Te jotka olitte lapsina älykkäitä, koulu orientoituneita ja eristyneitä/introvertteja!

Sä lähdet nyt siitä ajatuksesta, että lapsi kärsii ja jää vaille jotakin. Miksi? Introvertti lapsi ei halua menoa ja meininkiä eikä paljon harrastuksia ja monia kavereita. Tue lasta siinä, millainen hän itse on ja auta kehittymään niissä vahvuuksissa, mitä hänellä on. Nykyään hiljainen ja näennäisesti yksinäinenkin saa esim. netin kautta seuraa ja pääsee samoista asioista kiinnostuneiden kanssa kontaktiin, oli se nyt sitten vaikka shakki tai tähtitiede tai koiraharrastus tai mitä vaan. Hän voi olla vaikka miten ison kaveripiirin keskellä ja suosittu siellä.

Eri asia toki on, jos lapsi oikeasti on yksinäinen vaikka ei haluaisi olla, masentunut, tyhjä, ei kiinnostu mistään, ei huolehdi koulusta, omasta siisteydestä, vuorokausirytmi sekaisin, ei mitään käsitystä jatkosuunnitelmista tai tulevasta ammatista tai edes halua miettiä niitä (jos siis teini kyseessä) jne. Sitten olisi syytä huoleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koulun jälkeen opiskelin omassa huoneessani, kävin ehkä lenkillä ja sitten menin nukkumaan.

Yläasteelta kun siirryin ammattikouluun, koulun jälkeen opiskelin, otin pienet päiväunet ja sitten menin illaksi töihin siivoamaan markettia. Iloitsin omasta rahasta, millä sai ostaa vaatteita ja mitä nyt tarvitseekaan.

Kerrytin itselle sillä myös kivan pesämunan, niin ei tarvinnut stressata kun kotoa muutin pois 18 vuotiaana.

En koskaan hengaillut missään juoppoporukoissa. Ei vaan kiinnostanut.  Poikaystävä oli kyllä.

En jäänyt paitsi mistään. En kaivannut kavereita.

Nyt on hyvä työ, ihana mies ja asunto :)

Millaiset vanhempasi ovat? Koitko ikinä, että heillä olisi ollut huolta kotona asuessasi?

Isäni on yrittäjä. Hän oli aina kiireinen, ja kotona oli kova kuri (mutta olen siitä hyvin kiitollinen)

Sain kuitenkin mennä ja tulla miten halusin. Hän luotti minuun. Ei ollut koskaan mitään huolta, mutta joskus kyllä käski välillä ulkoilemaan kun kökötin huoneessani kirjojen kanssa päivästä toiseen.

Vanhempani olivat eronneet kun olin taaperoiässä.

Asuin välillä äidin luona, missä vallitsi kaaos (esim. siisteydessä, lasten kurinpidossa, ruokailussa jne),

mutta ei äitikään koskaan ollut huolissaan introverttiydestäni.

Mulla oli sama kuin tuolla aiemmin eli miksi olisin kaivannut tukea tai ohjausta johonkin. Mulla ei ollut halua lähteä kylille kännäämään perjantaina enkä kaivannut siihen rohkaisua.😛 Sain kyllä kokeilla pikkupaikkakunnan rajattuja harrastuksia mutta en oikein viihtynyt vaikkapa pesäpallo- tai lentopallotreeneissä eikä niissä pakotettu jatkamaan. Musiikkia, pätkän verran balettia, ratsastusta, koiranhoitoa harrastelin, sen mitä koulunkäynniltä ehdin ja mihin pikkupaikkakunnalla mahdollisuuksia. Ja tietysti luin, luin ja luin. Ja luin. Toki sekin oli kannustusta, että sain lukea eikä painostettu tekemään muuta "hyödyllistä" tai sosiaalista. Kirjoitin 6L ja samana keväänä lääkikseen.

En koe menettäneeni tuolloin mitään. Nautin kuitenkin yksinolosta. Ongelmia ehkä nykyisin siinä, että olen kyllä lukenut itseni tohtoriksi asti, mutta töiden saanti edellyttäisi sitten sitä verkostoitumista. Olen siis pitkäaikaistyötön ja nautin edelleen yksinolosta. Vietän päiväni suljetuin verhoin poistumatta kotoa, niin ei tarvitse välttämättä nähdä ketään päiväkausiin. Ei ole yhtään ystävää tai kaveria. Vanhemmat ja siskot ovat aikaa myöden jättäneet rauhaan, kun en ole vastannut puhelimeen tai avannut ovea.

En menettänyt mitään, "yksinäisyys" oli oma valinta. Tykkäsin olla yksin, luin, piirsin jne. Mutta tärkein asia oli harrastukseni, se oli kaikki mitä tavallaan tarvitsin. Ja on Vieläkin.

Mä olen jännä tapaus, mutta olen ollut molempia. Hyvä koulussa ja älykäs olen aina ollut, mutta siinä vitos-kutosluokan paikkeilla olin yltiösosiaalinen koko luokan kaveri ja porukkajohtaja enkä koskaan tehnyt kuten opejen taholta käskettiin, jos minua ei huvittanut. Kaikki luokan tytöt kävivät jossain vaiheessa meillä yökylässä ja minä heillä, ja kaveriporukan "ydintiimin" ympärillä kävi tiuha kierto. Ydinporukan kanssa käytiin yhdessä rannalla, tehtiin tyhmyyksiä (karattiin yöllä ikkunasta ja mentiin järvele uimaan), shoppailtiin turhuuksia kuten pissistoppeja ja ylisuuria korvakoruja, soviteltiin vaatteita ja kokeiltiin meikkejä ja hengattiin kaupungilla. Keksittiin paljon inside-läppää, ostettiin ekat energiajuomat, oltiin "kipeinä" yhdessä. Mulla oli rikkaat vanhemmat, joilta sain enemmän kaikkea kuin monilla kavereilla, joten mulla oli kaikki mahdollisuudet olla suosittu. Jälkeenpäin ajatellen aika typerää voimavarojen haaskausta.

Yläasteella porukka vaihtui, kun luokat sekoittuivat. Musta tuli hiljainen ja ulkonäöllisesti aika mitäänsanomaton harmaahiiri, joka nyhjäsi romaanipinon takana tai istui GoSupermodelin foorumilla vapaa-aikana. Käytösnumero nousi kohisten ja sain uusia kavereita koulukiusatusta hiljaisesta porukasta ja olin opejen suosikki, mutta yleisesti musta ei juuri pidetty ja olin se "outo tyyppi". Pikku hiljaa homma kääntyi niin, että entisten bestisteni uudet kaverit olivatkin uusien kaverieni kiusaajia, ja silloin tajusin, että en aio palata tuohon pissisporukkaan. Vaikka mulla olisi ollut mahdollisuus käyttää ties mitä kuteita ja lainailla äitini asusteita, kuljin kirppikseltä hankituissa neuleissa ja lökäreissä.

Lukiossa löysin tasapainon. Aloin käydä taas kampaajalla ja etsiä omaa tyyliäni. Pidin huolta ulkonäöstäni ja käytin kivoja vaatteita, mutten ryhtynyt miksikään suosiontavoittelijaksi. Keskityin hoitamaan koulun kunnialla loppuun. Jos noista kahdesta pitäisi valita se aika, jolloin minulla oli hauskempaa, niin ottaisin kyllä yläasteen. Ala-aste oli henkisesti loppujen lopuksi hirveän kuluttavaa aikaa, ja ei siitä jäänyt käteenkään oikein yhtään mitään. Luojan kiitos se oli ala-aste ennen teini-ikää ja älypuhelimia, jolloin ei vielä oltu niin tuomitsevia ja sai tehdä tyhmyyksiä ilman loppuiän leimaa otsassa. Toisin kävi yläasteella niille epäonnisille, joiden AskFm-screenshotit levisivät ympäri pitäjää.

En menettänyt mitään, sillä tein juuri sitä, mistä nautin eniten: opiskelin uusia asioita ja luin kirjoja. Onneksi vanhempani eivät sekaantuneet elämääni, päinvastoin heille oli sitä parempi mitä vähemmän näytin olevani olemassa. Joskus mielessä vilahti, olenko jotenkin outo, kun ei kiinnosta teinikännäykset, mutta se ei pahemmin vaivannut. Minulla oli kuitenkin muutama hyvä ystävä, joiden kanssa kuljin koulumatkat ja hengailin vapaalla. Tavallisesti kävimme kävelyllä tai pötköilimme sängyllä suunnittelemassa suurta tulevaisuutta.

Minä kyllä koen edellisistä vastaajista poiketen, että eristyneessä nuoruudessa oli huonotkin puolensa, monien hyvin lisäksi. Kaverisuhteeni kuihtuivat yläasteen alkaessa pois eikä minulla ollut omaa perhettä lukuun ottamatta juuri mitään sosiaalisia suhteita ennen lukion loppua. En tuntenut oloani yksinäiseksi, koska olen luonteeltani introvertti, mutta koin silti jääväni paljosta paitsi. Nykyään tuntuu, että osa sosiaalisista taidoista ja sosiaalisesta itsetunnosta jäi kehittymättä ratkaisevassa ikävaiheessa.

Opin pitämään yksinolosta ja nyt vielä kolmekymppisenäkin vallitseva olotila ihmisten kanssa keskustellessa on vaivaantuneisuus, riittämättömyys ja halu päästä olemaan yksin. Vaikea tietysti sanoa, paljonko nuoruuden eristyneisyys tähän oikeasti vaikutti, mutta eiköhän se ole ollut ainakin osatekijä. Teen yksinäistä työtä yrittäjänä ja huomaan, että minulta menee työtilaisuuksia ohi siksi, että verkostoituminen on niin vaikeaa.

En koe menettäneeni mitään niiltä ajoilta jolloin olin koulukeskeinen ja uppouduin "tiedon maailman". Minulla tosin oli osan tästä ajasta toinen outolintu kavereina, jonka kanssa jaoin samoja, ei niin suosittuja mielenkiinnon kohteita.

Erikoista kohdallani on se, että ala-asteella olin alkuun hyvinkin sosiaalinen, jopa suosittu, mutta olisiko ollut 4-5. luokan aikoihin, kun tajusin että sosiaalisuus oli sellaista teennäistä peliä, joka vei voimavaroja opiskelulta ja muulta tärkeämmältä. Jälkeenpäin ajateltuna oli aika pelottavaa, että ajattelin tuon ikäisenä noin. Olinkin perfektionisti jo lapsena, mikä ei ollut hyvä, ja koin jo silloin sosiaalisen elämän kuluttavana. Koin kuitenkin huonoa omaatuntoa ajatuksistani. Olin ajatuksineni hyvin yksinäinen, koska ei ollut ketään, jolle puhua näistä asioista.

Yläasteella aloin niin sanotusti lääkitsemään masennusta ja perfektionismista johtuvaa ahdistustani päihteillä ja siirryin suosittujen bilettäjien ryhmään ja seurustelut tulivat kuvioihin. Koulumenestykseni oli tuolloinkin hyvää, mutta arvosanat laskivat lintsaamisen vuoksi ja siksi että sosiaalinen elämäni vei jälleen aikaa opiskelulta. 9. luokan alussa päätin jälleen, että jätän moisen meiningin taakseni ja panostan tiedonjanoiseen puoleeni. Tällöin tutustuin alussa mainitsemaani ystävään, jonka myöhemmin surukseni kadotin. Onnistuin saamaan päättötodistuksen keskiarvon lähelle kymppiä. Jatkuu..

Jatkoa..

Lukiossa koin romahduksen ja päihteet jälleen kutsuivat. Olin ahdistunut ja masentunut ja koulu stressasi todella paljon, koska se oli niin kallista. Toisin kuin muiden luokallani olevien, minun piti maksaa itse kirjani ja muut menoni, ruokaa lukuunottamatta. Tämä aiheutti sen, että jouduin käymään töissä ja olin todella uupunut. En vain töiden takia, vaan sen takia, etten saanut kotoa minkäänlaista tukea enkä kannustusta opiskeluun, edes silloin kun menestyin hyvin. En uskonut että minusta olisi mihinkään. Opettajat sentään kannustivat ja hainkin heistä ns. vanhempien korviketta. Elin kaksoiselämää masentuneena luuserina ja suosittuna menomimminä.

Jätin lukion kesken ja siirryin työelämään, koska koin opiskelun kohdallani turhaksi. Elämäni ei kuitenkaan johtaisi mihinkään. Päihteet ja irtosuhteet olivat edelleen elämäni kuluttava suola.

Vuosien jälkeen päätin yrittää opiskelua uudelleen, mutta päihderiippuvuus ja myrskyisät ihmissuhde- kuviot romahduttivat elämäni jälleen. Yritin jatkuvasti olla joku muu kuin olin. Yritin olla menevä, pärjäävä kovanaama, mutta oikeasti kaipasin rauhaa ja hyväksyntää hiljaisena outona, joka olen.

Koulussa pärjäisin aina hyvin, vaikka kolme kertaa keskeytinkin opiskelut ja vaihdoin alaa, paeten aina kamalaa elämääni. Lopulta valmistuin nykyiselle alalleni ja sain jopa tunnustusta erinomaisesta opiskelumenestyksestä. Vasta tällöin, reilusti yli kaksikymppisenä tajusin, että hetkinen, minulla olisi ollut jo aikanaan potentiaalia opiskella vaikka mitä! Niinkin oudolta kuin kuulostaakin, se etteivät vanhempani tai muu lähipiirin koskaan kannustaneet minua, aiheutti sen, etten tajunnut olevani hyvä missään. Päinvastoin, olin pitänyt itseäni täysluuserina, huonompana kuin kukaan muu.

Nykyään suren hukkaan heitettyjä vuosia, jotka vietin biletysmeiningeissä elämässäni. Jotkut kadehtivat elämääni silloin, pyörin jopa julkkisten seurassa, minulla oli aina ns vientiä, olin nätti ja omissa kuvioissani tunnettu. Luulin olevani omieni parissa.

Eli en kadu opiskeluun ja kotona kyhnäämiseen käytettyä aikaa ollenkaan. Kadun vain sitä päinvastaista elämää! Revin itseni rikki silloin monella tapaa ja luulin, että halusin sitä.

Nykyisin olen naimisissa toisen introvertin kanssa, minulla on ihana lapsi (jota aion kannustaa, huolimatta siitä minkälainen hän luonteeltaan on). Olen hakemassa jatko-opiskelemaan, enkä enää häpeä olla hiljainen ja epäsosiaalinen. Enkä käytä enää mitään päihteitä. Olen vasta löytämässä itseäni. Koen kuitenkin, että hunninkoaikani opettivat paljon ja vaikka niitä kadunkin, on niistä ollut myöhemmin paljon hyötyä.

Olipas pitkä sepustus, onneksi ei ole pakko lukea.

Kaikille ihaninta kesää!

Olen nyt 40+ naisena miettinyt menetinkö nuoruudessani jotain, kun panostin vain koulunäyntiin ja olin ujo. Kuten moni muukin tässä on kertonut, on nuoruuden örvellykset jääneet elämättä ja opiskelu-ura eteni kuin juna. Teini-iässä ajattelin,että puolison löytäminen tulisi olemaan mahdotonta ja olisin maailman vanhin neitsyt. Näin ei käynyt, vaan oikein hyvä poikaystävä, nykyinen mies, löytyi jo varsin nuorena. Kahdestaan nyhjättiin sitten kotona koko opiskeluaika. Nyt tuntuu, että olisihan sitä voinut vähän "pitää hauskaa" ja vaikka reppureissata, mutta en niitä nuorena halunnut. Ehkä sitten reissataan kunnolla kun lapset ovat isoja, siis jo jokusen vuoden päästä. Olen ehdottomasti introvertti, joten vielään en pidä "menosta", vaan olen mieluummin itsekseni kotona.

Kouluun ja työntekoo panostamisen vuoksi sain jo varsin nuorena hyviä työpaikkoja, nykyisin olen esimiesasemassa mielenkiintoisella alalla. Asuntolaina isoon omakotitaloon oli maksettuna jo alle nelikymppisenä. Parisuhde voi hyvin ja teini-ikäset lapset ovat no...teinejä ;).

Lapsuudessani 70 ja 80-luvulla aikuiset tekivät omiaan, lapset omiaan. Minut kasvatettiin kiltiksi tytöksi. Sanottiin, että lasten kuuluu näkyä mutta ei kuulua. Aikuisia arvostetaan. Olisin kaivannut sitä, että myös minun ajatuksillani on merkitystä. Aina ei tarvitse olla vain tottelevainen ja palvella toisia.