Te jotka olitte lapsina älykkäitä, koulu orientoituneita ja eristyneitä/introvertteja!

Up

Itseltä jäi puuttumaan se teini-iän porukkaparveilu, pussikaljat ja teiniseurustelut kokonaan, en myöskään käynyt bilettämässä täysi-ikäisenäkään ennenkuin vasta yliopistossa opiskellessa. En seurustellut enkä deittaillut ennenkuin opiskelijana. Mutta toisaalta ehdin sittenkin ihan hyvin. Että enpä tiedä, menetinkö varsinaisesti mitään. Olisinhan voinut rakastua johonkin oman kylän tyyppiin ja jäädä hanttihommiin ja lapsia tekemään pikkukaupunkiin, sen sijaan, että lähdin opiskelemaan sitä mitä halusin ja olen nykyään siinä vaativassa työssä mitä teen. Ja kyllä sopiva puoliso löytyi sitten opiskeluaikana ja lapsetkin on tullut tehtyä. Eli en oikeastaan kadu sitä kotona kirjojen ääressä vietettyä teini-ikääkään. Hyvä näin.

En koe menettäneeni mitään. Vanhemmiltani sain siten tukea, että kun olin suunnattoman tiedonhaluinen, meillä oli kotona sina luettavaa ja kirjastossa köytiin säännöllisesti hakemassa lisää. Myös muuten esim luonnossa liikkuessa äiti ja isä kertoi, mitä kaikedta vastaantulevsta tiesivät. Vanhemmat tukivat myös niin, että eivätjahnanneet mistään kaverijutuista tau ryhmäliikunnasta ja kun joskus tuli jotain kiusaamisjuttuja, tukivat henkisesti, eivät alkaneet riehua, eivätkä pahentaneet asioita voivottelemalla ja nyyhkimällä.

En tosin välttämättä tiedä, onko kouluorientoitunut oikea sana. Minä en tehnyt mitään koulua varten, vaan pikemminkin käytin koulua tiedonsaantiin, vaikka usein kyllä osasin siellä opetettavat asiat entuudestaan. Alskoulusikana mun numerotkin oli aika kedkinkertaisia, vasta yläkoulussa pomppasi keskiarvot kasin puolelta lähemmäs kymppiä.

Vierailija kirjoitti:

Itseltä jäi puuttumaan se teini-iän porukkaparveilu, pussikaljat ja teiniseurustelut kokonaan, en myöskään käynyt bilettämässä täysi-ikäisenäkään ennenkuin vasta yliopistossa opiskellessa. En seurustellut enkä deittaillut ennenkuin opiskelijana. Mutta toisaalta ehdin sittenkin ihan hyvin. Että enpä tiedä, menetinkö varsinaisesti mitään. Olisinhan voinut rakastua johonkin oman kylän tyyppiin ja jäädä hanttihommiin ja lapsia tekemään pikkukaupunkiin, sen sijaan, että lähdin opiskelemaan sitä mitä halusin ja olen nykyään siinä vaativassa työssä mitä teen. Ja kyllä sopiva puoliso löytyi sitten opiskeluaikana ja lapsetkin on tullut tehtyä. Eli en oikeastaan kadu sitä kotona kirjojen ääressä vietettyä teini-ikääkään. Hyvä näin.

Ihanaa kuulla. Lapseni on kokonaan toisesta ulottuvuudesta ja se on toisinaan huolettanut, että jääkö jostakin paitsi/tuleeko katumaan myöhemmin opiskelulle "menetettyä" lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja että voisinko jotenkin itse tukea/auttaa/kannustaa lastani sosiaalisiin suhteisiin yms.

Toisaalta olen iloinen siitä, että subjektiivisen näkemykseni mukaan lapsi on- jos ei suorastaan älykäs - niin ainakin huitelee siellä ikäisiinsä verrattuna yläpäässä. Toisaalta ne muut piirteet sitten ovat huolettaneet senkin edestä.

Vierailija kirjoitti:

En koe menettäneeni mitään. Vanhemmiltani sain siten tukea, että kun olin suunnattoman tiedonhaluinen, meillä oli kotona sina luettavaa ja kirjastossa köytiin säännöllisesti hakemassa lisää. Myös muuten esim luonnossa liikkuessa äiti ja isä kertoi, mitä kaikedta vastaantulevsta tiesivät. Vanhemmat tukivat myös niin, että eivätjahnanneet mistään kaverijutuista tau ryhmäliikunnasta ja kun joskus tuli jotain kiusaamisjuttuja, tukivat henkisesti, eivät alkaneet riehua, eivätkä pahentaneet asioita voivottelemalla ja nyyhkimällä.

En tosin välttämättä tiedä, onko kouluorientoitunut oikea sana. Minä en tehnyt mitään koulua varten, vaan pikemminkin käytin koulua tiedonsaantiin, vaikka usein kyllä osasin siellä opetettavat asiat entuudestaan. Alskoulusikana mun numerotkin oli aika kedkinkertaisia, vasta yläkoulussa pomppasi keskiarvot kasin puolelta lähemmäs kymppiä.

En tiedä itsekään, että onko lapseni kohdalla kouluoriointunut oikea sana.

Lapsi viihtyy koulussa ja arvosanat ovat lukuaineista kaikki kiitettäviä, mutta vaivaa ei paljoa kyllä näe, eikä tee mitään "ylimääräistä". Esim. Koulussa tekee tehtävät tarkoituksella hitaammin, jottei tule lisätehtäviä ja usein tekee läksyt koulussa valmiiksi kaikessa hiljaisuudessa.

Nykyään lukee kyllä tiettyjen aineiden kokeisiin hieman enemmän, koska uteliaana ja tiedonjanoisena tietää monista asioista paljon valmiiksi, niin se "itse hankittu" tieto ei aina koulussa ole sitä mitä kokeissa haetaan tai on ollut "näkemyseroja", sitä en kuitenkaan osaa sanoa, onko lapsen tieto ollut suorastaan virheellistä/ kyseenalaista, mutta kyseessä on kuitenkin harkitseva ja tavallaan todella kypsä ja järkevä lapsi.

Olin tuollainen, nykyisin tohtori ja erittäin hyvin palkatussa työssä. Opiskeluaikana biletin kyllä sitten kun samanhenkistä seuraa löytyi. Lapsena en esim koskaan naukunut rahaa ja tavaraa koska olin jo päättänyt että hankin omalla työlläni sellaisen elämän että saan haluamani. Eräänlainen harkitsevuus ja pikäjänteisyys ja asenne siis erotti ehkä enemmänkin kuin älykkyys. Enkä koe menettäneeni mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe menettäneeni mitään. Vanhemmiltani sain siten tukea, että kun olin suunnattoman tiedonhaluinen, meillä oli kotona sina luettavaa ja kirjastossa köytiin säännöllisesti hakemassa lisää. Myös muuten esim luonnossa liikkuessa äiti ja isä kertoi, mitä kaikedta vastaantulevsta tiesivät. Vanhemmat tukivat myös niin, että eivätjahnanneet mistään kaverijutuista tau ryhmäliikunnasta ja kun joskus tuli jotain kiusaamisjuttuja, tukivat henkisesti, eivät alkaneet riehua, eivätkä pahentaneet asioita voivottelemalla ja nyyhkimällä.

En tosin välttämättä tiedä, onko kouluorientoitunut oikea sana. Minä en tehnyt mitään koulua varten, vaan pikemminkin käytin koulua tiedonsaantiin, vaikka usein kyllä osasin siellä opetettavat asiat entuudestaan. Alskoulusikana mun numerotkin oli aika kedkinkertaisia, vasta yläkoulussa pomppasi keskiarvot kasin puolelta lähemmäs kymppiä.

En tiedä itsekään, että onko lapseni kohdalla kouluoriointunut oikea sana.

Lapsi viihtyy koulussa ja arvosanat ovat lukuaineista kaikki kiitettäviä, mutta vaivaa ei paljoa kyllä näe, eikä tee mitään "ylimääräistä". Esim. Koulussa tekee tehtävät tarkoituksella hitaammin, jottei tule lisätehtäviä ja usein tekee läksyt koulussa valmiiksi kaikessa hiljaisuudessa.

Nykyään lukee kyllä tiettyjen aineiden kokeisiin hieman enemmän, koska uteliaana ja tiedonjanoisena tietää monista asioista paljon valmiiksi, niin se "itse hankittu" tieto ei aina koulussa ole sitä mitä kokeissa haetaan tai on ollut "näkemyseroja", sitä en kuitenkaan osaa sanoa, onko lapsen tieto ollut suorastaan virheellistä/ kyseenalaista, mutta kyseessä on kuitenkin harkitseva ja tavallaan todella kypsä ja järkevä lapsi.

Tässä kostaa on potentiaalinen paikka vanhemman tuelle, jota en muistanut omassa vastauksessani ottaa esiin: on hyvä puhua lapsen kanssa siitä, että kaikki tieto ei ole saman arvoista ja miten tietoa voi arvioida ja suhteuttaa muuhun tietoon. Ja kenties jopa välittää arviintinsa perusteet opettajalle

Vierailija kirjoitti:

Olin tuollainen, nykyisin tohtori ja erittäin hyvin palkatussa työssä. Opiskeluaikana biletin kyllä sitten kun samanhenkistä seuraa löytyi. Lapsena en esim koskaan naukunut rahaa ja tavaraa koska olin jo päättänyt että hankin omalla työlläni sellaisen elämän että saan haluamani. Eräänlainen harkitsevuus ja pikäjänteisyys ja asenne siis erotti ehkä enemmänkin kuin älykkyys. Enkä koe menettäneeni mitään.

Lienet ylä-tai keskiluokkainen, koska on meitäkin joilla ei edes ollut mahdollisuutta edes tarvittaessa pyytää rahaa tai mitään muutakaan, sillä rahaa vaan ei ollut. Harkitsevuus ja pitkäjänteisyys myös puhuu sen puolesta että ei ole tarvinnut pelätä menetyksiä tai ratkoa kodin ongelmia vaan keskittyä olennaiseen.

Kyllä se kai harmitti (silloin), kun ei tullut kutsuja kotibileisiin eikä päässyt osaksi sellaista kunnon "teinielämää". Eniten vaivasi, kun ihastusjutut jäivät aina yksipuoleisiksi ujouden takia. Nyt toivon, että vanhemmat olisivat silloin osanneet kannustaa sopivasti rohkeuteen sosiaalisissa suhteissa eikä aina piiloutumaan epävarmuuden ja ujouden taakse. Oli mulla paljon kavereita niissä omissa piireissäni, mutten oikein koskaan uskaltanut antaa itsestäni kaikkea. Epävarmuuteni oli sitä luokkaa, että uskoin hyvinkin vielä 20-vuotiaana kavereideni olevan minun kanssani vaan jotenkin säälistä.

Mutta sikäli olen toki kiitollinen introvertti-minälle, ettei tarvitse häpeillen muistella jotain teinikännejä. Juhlia olen ehtinyt hyvin myöhemminkin, eikä kyse olekaan oikeastaan siitä, enemmän varmaankin jostain joukkoon kuulumisen tunteesta. Jonkinlainen ulkopuolisuus väritti kyllä teini-ikääni, kun en sosiaalisesti ollut edes niissä "keskivertopiireissä".

Nyt ajattelen, että minulle olisi kannattanut jo varhaisessa vaiheessa opettaa arvostamaan ja kunnioittamaan muita taustasta tai sosiaalisesta asemasta huolimatta, silloin olisin ehkä osannut arvostaa enemmän itseänikin. Ja opettaa olemaan ylpeä itsestäni ja taidoistani.

Miten ap kehtaa tehdä tuollaisen aloituksen, kun ei osaa itse edes yhdyssanoja!

Olen aika tavalla kopio nro:sta 3, utelias ja laiska. Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista taustatukea kotoa lukioiässä, sillä vaikka "poikaystäviä" oli, eivät ne todellakaan olleet mitään löytöjä. Olisin ehkä tarvinnut myös ammatillista apua, mutta siihen aikaan ei oikein ollut mitään sopivaa tarjolla. Olen sitten aikuisiällä terapoinut itseäni.

Minulla on myös lapsi samaa maata menossa yläasteelle. Poikana hän varmaan saa olla rauhassa huonoilta deiteiltä, mutta muuta tukea hän tulee tarvitsemaan. Uusi ops on omiaan kampittamaan nuoria, jotka eivät loista sosiaalisissa tilanteissa ja ryhmätöissä. Asperger-dg löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Miten ap kehtaa tehdä tuollaisen aloituksen, kun ei osaa itse edes yhdyssanoja!

Koska tässä ei ollut kyse omasta älykkyydestäni vaan lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Itseltä jäi puuttumaan se teini-iän porukkaparveilu, pussikaljat ja teiniseurustelut kokonaan, en myöskään käynyt bilettämässä täysi-ikäisenäkään ennenkuin vasta yliopistossa opiskellessa. En seurustellut enkä deittaillut ennenkuin opiskelijana. Mutta toisaalta ehdin sittenkin ihan hyvin. Että enpä tiedä, menetinkö varsinaisesti mitään. Olisinhan voinut rakastua johonkin oman kylän tyyppiin ja jäädä hanttihommiin ja lapsia tekemään pikkukaupunkiin, sen sijaan, että lähdin opiskelemaan sitä mitä halusin ja olen nykyään siinä vaativassa työssä mitä teen. Ja kyllä sopiva puoliso löytyi sitten opiskeluaikana ja lapsetkin on tullut tehtyä. Eli en oikeastaan kadu sitä kotona kirjojen ääressä vietettyä teini-ikääkään. Hyvä näin.

Aivan kuin kirjoittaisit minusta. Paitsi etten bilettänyt enkä deittaillut yliopistossakaan. Tapasin mieheni laskareissa ja siirryttiin suoraan parisuhdevaiheeseen. En koe menettäneeni mitään, sillä olen aina tehnyt vain itselleni mielekkäitä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Olin tuollainen, nykyisin tohtori ja erittäin hyvin palkatussa työssä. Opiskeluaikana biletin kyllä sitten kun samanhenkistä seuraa löytyi. Lapsena en esim koskaan naukunut rahaa ja tavaraa koska olin jo päättänyt että hankin omalla työlläni sellaisen elämän että saan haluamani. Eräänlainen harkitsevuus ja pikäjänteisyys ja asenne siis erotti ehkä enemmänkin kuin älykkyys. Enkä koe menettäneeni mitään.

Kuulostaa tutulta. Lapseni on myöskin aina ollut "vähään tyytyvä" ja säästänyt pitkäjänteisesti sitten tiettyihin asioihin. Sama pitkäjänteisyys ja harkitsevuus näkyy kyllä myöskin kaikilla muilla osa-alueilla. On mm. Ala-asteelta lähtien pohtinut erilaisia jatkokoulutus mahdollisuuksia todella pitkälle ja sieltä lähtien sitten tähdännyt niihin tavoitteisiin. Jonkin verran toiveet ja suunnitelmat ovat eläneet, mutta mitään impulsiivisia tai radikaaleja muutoksia ei ole koskaan ollut. Rutiinit, selkeys yms. Ovat aina olleet tärkeitä ja muuttumattomia. Lapsi esim. Menee aina nukkumaan samaan aikaan, tekee mahdolliset läksyt samaan aikaan jne. On laskenut tietyn määrän unta ja opiskelua olevan ideaali jne. Eikä poikkea näistä ikinä.

Koulun jälkeen opiskelin omassa huoneessani, kävin ehkä lenkillä ja sitten menin nukkumaan.

Yläasteelta kun siirryin ammattikouluun, koulun jälkeen opiskelin, otin pienet päiväunet ja sitten menin illaksi töihin siivoamaan markettia. Iloitsin omasta rahasta, millä sai ostaa vaatteita ja mitä nyt tarvitseekaan.

Kerrytin itselle sillä myös kivan pesämunan, niin ei tarvinnut stressata kun kotoa muutin pois 18 vuotiaana.

En koskaan hengaillut missään juoppoporukoissa. Ei vaan kiinnostanut.  Poikaystävä oli kyllä.

En jäänyt paitsi mistään. En kaivannut kavereita.

Nyt on hyvä työ, ihana mies ja asunto :)

Vierailija kirjoitti:

Olen aika tavalla kopio nro:sta 3, utelias ja laiska. Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista taustatukea kotoa lukioiässä, sillä vaikka "poikaystäviä" oli, eivät ne todellakaan olleet mitään löytöjä. Olisin ehkä tarvinnut myös ammatillista apua, mutta siihen aikaan ei oikein ollut mitään sopivaa tarjolla. Olen sitten aikuisiällä terapoinut itseäni.

Minulla on myös lapsi samaa maata menossa yläasteelle. Poikana hän varmaan saa olla rauhassa huonoilta deiteiltä, mutta muuta tukea hän tulee tarvitsemaan. Uusi ops on omiaan kampittamaan nuoria, jotka eivät loista sosiaalisissa tilanteissa ja ryhmätöissä. Asperger-dg löytyy.

Omalla lapsellani ei ole dg:ia, mutta on mielestäni autismin piirteitä ja ollut aina todella ujo. Ujoudesta on myöntänyt kärsivänsä, mutta en tiedä miten paljon on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiin.

Lasta on päiväkodissa ja koulussa kuvattu aina diplomaatiksi, joka selvittää muiden välejä ja on kavereita, mutta ei oikeastaan ole koskaan tavannut kavereitaan koulun ulkopuolella kuin erittäin harvoin, joku pari kertaa vuodessakin voi olla liioiteltua.

On jotenkin hankalaa- kun lapseni kaltaisia ei oikein ole ollut lähipiirissäni ja itse olen ulospäin suuntautunut ad/hd-tapaus, ymmärtää vähän sulkeutuneen pojan maailmaa ja arvioida mihin sitten kaipaisi apua ja millaista. Lapsi ei itse ota koskaan esiin mitään asioita ja vaikuttaa olevan jokseenkin tyytyväinen suurimman osan ajasta, mutta toisaalta myös välillä masentuneenkin oloinen.

Sinänsä uskon, että tulee pärjäämään hyvin koulu- ja työelämässä, mutta ihmissuhteetkin ovat tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Koulun jälkeen opiskelin omassa huoneessani, kävin ehkä lenkillä ja sitten menin nukkumaan.

Yläasteelta kun siirryin ammattikouluun, koulun jälkeen opiskelin, otin pienet päiväunet ja sitten menin illaksi töihin siivoamaan markettia. Iloitsin omasta rahasta, millä sai ostaa vaatteita ja mitä nyt tarvitseekaan.

Kerrytin itselle sillä myös kivan pesämunan, niin ei tarvinnut stressata kun kotoa muutin pois 18 vuotiaana.

En koskaan hengaillut missään juoppoporukoissa. Ei vaan kiinnostanut.  Poikaystävä oli kyllä.

En jäänyt paitsi mistään. En kaivannut kavereita.

Nyt on hyvä työ, ihana mies ja asunto :)

Millaiset vanhempasi ovat? Koitko ikinä, että heillä olisi ollut huolta kotona asuessasi?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeneet menettäneenne jotakin? Millaista tukea saitte/kaipasitte vanhemmiltanne?

Outo kysymys.En minä kaivannut tukea koska osasin itse.Enkä katso menettäneeni mitään koska mua ei muutenkaan toisten jutut kiinnostaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aika tavalla kopio nro:sta 3, utelias ja laiska. Olisin ehkä kaivannut jonkinlaista taustatukea kotoa lukioiässä, sillä vaikka "poikaystäviä" oli, eivät ne todellakaan olleet mitään löytöjä. Olisin ehkä tarvinnut myös ammatillista apua, mutta siihen aikaan ei oikein ollut mitään sopivaa tarjolla. Olen sitten aikuisiällä terapoinut itseäni.

Minulla on myös lapsi samaa maata menossa yläasteelle. Poikana hän varmaan saa olla rauhassa huonoilta deiteiltä, mutta muuta tukea hän tulee tarvitsemaan. Uusi ops on omiaan kampittamaan nuoria, jotka eivät loista sosiaalisissa tilanteissa ja ryhmätöissä. Asperger-dg löytyy.

Omalla lapsellani ei ole dg:ia, mutta on mielestäni autismin piirteitä ja ollut aina todella ujo. Ujoudesta on myöntänyt kärsivänsä, mutta en tiedä miten paljon on vaikuttanut sosiaalisiin suhteisiin.

Lasta on päiväkodissa ja koulussa kuvattu aina diplomaatiksi, joka selvittää muiden välejä ja on kavereita, mutta ei oikeastaan ole koskaan tavannut kavereitaan koulun ulkopuolella kuin erittäin harvoin, joku pari kertaa vuodessakin voi olla liioiteltua.

On jotenkin hankalaa- kun lapseni kaltaisia ei oikein ole ollut lähipiirissäni ja itse olen ulospäin suuntautunut ad/hd-tapaus, ymmärtää vähän sulkeutuneen pojan maailmaa ja arvioida mihin sitten kaipaisi apua ja millaista. Lapsi ei itse ota koskaan esiin mitään asioita ja vaikuttaa olevan jokseenkin tyytyväinen suurimman osan ajasta, mutta toisaalta myös välillä masentuneenkin oloinen.

Sinänsä uskon, että tulee pärjäämään hyvin koulu- ja työelämässä, mutta ihmissuhteetkin ovat tärkeitä.

Ai niin, piti vielä kysyä, että osaatko kertoa millaista tukea olisit konkreettisesti kaivannut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeneet menettäneenne jotakin? Millaista tukea saitte/kaipasitte vanhemmiltanne?

Outo kysymys.En minä kaivannut tukea koska osasin itse.Enkä katso menettäneeni mitään koska mua ei muutenkaan toisten jutut kiinnostaneet.

Kysyn koska haluan ymmärtää lastani paremmin. Olen yksinhuoltaja ja lapseni on käytännössä vastakohta itsestäni. Itselleni sosiaaliset suhteet yms. Ovat erittäin tärkeitä ja koska lapsi ei itse juurikaan ole koskaan kertonut itse tunteistaan, on vaikea arvioida onko se asia josta kärsii itse ja johon mahdollisesti haluaisi tukea, mutta ei osaa ilmaista sitä. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät kaipaa niin menevää elämää kuin itse, mutta kun on kyseessä oma lapsi, niin kyllähän nuo asiat huolettavat. Varsinkin jos sitten myöhemmin saisi tietää, että että olisi voinut olla paremmin tukena.