Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vaikean lapsuuden eläneet - miten eroon "takaumista"?
11.06.2018 |
Lapsuuteni oli rakkaudeton ja olen käytännössä hoitanut asiani pienestä pitäen. Nyt olen itse äiti ja olen viime aikoina huomannut toimivani juuri kuten oma äitini (sentään ilman väkivaltaa). Hermostun normaaleista arjen sotkuista, ja siitä jos jokin asia ei mene juuri niin kuin ajattelin. Minun tekee mieli vain mennä peiton alle itkemään kuten lapsi ja usein menenkin.
Mietin ovatko omat lapseni juuri sellaisena iässä minkä olen itse lapsena kokenut erityisen stressaavaksi (olen huolehtinut pikkusisarestani jo varhain ja tyttöni ovat nyt
samanikäiset kuin minä ja pikkusiskoni (10 ja 2) ja siksi triggeröidyn nyt näin pahasti.
Auttaisiko perheneuvola tai jokin muu taho.
Kommentit (4)
Mä olen vaan elänyt nuo ajat läpi, katsellut itseäni ja erikoisia reaktioitani. Iän myötä sitä on vähitellen ihan itsestään tasoittunut ja rauhoittunut.
Mulla suurin juttu oli äitini valtava levottomuus ja kärsimättömyys, jota en edes oikein tiedostanut ennen kuin minulla oli oma lapsi, ja tajusin tuntevani ja käyttäytyväni samoin. Sitä ennen olin äitiäni pitänyt lähes täydellisenä äitinä, ihmetellyt vaan mistä minuun on tullut ahdistusta niin paljon että teininä jo sain paniikkihäiriödiagnoosinkin. Sitten yhtäkkiä tajusin: äitini on aina ollut sellainen levoton sielu, joka ei kestä yhtään olla paikallaan tekemättä mitään. Eikä sitä että hommat ei suju nopeasti ja tehokkaasti.
Meillä lapsuudenkodissa esim. lasten pukemisen kanssa äiti ei kauheasti tapellut, vaan jos jotain kitinää tuli niin sitten kääräistiin johonkin riepuun nopeasti pakolla. Sama jos itketti päiväkotiin meno, niin ei äiti jaksanut puhua ja rauhoitella tai suostutella, vaan kaappasi kovakouraisesti syliin ja sanoi esim. "pillitä vaan, sitten kannan sinut sinne kuin säkin eikä tuo kiljuminen auta yhtään". Opinkin tukahduttamaan kaikenlaiset "kitinät" jo alle kouluiässä, koska ne ei kerran auttaneet - ketään ei kiinnostanut miltä minusta tuntuu. Tajusin nämä kuviot tosiaan vasta kun esikoinen syntyi. Ja vasta 35 vuodesta eteenpäin olen merkittävästi rauhoittunut siitä sisäisestä levottomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kommenteista! Pelkään että minulla tämä ei kohene ajan kulumisen myötä koska on pahentunut vain vuosien myötä (olen 37).
Ja tosiaan nyt kun lapset ovat juuri tämän ikäisiä reagoin erityisen voimakkaasti. Ihan kuin olisin itse se 10-vuotias jonka pitää huolehtia kaksivuotiaasta siskostaan kun äiti ei jaksa.
Tämän käsityksen olen muodostanut lukemani perusteella, mutta onko minulla voimia olla erilainen kuin äitini.
Ap
Voit hokea itsellesi: Vaikka menneisyydessä on ikäviä asioita, ne ei tapahdu enää.
Tarvitset keskusteluapua. Kun asiaa tarpeeksi käsittelee, se ei enää aiheuta tunnekuohua, vaan voi integroitua osaksi mennyttä elämääsi.
Googlaa AAL, käy ryhmissä. Ehkä terveyskeskuksesta osataan neuvoa johonkin myös.
Alue: Aihe vapaa
Kannattaa hakea keskusteluapua. Neuvolan kautta varmaan kannattaa lähteä asiaa hoitamaan. Omalla kohdallani auttoi kun opin yhdistämään tietyt reaktiot ja käytösmallit juurikin lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiin. Kun ne tiedostaa niin uskon, että jossain vaiheessa ns. takaumat jäävät taustalle eivätkä tule niin voimakkaina kokemuksia.