Milloin kertoa mielenterveysongelmista uudessa suhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Heti tapailun alussa kerrotaan. Kaikkea muuta pitäisin valehteluna ja suhde loppuisi siihen.

Ai jos on ollut masennus? Moi, mul on masennus???

Kumma kyllä(!), ex-kumppani(mies) ei kertonut deittailuvaiheessa olevansa masentunut ja ahdistukseen taipuvainen alkoholisti, joka on syönyt erilaisia mieliala- ja rauhoittavia ja unilääkkeitä yli kymmenen vuotta. Miten tällaista ei kerro kumppaniehdokkaalleen?

Jos olisin itse noin ongelmainen, todellakin kertoisin sen heti, että treffiseura voi tehdä johtopäätöksensä. Kuka haluaa valheellisesti altistaa rakastetun sille sekoilulle ja angstille, mitä tuosta suhteeseen seuraa?

Turha rakkaudesta  puhua jos salaa jotain noin oleellista.

En tiedä mitä ovat mielenterveysongelmat. Mutta persoonallisuus- ja luonnehäiriöisten kanssa en seurustelisi. Liikaa draamaa.

Hei! Olen Pertti, ja mulla viiraa päästä. Aletaaks oleen?

Vierailija kirjoitti:

Minusta noin tärkeä asia pitää kertoa jo aivan ensi metreillä, mielellään jo ennen ensi tapaamista jos kyseessä on netti- tai tinderdeitti. Jo siksikin että deitti melko varmasti huomaa ongelmasi ensi vilkaisulla.

"Huomaa ensivilkaisulla", just joo. Todennäköisemmin ei, jos ei todella vaikeista ongelmista ole kyse. Jännä, kun läheisimmät ihmisetkään eivät aina huomaa jonkun pahaa oloa, kunnes tämä esim. ottaa hengen itseltään. Mutta sinä se huomaisit vieraasta ihmisestä ja ensivilkaisulla.

Entä masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja sitten kamala jännittäminen ja ahdistus, käyn töissä jne. mutta jännitys ja ahdistus iskee välillä vaikkei itse kokisi tilannetta jännittäväksi mutta silti alkaa jännittää. Missä kohtaa näistä pitäisi kertoa?

Riippuu ihan, että mikä coctail on kyseessä. Skitsosta kertoisin heti, ahdistuneisuushäiriöstä en niinkään.

Ja loppujen lopuksi sehän on kiinni siitä, miten paljon mt-ongelmasi rajoittaa elämääsi: jos hyvin niukasti, en välttämättä kertoisi, mutta jos toisinaan näkyvästi, niin ehdottomasti kertoisin.

Itselläni on bipo ja skitsoaffektiivinen häiriö. Kerroin jo tutustumisvaiheessa, kun viestiteltiin. Mies silti halusi tavata ja ollaan nykyään naimisissa. Minulla on lääkitys kohdillaan ja hyvä hoitosuhde ammattilaiseen. Elän ihan normaalia elämää, eikä nämä " leimat" ole haitanneet suhdettamme.

27 jatkaa vielä. Voithan kertoa asiasta niin, että sinulla on esim. taipumusta olla hermostunut tietyissä tilanteissa, ilman että kerrot sinulla olevan varsinainen "leima" eli diagnoosi.

Mulla on masennusta ja persoonallisuushäiriö. Oon kertonut aina ekoilla treffeillä että voi sitten vielä juosta karkuun jos tahtoo. Viimeisin on nyt pysynyt tuossa 2vuotta että ei se tainnut säikähtää.

Lohdullisia tarinoita monella!

Samaa mieltä. Ei koskaan

Vierailija kirjoitti:

Mulla on masennusta ja persoonallisuushäiriö. Oon kertonut aina ekoilla treffeillä että voi sitten vielä juosta karkuun jos tahtoo. Viimeisin on nyt pysynyt tuossa 2vuotta että ei se tainnut säikähtää.

Sinä oletkin nainen. Miehiltä ei selkärankaa löydy.

Vierailija kirjoitti:

Entä masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja sitten kamala jännittäminen ja ahdistus, käyn töissä jne. mutta jännitys ja ahdistus iskee välillä vaikkei itse kokisi tilannetta jännittäväksi mutta silti alkaa jännittää. Missä kohtaa näistä pitäisi kertoa?

Mielestäni nuo eivät ole niin "vakavia" tauteja, että niistä pitäisi kertoa ensitreffeillä. Voithan joskus mainita, että tapaat joskus jännittää ja hermoilla jossain tilanteissa ja olet ujomman puoleinen. Voit muotoilla sen noin. Ei ole pakko mainita alussa diagnooseja.

Itselläni on myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on aika hyvässä tasapainossa nykyään ja käyn töissä ja tapahtumissa. Ulkopuolinen todennäköisesti huomaa tämän minusta, mutta pitää vain kovin ujona ja rauhallisempana ihmisenä. Ujolta vaikutan muiden silmissä ja sellainen diagnoosi saa puolestani muilla ollakin. Kertoisin sitten, kun suhde alkaa vakiintua ja voin luottaa toiseen.

Entäs paniikkikohtaukset? Milloin niistä pitää kertoa?

Vierailija kirjoitti:

Vähän riippuu ongelmista... jos on skitsofrenia niin se pitää kyllä kertoa melko pian (vaikka voi olla että suhde loppuu) koska se kuitenkin vaikuttaa elämään (yhteiseen) paljon. Jos on esim. joskus ollut masentunut mutta nyt hyvä tilanne niin ei sitä ehkä tarvitse edes kertoa. Mutta jos on kunnon diagnoosit (esim. persoonallisuushäiriö, bipo...) niin kyllä pitää kertoa jos aikoo seurustella. Ihan kuin vaikkapa diabetes, lääkitystä siihenkin tarvitaan.

Miksi pitää kertoa, jos on persoonallisuushäiriödiagnoosi, mutta kykenee esim. terapian vuoksi jo elämään ja olemaan normaalisti? Moni, jolla ei ole diagnoosia, voi käyttäytyä huonommin. Diagnoosit ovat tehty terveydenhuollon viranomaisia varten. Ihmissuhteissa merkitsee se, miten kohtelet toista olipa diagnoosia tai ei. Monet persoonallisuushäiriödiagnoosin saaneet eivät enää 10 vuoden päästä täytä diagnostisia kriteerejä eli he eivät enää saisi diagnoosia. Pitääkö itsensä silti leimata persoonallisuushäiriöiseksi ja ottaa vastaa sen mukainen kohtelu muilta?

Minä kyllä kannatan sitä, että _kaikki_ parisuhteeseen aikovat käyvät läpi laajat psykologiset testit ja testitulokset sitten kerrotaan kumppaniehdokkaille.

Minusta ei tartte kertoa ekoilla treffeillä todellakaan. Seurustelusuhteessa (jos sellaiseen oikeasti on päätymässä) pitää olla tietysti rehellinen. haluaisin tietää tuollaiset asiat aika varhaisessa vaiheessa. ei kai tuollaisista asioista muutenkaan ihan kaikille kerrota, koska luottamusta sekin vaatii?

Minulle kertoi tokilla trefee

Minäkin kerroin tokilla treffeillä. Ihan hyvin meni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän riippuu ongelmista... jos on skitsofrenia niin se pitää kyllä kertoa melko pian (vaikka voi olla että suhde loppuu) koska se kuitenkin vaikuttaa elämään (yhteiseen) paljon. Jos on esim. joskus ollut masentunut mutta nyt hyvä tilanne niin ei sitä ehkä tarvitse edes kertoa. Mutta jos on kunnon diagnoosit (esim. persoonallisuushäiriö, bipo...) niin kyllä pitää kertoa jos aikoo seurustella. Ihan kuin vaikkapa diabetes, lääkitystä siihenkin tarvitaan.

Miksi pitää kertoa, jos on persoonallisuushäiriödiagnoosi, mutta kykenee esim. terapian vuoksi jo elämään ja olemaan normaalisti? Moni, jolla ei ole diagnoosia, voi käyttäytyä huonommin. Diagnoosit ovat tehty terveydenhuollon viranomaisia varten. Ihmissuhteissa merkitsee se, miten kohtelet toista olipa diagnoosia tai ei. Monet persoonallisuushäiriödiagnoosin saaneet eivät enää 10 vuoden päästä täytä diagnostisia kriteerejä eli he eivät enää saisi diagnoosia. Pitääkö itsensä silti leimata persoonallisuushäiriöiseksi ja ottaa vastaa sen mukainen kohtelu muilta?

Minä kyllä kannatan sitä, että _kaikki_ parisuhteeseen aikovat käyvät läpi laajat psykologiset testit ja testitulokset sitten kerrotaan kumppaniehdokkaille.

Kyllä työnantajat tekevät noita esim. paljon johtotasolla. Itse olen saanut mm. maininnan erittäin hyvät kognitiiviset kyvyt.

Sinkkumies