Lue keskustelun säännöt.
Häpeä aikuisesta lapsesta
13.06.2018 |
Aina puhutaan, että vanhempien rakkaus lastaan kohtaan on ehdoton ja ikuinen. Ollaan kuitenkin realistisia ja myönnetään tämän olevan roskaa. Lapsi pettää usein odotukset ja joskus vain liika on liikaa. Siksi kysynkin: mikä olisi ikävintä mitä lapsenne voisi elämällään tehdä tai olla tekemättä? Nyt puhutaan siis aikuisesta lapsesta 25-35-vuotiaasta.
Kommentit (61)
Ap paljastaa aloituksellaan oman arvomaailmassa. Sen mukaan ihminen on arvokas vain suoritustensa kautta, muuten häntä pitää hävetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap paljastaa aloituksellaan oman arvomaailmassa. Sen mukaan ihminen on arvokas vain suoritustensa kautta, muuten häntä pitää hävetä.
No ei minusta rikollisuuden pitäminen hävettävänä nyt kauheasta suorituskeskeisyydestä kerro. Jos seb sijaan hävettää ämiskoulutus ja duunariammatti, tai vaikka tosiaan se työttömyys, niin se kyllä kertoo pureskelematta niellystä politiikasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rikollisuus on niin marginaali-ilmiö noihin muihin verrattuna, että se on tuossa vähän turha vaihtoehto.
Lopuista sanoisin, että laiskuus. Tähän sitten liittyy mahdollisesti työttömyyttä ja koulutuksen puutetta. Välinpitämättömästi elämään suhtautuva ihminen on ikävää katseltavaa.
Koulutuksen puutteen ymmärrän häpeää aiheuttavana etenkin jos kotona on siihen kannustettu ja tuettu. Työttömyyttä en, ottaen huomioon tämän päivän työttömyysluvut: saisi olla yötäpäivää häpeämässä, koska korkeakoulutettujakin niin paljon työttöminä.
Työvoimapula. Insinöörit ovat hyvin työllistyneet ja lisää tarvitaan. Lukiolaiset. Ottakaa pitkä matematiikka.
Minustakin sellainen tietty tyhjäpäisyys. Kun elämä pyörii vain meikkien, vaatteiden ja tälläytymisen ympärillä vailla mitään syvällisempiä arvoja. Sitä on rankkaa katsella, kun kuitenkaan ei sitten ole edellytyksiä esim malliksi, vaikka perussievä onkin.
Vierailija kirjoitti:
Ap paljastaa aloituksellaan oman arvomaailmassa. Sen mukaan ihminen on arvokas vain suoritustensa kautta, muuten häntä pitää hävetä.
Ehkä häpeä on väärä sana. Olisiko pettymys parempi?
Omalle lapselleen toivoo aina parasta ja että hän käyttäisi mahdollisuudet hyvin ja itselleen tyydyttävällä tavalla. Jos lopulta huomaa, että lapsi onkin kolmekymppinen ikityötön vailla koulutusta ja perhettä, niin ei pettymys ole lainkaan väärä reaktio. Mitä kerrot, kun joku kysyy lapsesi tilanteesta? Missä vaiheessa alkaa vanhempi epäillä kasvattajan taitojaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap paljastaa aloituksellaan oman arvomaailmassa. Sen mukaan ihminen on arvokas vain suoritustensa kautta, muuten häntä pitää hävetä.
Ehkä häpeä on väärä sana. Olisiko pettymys parempi?
Omalle lapselleen toivoo aina parasta ja että hän käyttäisi mahdollisuudet hyvin ja itselleen tyydyttävällä tavalla. Jos lopulta huomaa, että lapsi onkin kolmekymppinen ikityötön vailla koulutusta ja perhettä, niin ei pettymys ole lainkaan väärä reaktio. Mitä kerrot, kun joku kysyy lapsesi tilanteesta? Missä vaiheessa alkaa vanhempi epäillä kasvattajan taitojaan?
Sekö huolettaa mitä muut ajattelevat? Voi ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap paljastaa aloituksellaan oman arvomaailmassa. Sen mukaan ihminen on arvokas vain suoritustensa kautta, muuten häntä pitää hävetä.
Ehkä häpeä on väärä sana. Olisiko pettymys parempi?
Omalle lapselleen toivoo aina parasta ja että hän käyttäisi mahdollisuudet hyvin ja itselleen tyydyttävällä tavalla. Jos lopulta huomaa, että lapsi onkin kolmekymppinen ikityötön vailla koulutusta ja perhettä, niin ei pettymys ole lainkaan väärä reaktio. Mitä kerrot, kun joku kysyy lapsesi tilanteesta? Missä vaiheessa alkaa vanhempi epäillä kasvattajan taitojaan?
Sekö huolettaa mitä muut ajattelevat? Voi ihmistä.
Miksi keskityt epäolennaisuuksiin? Eiköhän tuossa huoleta se lapsi ja sen tulevaisuus. Tuommoinen kysymys voi vaan tuoda konkreettisesti esille sen pettymyksen, jota vanhempi tuntee. Se ei ehkä ole oikea reaktio, mutta täysin luonnollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun luin aloitusviestin, tuli vähän paha mieli. Onneksi mulla on hemmetin fiksut ja ymmärtäväiset vanhemmat, toinen jo työnsä puolesta ymmärtää kaikennäköisiä ongelmia. En usko että häpeävät mua, surullisia ja huolissaan ovat kyllä ja se tuntuu maailman kauheimmalta. :'( Äiti paljasti tavallaan vahingossa kerran pelkäävänsä mun tekevän itsemurhan. Siihen loppui tappaakko/eikö tappaa itseään-pohdinta kun alkoi itkeä (oli pienimuotoinen järkytys, en ollut koskaan nähnyt hänen itkevän.)
Mulla ollut siis syömishäiriö n. 13-vuotiaasta, (muita diagnooseja keskivaikea masennus ja sos.tilanteiden pelko. Paniikkihäiriöitä sain nuorempana, olen jo 28v. nyt.)
Lukion jälkeen olen keskeyttänyt 3 koulutusta sairastamisen takia. Mulle tapahtui paljon kamalia juttuja lapsena (paska tsägä) ja olen YRITTÄNYT. Kuulemma arvostavat sitä.
Kiitos äiti ja isä kun olette jaksaneet mun kanssa. ❤
Täytän melkein kaikki noista. On siinä vanhemmilla vähän peiliin katsomistakin. Kaikki ei tietystikään ole heidän syytään mutta lapsuudesta ongelmat juontaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä häpeän muissa ihmisissä: lihavuus, huono kunto. Mauton pukeutuminen. Homssuinen ja epäsiisti ulkonäkö. Vääränlaiset vartalon mittasuhteet, erityisesti huomattava persjalkaisuus.
Häpeävätköhän vanhempani minua? Täytän aloituksen kaikki muut vaihtoehdot paitsi alkoholismin ja kroonisen yksinäisyyden. Minulla ei ole yhtään ystävää/kaveria, enkä ole koskaan seurustellut. Olen kaikki päivät yksin kotona. En kuitenkaan ole yksinäinen, sillä viihdyn yksin. Monet ihmiset varmasti luulevat minunlaiseni ihmisen olevan kroonisesti yksinäinen, vaikka en olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näitä häpeän muissa ihmisissä: lihavuus, huono kunto. Mauton pukeutuminen. Homssuinen ja epäsiisti ulkonäkö. Vääränlaiset vartalon mittasuhteet, erityisesti huomattava persjalkaisuus.
Kyse oli omista lapsista. Sillä on sinun geeniperimäsi - ystäväiseni. Niin sikkaan kuin sukkuun 😁
Vierailija kirjoitti:
Täytän melkein kaikki noista. On siinä vanhemmilla vähän peiliin katsomistakin. Kaikki ei tietystikään ole heidän syytään mutta lapsuudesta ongelmat juontaa.
Minä myös. Mun kohdalla syy on vain minussa. Siksi en syytä vanhempiani vaikka häpeävätkin. Oikeastaan olisin pettynyt elleivät häpeäisi. Silmistään näkee miten toiveensa lapsensa hyvästä elämästä vuosi vuodelta karisee ja enää emme edes keskustele tulevaisuudesta. Olenkin pohtinut etääntymistä vanhemmistani. Olisi varmasti kaikille helpompi ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voisi ikinä hävetä omaa lastani teki mitä tahansa. Tässä suorituskeskeisessä maailmassa riittää että löytää oman paikkansa ja tekemisensä, olisi perustyytyväinen ja ehkä vähän kokeilisi omia rajojaan mutta se riittää. Elämä ei ole mikään kilpailu tai suoritus.
Äitini taitaisi vihata APta varsin syvään. Eräs entinen opiskelukaveri ja naapuri (sama kaupunginosa) adoptoi lapsen vaimoineen. Tämä adoptiolapsi osittautuikin adhd:ksi ja poltteli teininä kannabista jääden poliisin haaviin useamman kerran. Ja sen verran ku skidiä itse tapasin niin aika yksinkertainen ja todella omituisen riippuvainen mistä tahansa kontaktista. Minuunki (15v vanhempi, 20v+) muuten tuntemattomana oman pikkuveljen leikkikoulutapahtumassa tarttui ku pelastusrenkaaseen.
No jäätyään poliisiin haaviin kolmannen kerran vanhemmat katkaisi välit lapseen.
Ja äiti haukkui noi täysin lyttyyn nilkkeinä koska lasta ei jätetä olipa mikä vain. Kaikki yhteydenpito noihin "aikuisiin" on katkottu kokonaan. Että jos avioliittoon mennään luvaten pysyä yhdessä läpi ylä ja alamäkien, niin lasta tuetaan yli kaiken koska lapsi ei ole tehnyt valinnan ryhtyä vanhemman lapseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytän melkein kaikki noista. On siinä vanhemmilla vähän peiliin katsomistakin. Kaikki ei tietystikään ole heidän syytään mutta lapsuudesta ongelmat juontaa.
Minä myös. Mun kohdalla syy on vain minussa. Siksi en syytä vanhempiani vaikka häpeävätkin. Oikeastaan olisin pettynyt elleivät häpeäisi. Silmistään näkee miten toiveensa lapsensa hyvästä elämästä vuosi vuodelta karisee ja enää emme edes keskustele tulevaisuudesta. Olenkin pohtinut etääntymistä vanhemmistani. Olisi varmasti kaikille helpompi ratkaisu.
Etääntyminen ei ole mikään ratkaisu mihinkään. Anna heille edes seuraa kun ovat oletettavasti jo melko vanhoja.
Itsensä häpeäminen on kyllä elämää pahasti rajoittavaa. Häpeän syyllisyyden ja rajoittavuuden kokeneena en todellakaan halua tai edes pysty häpeämään muita. Häpeä syö ihmistä kuin rotta sisältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytän melkein kaikki noista. On siinä vanhemmilla vähän peiliin katsomistakin. Kaikki ei tietystikään ole heidän syytään mutta lapsuudesta ongelmat juontaa.
Minä myös. Mun kohdalla syy on vain minussa. Siksi en syytä vanhempiani vaikka häpeävätkin. Oikeastaan olisin pettynyt elleivät häpeäisi. Silmistään näkee miten toiveensa lapsensa hyvästä elämästä vuosi vuodelta karisee ja enää emme edes keskustele tulevaisuudesta. Olenkin pohtinut etääntymistä vanhemmistani. Olisi varmasti kaikille helpompi ratkaisu.
Ymmärrän. Minä en toki ole sekoillut tai rikollinenkaan, mutta sairastunut tavalla, joka tuntuu vanhempieni ikäluokassa hävettävältä. Olen antanut olla, etääntynyt. Poissa silmistä - poissa mielestä. Vähän kuin minua ei olisikaan, vain silloin tällöin ajatuksiin palaava muisto, mutta merkityksetön. En kanna kaunaa, nin tämä menee. Ihmisyys.
Kyllä laiskuus hävettäisi eniten. Se että elää sossupummina, vain koska ei halua tehdä mitään.
Varmasti. Ja hyvä, jos asiat selvisivät. Silti ei voi tietää miten suhtautuu lopulta johonkin negatiiviseen, joka ei vain lopu.