Millaisia aikuisia tulee ylisuojelevien vanhempien lapsista?

Niistä tulee melko usein uusavuttomia, ja sitten kun viimein muutetaan pois kotoa niin elämä menee ranttaliksi ilman sääntöjä. Menee useampi vuosi ennen kuin rauhoittuvat.

Vanhemman pelot herkästi tarttuvat lapseen. On surullista kuulla ja nähdä näitä vanhempien piloille pelottelemia lapsia. Osa puolisosi peloista kuulostaa kyllä valitettavasti ylireagoinnilta. Toivottavasti lapsista kasvaa kuitenkin uteliaita, rohkeita ja itsenäisiä.

Onhan sitä sanottu esimerkiksi, että jos pieni lapsi ei saa kiipeillä ja välillä epäonnistua, ei hän opi hallitsemaan omaa kehoaan ja on helposti kömpelömpi. Silloin vain sattuu entistä pahempia haavereita. Sama periaate pätee varmasti muuhunkin oppimiseen isommillakin lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Niistä tulee melko usein uusavuttomia, ja sitten kun viimein muutetaan pois kotoa niin elämä menee ranttaliksi ilman sääntöjä. Menee useampi vuosi ennen kuin rauhoittuvat.

Meneekö tässä paapominen ja ylisuojelevainen sekaisin? Ne eivät ole sama asia.

Kaverini äiti oli tuollainen, ei saanut tytär  mennä yökylään koska "jotain voi sattua" eikä leireille, riparille sentään pääsi!  Leikkasi tyttärelleen leivät ja valmisti (kuuman) kaakaon ettei vain tule  pipiä.

Joskus lukiossa kaverilla sitten  kilahti, jätti lukion kesken ja keskittyi ryyppämään ja liftaamaan pitkin suomea.

Arkoja, päättämättömiä, vetäytyvät vastuunottamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden tällaisen miehen, yli kolmekymppisen. Äitinsä häärää ja hössöttää vieläkin niin että sitä ahdistaa katsoa. Mies ei ota vastuuta mistään, on sanonut itsekin ettei tarvitse koska vanhemmat kuitenkin hoitaa homman kotiin. On myös itsekeskeinen eikä osaa asettua muiden ihmisten asemaan. Ei ole erityisen oma-aloitteinen ja odottaa palvelua kaikilta ympärillään olevilta ihmisiltä ja suuttuu jos sitä ei saa. Syyttää muita omista virheistään.

Ja äitinsä ihmettelee, miksi kukaan ei halua tehdä lapsia tämän miehen kanssa.

Vaikuttaa piloille lellityltä, ei ylisuojellulta.

No joo nyt kun mietin niin tuli naputeltua vähän hätäisesti tuo oma vastaus. Oikeassa olet.

Ylisuojelu johtuu johtuu siitä, että vanhemmat / vanhempi ei itse kestä menetyksiä , koska kokee ,ettei kestäisi niitä. Tällä asialla ei lopulta ole mitään merkitystä itse lapsen hyvinvoinnin / tulevaisuuden kannalta. Vanhemmat ovat ihmisiä siinä kuin muutkin ja tämän vuoksi myös äärettömän itsekkäitä. Rohkea/fiksu vanhempi ei koskaan yritä ylisuojella lastaan. Todellinen rakkaus on sitä kun antaa lapsensa itse määrittää / muodostaa elämänsä, ja ymmärtää myös että kärsimys kuuluu osaksi elämää ja virheiden kautta oppii, jollei ole ole tyhmä ihminen -suurin osa kuitenkin oppii. Lapsihan on aina erillinen yksilö, jonka tulee irrottautua vanhemmistaan elli tässä pätee vanha klishee,ettei lapsia tehdä itseä varten ,vaan maailmaa.

Mä olen ainoa lapsi, ja äiti oli/on ylisuojeleva. Onneksi isä sentään puhui mun lapsuudessa mutsin päästämään minut esim. ratsastusleireille kesäisin, jotta pääsin pakoon sitä ahdistavaa hössäämistä ja sitä, että mitään ei saa tehdä koska se on niin vaarallista/likaista.

Olin sen verran varhaiskypsä, että tajusin että 12-vuotiaana en pitkälle pääsisi kotoa karkaamalla, joten odotin muutaman vuoden ja sitten 15-16 -vuotiaana aloin välillä ottaa yhdenyönhatkoja täysi-ikäisen kaverin luokse. Luojan kiitos silloin elettiin 1990-luvun alkua, joten mutsi ei voinut järjestää mitään hysteeristä some-etsintäoperaatiota. Palasin aina seuraavana päivänä, mutta kotona oli niin ahdistavaa (äiti mm. penkoi ihan kaikki kaappini ja laatikkoni ja rikkoi muutenkin yksityisyyttäni - opin pian piilottamaan päiväkirjani poikittain kirjahyllyyn muiden kirjojen taakse kun jouduin tenttiin asioista, joita en todellakaan ollut vanhemmilleni kertonut sekä valehtelemaan sujuvasti ja kirkkain silmin).

Varsinkin lukiossa otin sitten takaisin kunnolla sen, mitä umpiossa eläessäni menetin. Kalja, pilvenpolttelu ja lopultakin lukion tokan luokan jälkeen neitsyydestä eroon pääseminen satunnaisen baaripokauksen kanssa - olin suunnitellut kaiken hyvin etukäteen, koska en todellakaan halunnut ensikokemustani kenenkään myöhemmin vastaantulevan tutun tai tuttavantuttavan kanssa. Enkä myöskään sitä, että luokkani tai rinnakkaisluokkien pojat alkaisivat vängätä seksiä "kun sä tuollekin annoit"...

Baareihin olin päässyt jo 15-vuotiaana sen täysi-ikäisen kaverin avulla (St. Urho's Pub ennen remppaa ja libiksen lipittely, neverforget :D ).

Mitään kauheita sekoiluja en harrastanut, olin varmaan juuri äidin ylisuojelevaisuuden takia oppinut hyvin laskelmoivaksi etenkin riskien suhteen (aina varasuunnitelma, aina takaovi josta luikahtaa karkuun jos uhka esim. kiinnijäämisestä oli liian suuri).

Näin keski-ikäisenä huomaa entistä paremmin sen, miten lapsuuden ja nuoruuden "kultainen häkki" on vaikuttanut siihen, että kaikkein tärkeintä on täydellinen vapaus (tai niin täydellinen kuin modernissa yhteiskunnassa on mahdollista, ja niin täydellinen kuin oman mukavuudenhaluni kannalta on järkevää).

Siitä johtunee se, että en ole ikinä halunnut pysyvää suhdetta kenenkään kanssa, olen laittanut surutta ja katumatta sekä tuttavuuksia että vakituisia työpaikkoja poikki, olen lähtenyt töihin, opiskelemaan ja asumaan ulkomaille parin viikon varoitusajalla miettimättä sen kummemmin, mitä sen jälkeen ja mitä muut nyt mahdollisesti ajattelevat. En koskaan itke kenenkään tai minkään perään (isän kuolema oli poikkeus), koska seuraavan mutkan tai vuoren takana on taas jotain uutta, ennenkokematonta, uusia kaupunkeja, uusia ihmisiä, uusia mahdollisuuksia.

Ehkä olisin enemmän paikallaanpysyvää sorttia jos lapsuuteni ja nuoruuteni olisi ollut vähemmän tukahduttavaa. Sitä ei voi tietää. Elämäni menee nyt näin, ja olen varsin tyytyväinen siihen. Nyt ehkä uskallan vihdoin, yli nelikymppisenä sitoutua työpaikkaani pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi vuodeksi...

Sellainen, että on koko ajan huolissaan, murehtii kaikkea etukäteen, pelkää olemattomia ja on hysteerinen. T. Ylisuojelevan äidin aikuinen tytär

Nämä juurikin.

Sellaisia, jotka eivät osaa olla oma-alotteisia ja arkoja tekemään mitään, eivät kykene ottamaan vastuuta itse mistään. Tai se toinen jo mainittu ääripää. He haluavat kokeilla siipiään ja lähtevät tekemään basehyppyjä, matkustelemaan viidakkoon yms. jännää, kun lapsena ei ole saanut tehdä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Muuten normaali minusta tuli, mutta olen joidenkin mielestä neuroottinen turvallisuuden suhteen. Tarkistan lähtiessä kahteen kertaan että olen sammuttanut levyt, en ota turhia riskejä, en hurjastele, ja ennakoin mielessäni usein erilaisia asioihin liittyviä uhkakuvia, ennen kuin toteutan niitä. Eipä minulle ole vielä koskaan mitään turhasta hurjastelusta johtuvaa onnettomuutta vaikka käynytkään.

Olen samanlainen, mutta vanhempani eivät olleet ylisuojelevia. Ihan tavallisia. Persoonallisuuteni on lievästi neuroottinen ja pelokas.

Mutta ap:n lapsista - mahdoton sanoa. Voi tulla pelokkaita lapsia tai sitten ei. Toisenlaistakin mallia on hyvä näyttää.

Kannattaa tutustua Tunne tunnelukkosi -kirjassa olevaan analyysiin tällaisesta tyypistä. Jotain on vialla, jos kävely metsässäkin merkitsee vaaraa punkkien takia.

Muistaakseni tuossa Takasen kirjassa on hyvin setvitty sitä, että ylisuojelevalla vanhemmalla tulee tuosta kuviosta sellainen itseään toteuttava, kun lapsi ei ensin saa tehdä mitään ja sitten jotain yrittää, yritykset epäonnistuvat, mikä on vanhemmalle todiste siitä, että vapaus oli turhan suuri riski. Kun vanhemman nimenomaan pitäisi sietää sitä, että lapsi voi myös epäonnistua. Ja tarkoitus on se, että vanhempi on lapsen tukena sitten.

Vanhemmalla taustalla on epätervettä menettämisen pelkoa tai ehkä sellaistakin, että on itsekseen ilman tukea pitänyt selviytyä jostain vaikeasta, minkä vuoksi kokee, että ei halua, että lapsi kokee noita vaikeita asioita. Vaikka se on elämää.

Eläviä?

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tutustua Tunne tunnelukkosi -kirjassa olevaan analyysiin tällaisesta tyypistä. Jotain on vialla, jos kävely metsässäkin merkitsee vaaraa punkkien takia.

Muistaakseni tuossa Takasen kirjassa on hyvin setvitty sitä, että ylisuojelevalla vanhemmalla tulee tuosta kuviosta sellainen itseään toteuttava, kun lapsi ei ensin saa tehdä mitään ja sitten jotain yrittää, yritykset epäonnistuvat, mikä on vanhemmalle todiste siitä, että vapaus oli turhan suuri riski. Kun vanhemman nimenomaan pitäisi sietää sitä, että lapsi voi myös epäonnistua. Ja tarkoitus on se, että vanhempi on lapsen tukena sitten.

Vanhemmalla taustalla on epätervettä menettämisen pelkoa tai ehkä sellaistakin, että on itsekseen ilman tukea pitänyt selviytyä jostain vaikeasta, minkä vuoksi kokee, että ei halua, että lapsi kokee noita vaikeita asioita. Vaikka se on elämää.

Niinpä. Näissä on takana ihan muita asioita ja ” vaaroja” kuin jotkut punkit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä tavalla hän on ylisuojeleva?

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että 12- ja 14-vuotiaat eivät ole eläissään juuri olleet missään yötä niin, ettei jompikumpi vanhemmista olisi ollut paikalla. Tämä tuli mieleen siksi, että nuorempi sai äsken kutsun kaverinsa mökille, ja nyt äiti miettii, miten vierailun voisi jotenkin välttää tai pitää ainakin mahdollisimman lyhyenä. Kun siellähän on punkkeja ja veteenkin voi hukkua. Harmittaa lasten puolesta.

ap

Minä olen hiukan tuonsuuntainen äiti. Lapsista kasvoi sellaisia, että he hymähtävät hössöttämiselleni, toteavat, että sellainen heidän mammansa on ja menevät menojaan.