Turhat riidat parisuhteessa, vertaistukea?

Kuulostaa kyllä aika ahdistavalta. Tuleeko noista tilanteista rajujakin riitoja? Itse kun oon rauhallinen ihminen niin en tiiä miten jaksaisin tuollaista.

Riippuu... Mies kyllä yleensä jostain syystä saa minut noiden tilanteiden kautta pahemmin raivon partaalle kuin kukaan ikinä koskaan.

Ap

Mies taitaa pelätä hylätyksi tulemista ja on siksi mustasukkainen ja kontrollinhaluinen. Jos tuo piirre ei ole hänessä liian voimakas (pelkoa ja mustasukkaisuuttahan voi tuntea ihan normaalikin ihminen ajoittain), ja normaali asioista keskustelu onnistuu, ja muuten on kaikki hyvin, niin miksipä ei antaisi toiselle vielä aikaa näyttää karvansa. Mutta kyllä noista jutuista kannattaa jutella kiihtymättä ja provosoimatta/provosoitumatta ja tiedustella vähän että miksi käytös on välillä noin lapsellista. Jos asioista ei puhu ja omaa mielipidettään tapahtumista ei ilmaise, ei mitään kehitystäkään voi tapahtua. Änkyröinti on helpompaa kuin toimiminen vastakkaisella tavalla kuin tunne sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu... Mies kyllä yleensä jostain syystä saa minut noiden tilanteiden kautta pahemmin raivon partaalle kuin kukaan ikinä koskaan.

Ap

Kannattaa kyllä tutkiskella vähän itseäänkin tässä tapauksessa, että mitä tunteita noissa tilanteissa itsessä herää ja miksi. Voimakkaat tunnereaktiot paljastavat yllättäviäkin asioita itsestä ja keskustelun avulla toisista. Se, mitä kuvailet yllä tekstissä raivona, voi todellisuudessa ollakin vihaa, pelkoa, turhautumista, epäreiluuden tunnetta tai vaikka kyvyttömyyttä sanoittaa omia tunteitasi jne. Tiedosta olosi ja mieti miksi niitä tunnet, niin ehkä ei enää niin paljon jatkossa raivostutakaan. Sen jälkeen voi olla helpompi ristiriitatilanteessa huomata että ahaa, nyt välähti taas pelko/turhautuminen/X, no tilanne on turvallinen eikä ololle ole tässä hetkessä perustetta -> tietoisesti voit rauhoittaa itseäsi ja voit olla tilanteessa viilipytty.

Riitoihin tarvitaan aina kaksi. Huutokonsertteja voi pitää yksinkin, mutta jos toinen ei reagoi niihin, niin nekin todennäköisesti vähenevät.

Suomalainenn uros ja naaras vaihtavat kuulumisiaaan suomen luontoon hyvin epätavallisissa kesäusissä tunnelmissa josta ratkiriemukas meiningissä yhdistyyy samalla hyvinkin voimakas sentimentaalinenn hallitsematon niin vierasperäinen mutta samalla niin tunteita kuohuttava ja kuumentava tunnelma kaikeessa enemmän rehelliayydesssään itseasiassa puistattaaa meitä ja haluammee tämän lyhyen aikaa nauttua tuostaa vähäisestä lomaaamme hellivästää tunkkaisesta valovuodosta.

Vierailija kirjoitti:

Mies taitaa pelätä hylätyksi tulemista ja on siksi mustasukkainen ja kontrollinhaluinen. Jos tuo piirre ei ole hänessä liian voimakas (pelkoa ja mustasukkaisuuttahan voi tuntea ihan normaalikin ihminen ajoittain), ja normaali asioista keskustelu onnistuu, ja muuten on kaikki hyvin, niin miksipä ei antaisi toiselle vielä aikaa näyttää karvansa. Mutta kyllä noista jutuista kannattaa jutella kiihtymättä ja provosoimatta/provosoitumatta ja tiedustella vähän että miksi käytös on välillä noin lapsellista. Jos asioista ei puhu ja omaa mielipidettään tapahtumista ei ilmaise, ei mitään kehitystäkään voi tapahtua. Änkyröinti on helpompaa kuin toimiminen vastakkaisella tavalla kuin tunne sanoo.

Juu, oikeassa olet. Pelko hylätyksi tulemisesta on vahva. Mies on ollut aina jättäjä, eikä toisaalta ole tottunut selvittämään konflikteja, koska on menneessä vain kadonnut ihmisten elämistä konfliktitilanteissa. Nyt hän sitten ensi kertaa tuntee rakkautta jotakuta (minua) kohtaan, ja kyllä tuntuu joskus että olen avannut sellaisen lippaan etten tiedä mitä aina ajatella.

Kiitos hyvistä ajatuksista. Useasti pohtinut sitä, mikä on minussa se tutkimaton puoli, mihin hänen provoamisensa kolahtaa. Ehkä tähän liittyy se, etten ollut koskaan ajatellut että tuollaisista asioista voi saada riidan aikaan ja niiden "typeryys" naurattaa ja itkettää samaan aikaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Suomalainenn uros ja naaras vaihtavat kuulumisiaaan suomen luontoon hyvin epätavallisissa kesäusissä tunnelmissa josta ratkiriemukas meiningissä yhdistyyy samalla hyvinkin voimakas sentimentaalinenn hallitsematon niin vierasperäinen mutta samalla niin tunteita kuohuttava ja kuumentava tunnelma kaikeessa enemmän rehelliayydesssään itseasiassa puistattaaa meitä ja haluammee tämän lyhyen aikaa nauttua tuostaa vähäisestä lomaaamme hellivästää tunkkaisesta valovuodosta.

Kiitos analyysista, vaikken siitä juuri mitään tajunnutkaan :...D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu... Mies kyllä yleensä jostain syystä saa minut noiden tilanteiden kautta pahemmin raivon partaalle kuin kukaan ikinä koskaan.

Ap

Kannattaa kyllä tutkiskella vähän itseäänkin tässä tapauksessa, että mitä tunteita noissa tilanteissa itsessä herää ja miksi. Voimakkaat tunnereaktiot paljastavat yllättäviäkin asioita itsestä ja keskustelun avulla toisista. Se, mitä kuvailet yllä tekstissä raivona, voi todellisuudessa ollakin vihaa, pelkoa, turhautumista, epäreiluuden tunnetta tai vaikka kyvyttömyyttä sanoittaa omia tunteitasi jne. Tiedosta olosi ja mieti miksi niitä tunnet, niin ehkä ei enää niin paljon jatkossa raivostutakaan. Sen jälkeen voi olla helpompi ristiriitatilanteessa huomata että ahaa, nyt välähti taas pelko/turhautuminen/X, no tilanne on turvallinen eikä ololle ole tässä hetkessä perustetta -> tietoisesti voit rauhoittaa itseäsi ja voit olla tilanteessa viilipytty.

Riitoihin tarvitaan aina kaksi. Huutokonsertteja voi pitää yksinkin, mutta jos toinen ei reagoi niihin, niin nekin todennäköisesti vähenevät.

Juu riitoihin tarvitaan kaksi, mutta kaikesta loukkaantumiseen tarvitaan vain yksi. Muiden tekemiset voi nähdä juuri niin positiivisessa tai negatiivisessa valossa kuin itse haluaa.

Itsekin olen miettinyt että miksi joskus provosoiduin miehen lapsellisesta käytöksestä ja osasyy oli kyllä tuo mainitsemasi ällistys siitä, että onko tällaisiakin ihmisiä olemassa ja totaaliavuttomuus välillä siinä tilanteessa, kun ei ole koskaan ennen ollut sellaisen keskellä. Että miksi tämä ihminen ei toimi kuten kaikki muut tähän asti tapaamani ihmiset ja miksi hän vetää hirveät kierrokset asiasta, jonka ei pitäisi niin paljon liikauttaa. Minua auttoi se, että opin ymmärtämään miehen taustoja (kasvatettu päin v*ttua näin suoraan sanottuna) ja hyväksyin sen, että hän vaan on toisinaan persompi tarttumaan turhiin juttuihin suurella intensiteetillä. Nykyään katson tilannetta jopa hieman huvittuneena ikään kuin ulkoa päin ja mietin, että onpas tolla nyt paha olla turhan asian takia. Otan neutraalin asenteen. Nykyään mies sähisee ja paukkuu aikansa, mutta koska en lähde siihen mukaan vaan vastaan asiallisilla ja ystävällissävyisillä faktapitoisilla kommenteilla takaisin, niin hän rauhoittuu paljon nopeammin ja on jopa oppinut pyytämään anteeksi pauhaamistaan. Anteeksipyyntöjä alkoi tulla vasta sitten, kun aloi itse pitämään pääni kylmänä. Nykyisin en siis ota enää itse noista tilanteista kierroksia oikeastaan ollenkaan, mieskin selvästi lyhyemmän aikaa, ja tilanne tosiaan sovitaan kauniisti jälkikäteen. Olen niin onnellinen siitä että mies osaa käyttäytyä normaalisti ja pahoitella suukoin ja halauksin äkäilyään, että ne äkäilyt eivät minua hirveästi haittaa. Ollaan edistytty molemmat ja erityisesti ollaan edistytty yhdessä.

t. 3 & 4

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu... Mies kyllä yleensä jostain syystä saa minut noiden tilanteiden kautta pahemmin raivon partaalle kuin kukaan ikinä koskaan.

Ap

Kannattaa kyllä tutkiskella vähän itseäänkin tässä tapauksessa, että mitä tunteita noissa tilanteissa itsessä herää ja miksi. Voimakkaat tunnereaktiot paljastavat yllättäviäkin asioita itsestä ja keskustelun avulla toisista. Se, mitä kuvailet yllä tekstissä raivona, voi todellisuudessa ollakin vihaa, pelkoa, turhautumista, epäreiluuden tunnetta tai vaikka kyvyttömyyttä sanoittaa omia tunteitasi jne. Tiedosta olosi ja mieti miksi niitä tunnet, niin ehkä ei enää niin paljon jatkossa raivostutakaan. Sen jälkeen voi olla helpompi ristiriitatilanteessa huomata että ahaa, nyt välähti taas pelko/turhautuminen/X, no tilanne on turvallinen eikä ololle ole tässä hetkessä perustetta -> tietoisesti voit rauhoittaa itseäsi ja voit olla tilanteessa viilipytty.

Riitoihin tarvitaan aina kaksi. Huutokonsertteja voi pitää yksinkin, mutta jos toinen ei reagoi niihin, niin nekin todennäköisesti vähenevät.

Juu riitoihin tarvitaan kaksi, mutta kaikesta loukkaantumiseen tarvitaan vain yksi. Muiden tekemiset voi nähdä juuri niin positiivisessa tai negatiivisessa valossa kuin itse haluaa.

Tämä pätee silloinkin, jos sinä loukkaannut toisen loukkaantumisesta. Eli voit silloinkin valita millaisen asenteen siihen otat.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen miettinyt että miksi joskus provosoiduin miehen lapsellisesta käytöksestä ja osasyy oli kyllä tuo mainitsemasi ällistys siitä, että onko tällaisiakin ihmisiä olemassa ja totaaliavuttomuus välillä siinä tilanteessa, kun ei ole koskaan ennen ollut sellaisen keskellä. Että miksi tämä ihminen ei toimi kuten kaikki muut tähän asti tapaamani ihmiset ja miksi hän vetää hirveät kierrokset asiasta, jonka ei pitäisi niin paljon liikauttaa. Minua auttoi se, että opin ymmärtämään miehen taustoja (kasvatettu päin v*ttua näin suoraan sanottuna) ja hyväksyin sen, että hän vaan on toisinaan persompi tarttumaan turhiin juttuihin suurella intensiteetillä. Nykyään katson tilannetta jopa hieman huvittuneena ikään kuin ulkoa päin ja mietin, että onpas tolla nyt paha olla turhan asian takia. Otan neutraalin asenteen. Nykyään mies sähisee ja paukkuu aikansa, mutta koska en lähde siihen mukaan vaan vastaan asiallisilla ja ystävällissävyisillä faktapitoisilla kommenteilla takaisin, niin hän rauhoittuu paljon nopeammin ja on jopa oppinut pyytämään anteeksi pauhaamistaan. Anteeksipyyntöjä alkoi tulla vasta sitten, kun aloi itse pitämään pääni kylmänä. Nykyisin en siis ota enää itse noista tilanteista kierroksia oikeastaan ollenkaan, mieskin selvästi lyhyemmän aikaa, ja tilanne tosiaan sovitaan kauniisti jälkikäteen. Olen niin onnellinen siitä että mies osaa käyttäytyä normaalisti ja pahoitella suukoin ja halauksin äkäilyään, että ne äkäilyt eivät minua hirveästi haittaa. Ollaan edistytty molemmat ja erityisesti ollaan edistytty yhdessä.

t. 3 & 4

Kiitos, mielenkiintoista :). Menikö kauankin että sinusta tuntui ettet hajoa siihen henkiseen kuormaan kun toinen loukkaantuu koko ajan?

Annan kyllä itse kreditit siitä että edistyy kasvussaan, mutta sitten tulee itsellekin hetkiä, jolloin turhaudun että ihanjoboikeasri vielä 7kk yhdessäolon jälkeen loukkaannutaan ja jauhetaan asiasta x ja y. Kärsivällisyys koulu on kyllä, ja tässä punnitaan kyllä rakkaus.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu... Mies kyllä yleensä jostain syystä saa minut noiden tilanteiden kautta pahemmin raivon partaalle kuin kukaan ikinä koskaan.

Ap

Kannattaa kyllä tutkiskella vähän itseäänkin tässä tapauksessa, että mitä tunteita noissa tilanteissa itsessä herää ja miksi. Voimakkaat tunnereaktiot paljastavat yllättäviäkin asioita itsestä ja keskustelun avulla toisista. Se, mitä kuvailet yllä tekstissä raivona, voi todellisuudessa ollakin vihaa, pelkoa, turhautumista, epäreiluuden tunnetta tai vaikka kyvyttömyyttä sanoittaa omia tunteitasi jne. Tiedosta olosi ja mieti miksi niitä tunnet, niin ehkä ei enää niin paljon jatkossa raivostutakaan. Sen jälkeen voi olla helpompi ristiriitatilanteessa huomata että ahaa, nyt välähti taas pelko/turhautuminen/X, no tilanne on turvallinen eikä ololle ole tässä hetkessä perustetta -> tietoisesti voit rauhoittaa itseäsi ja voit olla tilanteessa viilipytty.

Riitoihin tarvitaan aina kaksi. Huutokonsertteja voi pitää yksinkin, mutta jos toinen ei reagoi niihin, niin nekin todennäköisesti vähenevät.

Juu riitoihin tarvitaan kaksi, mutta kaikesta loukkaantumiseen tarvitaan vain yksi. Muiden tekemiset voi nähdä juuri niin positiivisessa tai negatiivisessa valossa kuin itse haluaa.

Tämä pätee silloinkin, jos sinä loukkaannut toisen loukkaantumisesta. Eli voit silloinkin valita millaisen asenteen siihen otat.

Totta, hyvä pointti :)

-ap

Aikamoinen dramaking..

Vierailija kirjoitti:

Aikamoinen dramaking..

Joo, tuota mietin myös ajoittain :'''D. Onneksi tämän kanssa ei olla vielä sitouduttu sen enempää..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen miettinyt että miksi joskus provosoiduin miehen lapsellisesta käytöksestä ja osasyy oli kyllä tuo mainitsemasi ällistys siitä, että onko tällaisiakin ihmisiä olemassa ja totaaliavuttomuus välillä siinä tilanteessa, kun ei ole koskaan ennen ollut sellaisen keskellä. Että miksi tämä ihminen ei toimi kuten kaikki muut tähän asti tapaamani ihmiset ja miksi hän vetää hirveät kierrokset asiasta, jonka ei pitäisi niin paljon liikauttaa. Minua auttoi se, että opin ymmärtämään miehen taustoja (kasvatettu päin v*ttua näin suoraan sanottuna) ja hyväksyin sen, että hän vaan on toisinaan persompi tarttumaan turhiin juttuihin suurella intensiteetillä. Nykyään katson tilannetta jopa hieman huvittuneena ikään kuin ulkoa päin ja mietin, että onpas tolla nyt paha olla turhan asian takia. Otan neutraalin asenteen. Nykyään mies sähisee ja paukkuu aikansa, mutta koska en lähde siihen mukaan vaan vastaan asiallisilla ja ystävällissävyisillä faktapitoisilla kommenteilla takaisin, niin hän rauhoittuu paljon nopeammin ja on jopa oppinut pyytämään anteeksi pauhaamistaan. Anteeksipyyntöjä alkoi tulla vasta sitten, kun aloi itse pitämään pääni kylmänä. Nykyisin en siis ota enää itse noista tilanteista kierroksia oikeastaan ollenkaan, mieskin selvästi lyhyemmän aikaa, ja tilanne tosiaan sovitaan kauniisti jälkikäteen. Olen niin onnellinen siitä että mies osaa käyttäytyä normaalisti ja pahoitella suukoin ja halauksin äkäilyään, että ne äkäilyt eivät minua hirveästi haittaa. Ollaan edistytty molemmat ja erityisesti ollaan edistytty yhdessä.

t. 3 & 4

Kiitos, mielenkiintoista :). Menikö kauankin että sinusta tuntui ettet hajoa siihen henkiseen kuormaan kun toinen loukkaantuu koko ajan?

Annan kyllä itse kreditit siitä että edistyy kasvussaan, mutta sitten tulee itsellekin hetkiä, jolloin turhaudun että ihanjoboikeasri vielä 7kk yhdessäolon jälkeen loukkaannutaan ja jauhetaan asiasta x ja y. Kärsivällisyys koulu on kyllä, ja tässä punnitaan kyllä rakkaus.

Ap

7 kuukautta on vielä todella lyhyt aika kun kyse on kuitenkin periaatteessa elinikäisestä kumppanuudesta toisen kanssa. Itsestäni tuntui että en edes tuntenut koko miestä kunnolla kuin vasta 1,5 vuoden jälkeen. Meillä oli hyvin myrskyisä alku monesta syystä, ja tuo lapsellinen kiukuttelu oli vain yksi niistä. Sanoisin että helposti meni sen vuosi pari ennen kuin saavutin tämän zeniläisyyteni asian suhteen. Kaikki nivoutui yhteen; toiseen tutustuminen, luottamuksen rakentaminen, yhteisten rajojen hakeminen, arjen pelisääntöjen sopiminen, rakkauden syntyminen ja syventyminen, toisen vikojen hyväksyminen jne. Tähän soppaan vielä lisäksi omat ongelmani ja terapiani, niin johan oli opettelemista meillä kummallakin. Mutta koska olemme käyneet yhdessä läpi kaikenlaisia haasteita ja aivan mahtaviakin, ainutkertaisia tapahtumia ja eläneet yhdessä isoja tunteita koko skaalan laajuudelta, koen olevani tämän miehen kanssa läheisempi kuin kenenkään kanssa milloinkaan. Nelivuotisen suhteemme aikana on sattunut paljon sellaista minkä vuoksi heikkohermoisempi olisi helposti luovuttanut, mutta koska emme kumpikaan ole sitä tehneet, luotamme toisiimme sellaisella tavalla mitä ei synny ellei takana ole yhteistä historiaa ja kokemusta siitä, että yhdessä selvitään kyllä kaikesta. Kaiken tämän hässäköinnin alla on loppujen lopuksi kultainen mies jolla on kultainen sydän enkä haluaisi olla kenenkään muun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Muutama esimerkki, ihan yhden viikon ajalta (yhdessä 7kk):

1. Kysyin, lähteekö kävelylle. Lähti. Jossain 3-4km kohdalla alkoi valittamaan hyttysistä ja oli muutenkin selkeästi kyllästynyt. Kysyin että nähdäänkö kotona, koska oltiin oltu sisällä koko päivä ja halusin vielä kävellä.

Herneethän siitä meni nenään, ja juoksi pois.

2. Pääsi eräs päivä myöhään töistä. Oltiin suunniteltu että tulee luokseni kylään, vaikka saapuminen on vasta puolenyön jälkeen. Olen kärsinyt ja jonkun aikaa epätavallisen voimakkaasta väsymyksestä. Hän itse ehdotti viestissä, että jos hän tulisikin vasta aamulla (kummallakin oli vapaapäivä).

Totesin että käyhän se, ja siitähän mies suuttui. Hän haluaa tuntea olevansa haluttu, nyt kuulemma tunsi itsensä samantekeväksi.

3. Nukahdin päikkäreille vahingossa kolmeksi tunniksi. Oli soitellut (puhelimeni usein äänettömällä), ja kun en vastannut niin laittoi viestiin että tahallani jätän vastaamatta.

---

Onko kellään vastaavaa? Miten jaksoitte? Tuliko ero vai paraniko suhde lopulta?

Miten sinä itse vastaat, jos toinen loukkaantuu?

Kahdessa esimerkissä se miten sinä vastaat loukkaa myös toista. Se voi olla pelkkä äänensävy, sinäkin kuulostat dominoivalta -> Sinä vielä haluat kävellä, sinä vielä haluat nukkua, sinulle on yhdentekevää oletteko yhdessä vai ette. Jos olisitte lesboja tai sinä mies ja loukkaantuva osapuoli herkkä nainen niin kaikki ymmärtävät tilannetta.

Ei toista saa aliarvostaa, sinäkin voit olla loukkaava ja kumppani ottaa nokkiinsa ilman että kaikki on HÄNEN vika.

Kuulostat mulkulta kumppanilta, en olisi sinun kanssa.

Voihan se mieskin olla samalla lailla dominoiva tuossa. Hän haluaa jo kotiin, hän haluaa että nukkuva herää vastaamaan puhelimeen, hän ei voi kestää myöntyvää vastausta ehdotukseen jonka hän itse ehdotti. Lesbous ei liity mitenkään eikä tässä ole toista aliarvostettu mitenkään.

Sinä vastaaja numero 16 kuulostat hankalalta ihmiseltä enkä haluaisi olla oikeassa elämässä tekemisissä tuollaisten joka asiasta loukkaantujien kanssa.

- ei ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olen miettinyt että miksi joskus provosoiduin miehen lapsellisesta käytöksestä ja osasyy oli kyllä tuo mainitsemasi ällistys siitä, että onko tällaisiakin ihmisiä olemassa ja totaaliavuttomuus välillä siinä tilanteessa, kun ei ole koskaan ennen ollut sellaisen keskellä. Että miksi tämä ihminen ei toimi kuten kaikki muut tähän asti tapaamani ihmiset ja miksi hän vetää hirveät kierrokset asiasta, jonka ei pitäisi niin paljon liikauttaa. Minua auttoi se, että opin ymmärtämään miehen taustoja (kasvatettu päin v*ttua näin suoraan sanottuna) ja hyväksyin sen, että hän vaan on toisinaan persompi tarttumaan turhiin juttuihin suurella intensiteetillä. Nykyään katson tilannetta jopa hieman huvittuneena ikään kuin ulkoa päin ja mietin, että onpas tolla nyt paha olla turhan asian takia. Otan neutraalin asenteen. Nykyään mies sähisee ja paukkuu aikansa, mutta koska en lähde siihen mukaan vaan vastaan asiallisilla ja ystävällissävyisillä faktapitoisilla kommenteilla takaisin, niin hän rauhoittuu paljon nopeammin ja on jopa oppinut pyytämään anteeksi pauhaamistaan. Anteeksipyyntöjä alkoi tulla vasta sitten, kun aloi itse pitämään pääni kylmänä. Nykyisin en siis ota enää itse noista tilanteista kierroksia oikeastaan ollenkaan, mieskin selvästi lyhyemmän aikaa, ja tilanne tosiaan sovitaan kauniisti jälkikäteen. Olen niin onnellinen siitä että mies osaa käyttäytyä normaalisti ja pahoitella suukoin ja halauksin äkäilyään, että ne äkäilyt eivät minua hirveästi haittaa. Ollaan edistytty molemmat ja erityisesti ollaan edistytty yhdessä.

t. 3 & 4

Kiitos, mielenkiintoista :). Menikö kauankin että sinusta tuntui ettet hajoa siihen henkiseen kuormaan kun toinen loukkaantuu koko ajan?

Annan kyllä itse kreditit siitä että edistyy kasvussaan, mutta sitten tulee itsellekin hetkiä, jolloin turhaudun että ihanjoboikeasri vielä 7kk yhdessäolon jälkeen loukkaannutaan ja jauhetaan asiasta x ja y. Kärsivällisyys koulu on kyllä, ja tässä punnitaan kyllä rakkaus.

Ap

7 kuukautta on vielä todella lyhyt aika kun kyse on kuitenkin periaatteessa elinikäisestä kumppanuudesta toisen kanssa. Itsestäni tuntui että en edes tuntenut koko miestä kunnolla kuin vasta 1,5 vuoden jälkeen. Meillä oli hyvin myrskyisä alku monesta syystä, ja tuo lapsellinen kiukuttelu oli vain yksi niistä. Sanoisin että helposti meni sen vuosi pari ennen kuin saavutin tämän zeniläisyyteni asian suhteen. Kaikki nivoutui yhteen; toiseen tutustuminen, luottamuksen rakentaminen, yhteisten rajojen hakeminen, arjen pelisääntöjen sopiminen, rakkauden syntyminen ja syventyminen, toisen vikojen hyväksyminen jne. Tähän soppaan vielä lisäksi omat ongelmani ja terapiani, niin johan oli opettelemista meillä kummallakin. Mutta koska olemme käyneet yhdessä läpi kaikenlaisia haasteita ja aivan mahtaviakin, ainutkertaisia tapahtumia ja eläneet yhdessä isoja tunteita koko skaalan laajuudelta, koen olevani tämän miehen kanssa läheisempi kuin kenenkään kanssa milloinkaan. Nelivuotisen suhteemme aikana on sattunut paljon sellaista minkä vuoksi heikkohermoisempi olisi helposti luovuttanut, mutta koska emme kumpikaan ole sitä tehneet, luotamme toisiimme sellaisella tavalla mitä ei synny ellei takana ole yhteistä historiaa ja kokemusta siitä, että yhdessä selvitään kyllä kaikesta. Kaiken tämän hässäköinnin alla on loppujen lopuksi kultainen mies jolla on kultainen sydän enkä haluaisi olla kenenkään muun kanssa.

Tekstistäsi näkee että rakkautta välillänne on, muutenhan sitä olisi jo luovuttanut vaikeina aikoina.

Meidän alku ei ollut mistään elokuvasta... Mies valehteli olennaisia asioita itsestään, ja silti hän oli paranoidi suhteen ekoina kuukausina. Alkuun tuntui siltä että hän voisi sopia elämänkumppaniksi, mutta jatkuva riitely vaikuttui tunteisiini alentavasti. Ja vaikka riitaan tarvitaan kaksi, hänen omat paranoiat todellakin olivat vahvoina riitojen alkamisen syinä. Yleensähän seurustelun alussa nähdään toisesta ne hyvät puolet ja sillä alkuhuumalla pötkitään suhteen tasaantuessa kuitenkin aika pitkälle - kun on hyviä aikoja joita muistella ja hakea energiaa.

Oikeassa olet siinäkin että toisen tuntemaan opettelu vie aikaa. Kiitos vastauksesta!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Voihan se mieskin olla samalla lailla dominoiva tuossa. Hän haluaa jo kotiin, hän haluaa että nukkuva herää vastaamaan puhelimeen, hän ei voi kestää myöntyvää vastausta ehdotukseen jonka hän itse ehdotti. Lesbous ei liity mitenkään eikä tässä ole toista aliarvostettu mitenkään.

Sinä vastaaja numero 16 kuulostat hankalalta ihmiseltä enkä haluaisi olla oikeassa elämässä tekemisissä tuollaisten joka asiasta loukkaantujien kanssa.

- ei ap

En minä loukkaannu. Olen osannut olla mieheni kanssa 20 vuotta, enkä ole hänelle mulkku. Sinä et tahdo oppia miksi mies suuttuu ja loukkaantuu.

En itse tahtoisi olla jyrän kanssa, sinä, sinä sinä joka viestissä ja ihmettelyä miksi joku on mikä on. Katse omaan napaan niin et loukkaa ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama esimerkki, ihan yhden viikon ajalta (yhdessä 7kk):

1. Kysyin, lähteekö kävelylle. Lähti. Jossain 3-4km kohdalla alkoi valittamaan hyttysistä ja oli muutenkin selkeästi kyllästynyt. Kysyin että nähdäänkö kotona, koska oltiin oltu sisällä koko päivä ja halusin vielä kävellä.

Herneethän siitä meni nenään, ja juoksi pois.

2. Pääsi eräs päivä myöhään töistä. Oltiin suunniteltu että tulee luokseni kylään, vaikka saapuminen on vasta puolenyön jälkeen. Olen kärsinyt ja jonkun aikaa epätavallisen voimakkaasta väsymyksestä. Hän itse ehdotti viestissä, että jos hän tulisikin vasta aamulla (kummallakin oli vapaapäivä).

Totesin että käyhän se, ja siitähän mies suuttui. Hän haluaa tuntea olevansa haluttu, nyt kuulemma tunsi itsensä samantekeväksi.

3. Nukahdin päikkäreille vahingossa kolmeksi tunniksi. Oli soitellut (puhelimeni usein äänettömällä), ja kun en vastannut niin laittoi viestiin että tahallani jätän vastaamatta.

---

Onko kellään vastaavaa? Miten jaksoitte? Tuliko ero vai paraniko suhde lopulta?

Miten sinä itse vastaat, jos toinen loukkaantuu?

Kahdessa esimerkissä se miten sinä vastaat loukkaa myös toista. Se voi olla pelkkä äänensävy, sinäkin kuulostat dominoivalta -> Sinä vielä haluat kävellä, sinä vielä haluat nukkua, sinulle on yhdentekevää oletteko yhdessä vai ette. Jos olisitte lesboja tai sinä mies ja loukkaantuva osapuoli herkkä nainen niin kaikki ymmärtävät tilannetta.

Ei toista saa aliarvostaa, sinäkin voit olla loukkaava ja kumppani ottaa nokkiinsa ilman että kaikki on HÄNEN vika.

Kuulostat mulkulta kumppanilta, en olisi sinun kanssa.

Tuo että esim. ei vastaa puhelimeen saisi olla mikään syy suuttua. Mä voin myöntää että pidän toisinaan puhelinta äänettömällä, jotta saan olla rauhassa. Onneksi minulla on niin täyspäisiä ystäviä etteivät hypi silmille, vaan suovat minulle sen rauhan, jonka haluan saada. Tietävät että soitan/tekstaan takaisin kunhan jaksan/kerkeän.

Ja tuollainen sairaalloinen huomionhakuisuus ei ole mistään kotoisin.

Toisaalta voi vikoja miettinättä ajatella vain ettei suhde joko toimi, tai koittaa keskustella ja hyväksyä se toinen sellaisenaan kuin on.

Itse en jaksaisi tuollaista suhdetta ollenkaan ja harvemmin ovat edes turvallisia suhteita.