En selviä vanhemmuuden haasteista

Vaikutat kliinisesti masentuneelta. Saatko siihen apua?

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat kliinisesti masentuneelta. Saatko siihen apua?

Olen ajoittain joutunut käymään lääkärillä juuri omien ongelmieni vuoksi. Olen saanut aina jonkin lääkereseptin, mutta pidemmän päälle noista lääkkeistä ei oikein apua ole ollut. Tiedän että pitäisi myös käydä jossain keskustelemassa asioista, tähän olen myös saanut useaan kertaan kehoituksen. Aiemmin olin töissä ja silloin en kerennyt /jaksanut, nyt en vain ole saanut aikaiseksi. Viimeiset puoli vuotta on ollut erityisen raskasta aikaa ja tuntuu että asiat solmussa. Yritän nyt jotenkin rauhoittaa itseni vaikka vaikeaa on.

Hakeudu kasvatus- ja perheneuvolaan. He osaavat parhaiten auttaa sinua. Tiedän, että kiusaaminen voi jättää hirvittävät jäljet. Poikani on nyt aloittamassa terapiaa ja vaihtanut koulua. Sinä olet kantanut näitä kokemuksia aikuisuuteen. Ansaitset nyt ulkopuolista apua. Koeta jaksaa hakea sitä. Muista, että et ole tehnyt mitään väärää. Varmasti haluat lapsille vain parasta. Mutta nyt tarvitset tukea. Lentokoneessakin täytyy laittaa happimaski ensin itselle ja sitten vasta auttaa muita.

En ole kohtalotoveri muuta kun siinä mielessä että on myös yksi lapsista erityislapsi ja ei ole mitään laajaa ystävä tuttavapiiriä. En kyllä erityisemmin ole edes kaivannut mitään sosiaalisia piirejä eikä niihin olisi ollut aikaakaan. Minulla on nuo pikkulapsi vaiheet jo takana mutta ei lasteni kaveri suhteisiin vaikuttanut omat sosiaaliset piiriini. Alkoivat sitten olemaan enemmän kavereita siinä vaiheessa kun itsenäisesti pystyivät kavereiden kanssa olemaan. Vai meinaatko että sinun lapsesi voi olla vain kavereita esim. sinun kaverisi lapsien kanssa, jos olisi kavereita joilla lapsia. Tuollaisesta ehkä olisi hyötyä silloin kun lapset on hiekkalaatikkoikäisiä mutta miten ne kaverit löytyy kyllä naapureista ja koululuokilta.

Täällä toinen äiti joka kokee ettei pärjää. Tyttö kohta 4 v ja on todella haastava tapaus. Kaikki vaan sanovat että lapsella uhmaa, mutta lapsi on ollut samanlainen jo alle 1 vuotiaasta lähtien. Aamut alkaa huudolla ja kiukuttelulla ja silloinkin kun on rauhallinen, niin voi raivostua 2 sekunnissa jos ei saa mitä haluaa. Koko ajan saa olla varuillaan milloin seuraava raivokohtaus tulee. Todella raskasta ja tuntuu melkein että olisin vankilassa josta ei ole ulospääsyä. Toki rakastan lasta mutta Koen, että kohta en enää pysty tähän äitinä olemiseen.. Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla sosiaalisuudella mikä pakostakin tulee äitiyden myötä. Itse olen introvertti ja joutunut tämän asian kanssa tekemään paljon työtä. Ehkä kannattaa panostaa siihen että olisi sosiaalinen sen lapsen parhaan kaverin vanhemman kanssa. Ei kaikkien kanssa tarvitse sosialisoida jos ei tunnu siltä

Vierailija kirjoitti:

En ole kohtalotoveri muuta kun siinä mielessä että on myös yksi lapsista erityislapsi ja ei ole mitään laajaa ystävä tuttavapiiriä. En kyllä erityisemmin ole edes kaivannut mitään sosiaalisia piirejä eikä niihin olisi ollut aikaakaan. Minulla on nuo pikkulapsi vaiheet jo takana mutta ei lasteni kaveri suhteisiin vaikuttanut omat sosiaaliset piiriini. Alkoivat sitten olemaan enemmän kavereita siinä vaiheessa kun itsenäisesti pystyivät kavereiden kanssa olemaan. Vai meinaatko että sinun lapsesi voi olla vain kavereita esim. sinun kaverisi lapsien kanssa, jos olisi kavereita joilla lapsia. Tuollaisesta ehkä olisi hyötyä silloin kun lapset on hiekkalaatikkoikäisiä mutta miten ne kaverit löytyy kyllä naapureista ja koululuokilta.

Mulla sama. Ei mitään koulukiusaamista tai yksinäisyyttä lapsena mutta nyt olen aika erakko. Omilla lapsillani on kuitenkin kavereita pihapiiristä ja koulusta. En kyllä ihme ja kumma itselleni seuraa sen kummemmin kaipaa. Monet muut asiat tärkeämpiä.

En oikein ymmärrä miks otat paineita siitä etttet ole sosiaalinen. Mä en tunne yhtäkään lasteni äitiä. Tunnen tietysti ulkonäöltä ja moikkaan mut ei ne mun ystäviä ole. Mulla on omat ystävät ja lapsilla omansa. Turha stressata moisesta.

Minäkään en ole sosiaalisia piirejä tavallaan kaivannut, sillä nautin olla omissa oloissani ja perheen kanssa. Toisaalta olen tottunut olemaan ulkopuolinen ja olen liikaakin vältellyt sosiaalisia tilanteita, joihin ehkä olisin hakeutunut ilman menneisyyden painolastia. Lapsia olen kyllä laittanut kerhoihin ja harrastuksiin, vaikka itse olenkin epäsosiaalinen. Olen kuitenkin asunut pienellä paikkakunnalla ja jossain vaiheessa tajusin että siellä nuo omat verkostot korostuvat aika vahvasti. Aloin tuntemaan epäonnistumista ja suoranaista häpeää siitä etten ole itse edes oikeastaan edes hakeutunut mihinkään mammapiireihin. Lapset toki tutustuvat koulussa ym ja näin olin siis kuvitellut että se riittää, mutta ainakin pienemmällä paikkakunnalla myös nuo vanhempien väliset kontaktit tuntuvat olevan tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä miks otat paineita siitä etttet ole sosiaalinen. Mä en tunne yhtäkään lasteni äitiä. Tunnen tietysti ulkonäöltä ja moikkaan mut ei ne mun ystäviä ole. Mulla on omat ystävät ja lapsilla omansa. Turha stressata moisesta.

Siis lasteni kavereiden äitiä...

Itse olen korkeasti koulutettu ja työelämässä menestyvä, mutta hyvin eristäytyvä vapaa-ajalla. Kaikki parhaat ystäväni ovat veloja. Joskus vähän säälittää lapseni, kun heillä ei ole minun kauttani kaverikontakteja, mutta se sääli menee sitten taas ohi. Voivat ystävystyä ihan itse kerhoissa, koulussa, harrastuksissa tms (kuten itsekin aikoinaan tein, sen minkä tein). Jos tämä on mun lapsieni haaste elämässä, niin kyllä siitä toivon mukaan voi selvitä.