liiankin höpöttelevä vaikka ääni päässä käskee pitää turpansa kiinni ja painua maan alle. Miksen pysty hillitsemään itseäni ja olemaan hissukka joka haluaisin olla...