Viiko-viikko -systeemi tuntuu tuttavapiirissä siltä, että lapsella ei ole mitään oikeaa kotia.

Tyttöni kavereista muutama asuu vuoroviikkokodeissa. Kulkevat paljon harrastusmatkat minun kyydissä. Monesti olen kuullut keskusteluja tyyliin "voi vittu, mun pitää lauantaina mennä isän luo viikoksi taas, en voi tulla teidän kans" "Voi paska, mun kamat on äidin luona" "Ärsyttävää, kun pitää olla ens viikko äidin luona, niin ..."

Nuoret eivät itse ainakaan kovin tyytyväisiltä vaikuta tähän viikon välein muuttamiseen. Tuskin kuitenkaan vanhemmilleen sanovat. Kunhan kuulen, kun keskenään juttelevat ja kiroavat näitä muuttoja

Yh-erolapsena olin kyllä järkyttynyt kuullessani vuoroviikkosysteemistä ala- tai yläasteella. Mietin miten ahdistavaa olisi, kun ei olisi sitä omaa pysyvää huonetta jossa olisi aina ne kaikki omat tavarat. Pakkohan sen jatkuvan muutoksen on olla stressaavaa.

Ja se selkeä koti on tietenkin äidin luona, eiks vaan? Sitähän tällä hait?

Ystävälläni on kaksi alle kouluikäistä lasta viikko-viikko-systeemillä. Hän ei exänsä kanssa onneksi tappele koska kumpikin joutuu ottamaan lapset, vaan kumpikin ottaa aina mielellään kun toisella on esteitä. Lapset myös viihtyvät molempien luona ja voivat paljon paremmin kuin ennen vanhempien riitaista eroa. Silti tuntuu jotenkin kolkolta, kun lapset puhuvat isän kodista ja äidin kodista, ihan kuin kumpikaan ei olisi heidän kotinsa.

Mäkin olen erolapsi, joka asuin äidillä, ja olin isällä muistaakseni yhden päivän viikosta (arki-ilta) ja joka toisen viikonlopun. Tai suunnilleen tätä tahtia. Ja voin sanoa, että se, että oli yksi kunnon koti oli hyvä asia. Silti isän luona oli kivempaa. Mutta oli oikeasti hyvä asia, että oli ns. oma koti kuitenkin. Minusta puheet kahdesta kodista ovat täyttä pskaa. Ei kellään voi olla kahta kotia.

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläni on kaksi alle kouluikäistä lasta viikko-viikko-systeemillä. Hän ei exänsä kanssa onneksi tappele koska kumpikin joutuu ottamaan lapset, vaan kumpikin ottaa aina mielellään kun toisella on esteitä. Lapset myös viihtyvät molempien luona ja voivat paljon paremmin kuin ennen vanhempien riitaista eroa. Silti tuntuu jotenkin kolkolta, kun lapset puhuvat isän kodista ja äidin kodista, ihan kuin kumpikaan ei olisi heidän kotinsa.

Tämä. Nämä lapset puhuvat aina "isän luona" tai "äidin luona", mutta eivät koskaan "kotona".

Ja ei, sen kodin ei tarvitse olla äidin luona. Mutta koti voi olla vain yksi paikka.

Tietysti lapsiakin on erilaisia, mutta itse ainakin olisin lapsena kuollut tuollaisessa järjestelyssä. Tarvitsin suunnattomasti rauhaa ja vakautta ja sitä että kaikki on aina samalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Aina kiistellään siitä, missä on ollut vaikka yhden ylimääräisen päivän.

Ihan kauheaa... lapselle tulee huono omatunto siitä, että ylipäänsä on olemassa ja häiritsemässä vanhempiensa elämää.

Juuri viikonloppuna todistin riitelyä puhelimessa ja se lapsi oli siinä ihan vieressä: "sun täytyy ottaa se, koska mä pidin viimeks pari päivää yli sovitun jne. "

Ihan sairasta! Lapsella pitää olla selkeä koti, johon on aina tervetullut.

Mutta ei tässä tapauksessa ole ongelmana viikko-viikko-systeemin, vaan saakelin typerät vanhemmat. 

Kuuntelin talvella bussissa, kun koulupojat keskustelivat. Yksi sanoi, että sen vaihtopäivä on maanantai. Itse muistan, että isällä oli vähän tylsää, kun ei ollut kaikkia omia juttuja siellä, vaikka oma huone olikin. Olin isällä joka toinen viikonloppu. Tärkeää toki, että suhteet säilyvät molempii vanhempiin. Erolapsen elämää kesti mulla vajaa neljä vuotta. Sitten isä valitettavasti kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläni on kaksi alle kouluikäistä lasta viikko-viikko-systeemillä. Hän ei exänsä kanssa onneksi tappele koska kumpikin joutuu ottamaan lapset, vaan kumpikin ottaa aina mielellään kun toisella on esteitä. Lapset myös viihtyvät molempien luona ja voivat paljon paremmin kuin ennen vanhempien riitaista eroa. Silti tuntuu jotenkin kolkolta, kun lapset puhuvat isän kodista ja äidin kodista, ihan kuin kumpikaan ei olisi heidän kotinsa.

Tämä. Nämä lapset puhuvat aina "isän luona" tai "äidin luona", mutta eivät koskaan "kotona".

Ja ei, sen kodin ei tarvitse olla äidin luona. Mutta koti voi olla vain yksi paikka.

Tietysti lapsiakin on erilaisia, mutta itse ainakin olisin lapsena kuollut tuollaisessa järjestelyssä. Tarvitsin suunnattomasti rauhaa ja vakautta ja sitä että kaikki on aina samalla tavalla.

Eihän ydinperhe tarkoita onnea,rauhaa tai seesteisyyttä. Minä kasvoin ydinperheessä,jossa riideltiin ja huudettiin joka ainoa päivä.

Vierailija kirjoitti:

Aina kiistellään siitä, missä on ollut vaikka yhden ylimääräisen päivän.

Ihan kauheaa... lapselle tulee huono omatunto siitä, että ylipäänsä on olemassa ja häiritsemässä vanhempiensa elämää.

Juuri viikonloppuna todistin riitelyä puhelimessa ja se lapsi oli siinä ihan vieressä: "sun täytyy ottaa se, koska mä pidin viimeks pari päivää yli sovitun jne. "

Ihan sairasta! Lapsella pitää olla selkeä koti, johon on aina tervetullut.

Täysin samaa mieltä. Sossut oli eri mieltä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläni on kaksi alle kouluikäistä lasta viikko-viikko-systeemillä. Hän ei exänsä kanssa onneksi tappele koska kumpikin joutuu ottamaan lapset, vaan kumpikin ottaa aina mielellään kun toisella on esteitä. Lapset myös viihtyvät molempien luona ja voivat paljon paremmin kuin ennen vanhempien riitaista eroa. Silti tuntuu jotenkin kolkolta, kun lapset puhuvat isän kodista ja äidin kodista, ihan kuin kumpikaan ei olisi heidän kotinsa.

Tämä. Nämä lapset puhuvat aina "isän luona" tai "äidin luona", mutta eivät koskaan "kotona".

Ja ei, sen kodin ei tarvitse olla äidin luona. Mutta koti voi olla vain yksi paikka.

Tietysti lapsiakin on erilaisia, mutta itse ainakin olisin lapsena kuollut tuollaisessa järjestelyssä. Tarvitsin suunnattomasti rauhaa ja vakautta ja sitä että kaikki on aina samalla tavalla.

Tällä ystävälläni erosta on nyt suunnilleen puolitoista vuotta ja tilanne alkaa vähitellen rauhoittua, mutta alkuun kumpikin vanhemmista järjesti lapsille kaikenlaista ekstraa, ostoksia ja reissuja ym. eikä lapsilla varsinaisesti ollut tavallista arkea. Ja sitten tietysti kun molemmilla vanhemilla on kotona erilaiset säännöt, varsinkin nuoremman on edelleen vaikea sopeutua siihen miten isän tai äidin luona eletään. Aika näyttää, miten heillä elämä jatkuu, mutta arvelen (vain itsekseni, en ääneen), että lapset jossain vaiheessa haluavat asua vanhassa kodissa sinne jääneen vanhemman kanssa.

Minulla on yksi työkaveri, jonka lapsi oli eron jälkeen puolet ajasta äidin ja puolet isän kanssa.

VANHEMMAT olivat vuoroviikoin vanhassa kodissa ja kummallakin oli uudet omat asunnot. Lapsella oli lisäksi äidin uudessa asunnossa oma pesä vaatehuoneessa ja isän luona ihan oikea huone.

Järjestely sai uuden sävyn, kun miehen isä kuoli ja äiti tarvitsi apua arkeen. Niinpä mummo muutti miehen uuteen asuntoon ja oli aina halutessaan siellä perheen vanhassa asunnossa. Myös entisen miniän viikkoina.

Lopulta sekä mummo että tyttö asuivat kokonaan siellä vanhassa talossa. Mies luopui uudesta asunnosta ja muutti sinne myös. Naiselle ostivat kimpassa isomman uuden asunnon. Lapsi oli välillä siellä äidin kanssa, välillä taas isä oli siellä ja sai omaa aikaa ja äiti ja lapsi siellä mummoa hoitamassa ja asumassa isoa taloa.

Nostin ja nostan todella hattua näille vanhemmille <3

Ihan kyyneleet nousevat silmiin, kun mietin miten kauniisti entinen miniä ja anoppi toisistaan puhuivat. Ja muutenkin tuossa perheessä kaikki välittävät paljon toisistaan. En koskaan ole saanut tietää, miksi edes erosivat. Eikä se minulle kuulukaan toki, ovat vain niin hyvä pari tavallaan edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Yh-erolapsena olin kyllä järkyttynyt kuullessani vuoroviikkosysteemistä ala- tai yläasteella. Mietin miten ahdistavaa olisi, kun ei olisi sitä omaa pysyvää huonetta jossa olisi aina ne kaikki omat tavarat. Pakkohan sen jatkuvan muutoksen on olla stressaavaa.

Jep. Kannattaa kouluttautua psykiatriksi/psykologiksi/erilaisiksi terapeuteiksi, sillä niiden hommat eivät tulevaisuudessa ainakaan vähene, pikemminkin päin vastoin. Keskusteluapua aina tarvitaan niille, jotka ovat eläneet rikkonaisen lapsuuden ja/tai nuoruuden. Yhtä loppuelämältään onnellista avioerolasta kohden on sellaiset kahdeksan-yhdeksän onnetonta, jotka aikuisina miettivät, miksi perusturvallisuuden tunnetta heillä ei ole.

Käyttäjä2628 kirjoitti:

Minulla on yksi työkaveri, jonka lapsi oli eron jälkeen puolet ajasta äidin ja puolet isän kanssa.

VANHEMMAT olivat vuoroviikoin vanhassa kodissa ja kummallakin oli uudet omat asunnot. Lapsella oli lisäksi äidin uudessa asunnossa oma pesä vaatehuoneessa ja isän luona ihan oikea huone.

Järjestely sai uuden sävyn, kun miehen isä kuoli ja äiti tarvitsi apua arkeen. Niinpä mummo muutti miehen uuteen asuntoon ja oli aina halutessaan siellä perheen vanhassa asunnossa. Myös entisen miniän viikkoina.

Lopulta sekä mummo että tyttö asuivat kokonaan siellä vanhassa talossa. Mies luopui uudesta asunnosta ja muutti sinne myös. Naiselle ostivat kimpassa isomman uuden asunnon. Lapsi oli välillä siellä äidin kanssa, välillä taas isä oli siellä ja sai omaa aikaa ja äiti ja lapsi siellä mummoa hoitamassa ja asumassa isoa taloa.

Nostin ja nostan todella hattua näille vanhemmille <3

Ihan kyyneleet nousevat silmiin, kun mietin miten kauniisti entinen miniä ja anoppi toisistaan puhuivat. Ja muutenkin tuossa perheessä kaikki välittävät paljon toisistaan. En koskaan ole saanut tietää, miksi edes erosivat. Eikä se minulle kuulukaan toki, ovat vain niin hyvä pari tavallaan edelleen.

Ei voi kuin ihailla. Vai sääliä...? Sekava tilanne ihan kaikille, myös sille lapselle jonka parasta pitäisi ajatella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävälläni on kaksi alle kouluikäistä lasta viikko-viikko-systeemillä. Hän ei exänsä kanssa onneksi tappele koska kumpikin joutuu ottamaan lapset, vaan kumpikin ottaa aina mielellään kun toisella on esteitä. Lapset myös viihtyvät molempien luona ja voivat paljon paremmin kuin ennen vanhempien riitaista eroa. Silti tuntuu jotenkin kolkolta, kun lapset puhuvat isän kodista ja äidin kodista, ihan kuin kumpikaan ei olisi heidän kotinsa.

Tämä. Nämä lapset puhuvat aina "isän luona" tai "äidin luona", mutta eivät koskaan "kotona".

Ja ei, sen kodin ei tarvitse olla äidin luona. Mutta koti voi olla vain yksi paikka.

Tietysti lapsiakin on erilaisia, mutta itse ainakin olisin lapsena kuollut tuollaisessa järjestelyssä. Tarvitsin suunnattomasti rauhaa ja vakautta ja sitä että kaikki on aina samalla tavalla.

Eihän ydinperhe tarkoita onnea,rauhaa tai seesteisyyttä. Minä kasvoin ydinperheessä,jossa riideltiin ja huudettiin joka ainoa päivä.

Tuossa ei puhuttukaan perhemuodosta vaan siitä, onko sitä oman huoneen tai ylipäätään pysyvän kodin rauhaa ja vakautta verrattuna jatkuvaan vaihtuvuuteen.

Käyttäjä2628 kirjoitti:

Minulla on yksi työkaveri, jonka lapsi oli eron jälkeen puolet ajasta äidin ja puolet isän kanssa.

VANHEMMAT olivat vuoroviikoin vanhassa kodissa ja kummallakin oli uudet omat asunnot. Lapsella oli lisäksi äidin uudessa asunnossa oma pesä vaatehuoneessa ja isän luona ihan oikea huone.

Järjestely sai uuden sävyn, kun miehen isä kuoli ja äiti tarvitsi apua arkeen. Niinpä mummo muutti miehen uuteen asuntoon ja oli aina halutessaan siellä perheen vanhassa asunnossa. Myös entisen miniän viikkoina.

Lopulta sekä mummo että tyttö asuivat kokonaan siellä vanhassa talossa. Mies luopui uudesta asunnosta ja muutti sinne myös. Naiselle ostivat kimpassa isomman uuden asunnon. Lapsi oli välillä siellä äidin kanssa, välillä taas isä oli siellä ja sai omaa aikaa ja äiti ja lapsi siellä mummoa hoitamassa ja asumassa isoa taloa.

Nostin ja nostan todella hattua näille vanhemmille <3

Ihan kyyneleet nousevat silmiin, kun mietin miten kauniisti entinen miniä ja anoppi toisistaan puhuivat. Ja muutenkin tuossa perheessä kaikki välittävät paljon toisistaan. En koskaan ole saanut tietää, miksi edes erosivat. Eikä se minulle kuulukaan toki, ovat vain niin hyvä pari tavallaan edelleen.

Ilmiesesti siellä oltiin järkeviä eikä kumpikaan hankkinut nyksiä, joiden kanssa olisi pitänyt tekaista pari-kolme uutta pentua lisää. Harvinaisen järkeviä suomalaisia, olen ihan otettu, että sellaisia vielä tässä maassa on. Hattua nostan heille minäkin.

Meidän teinillä on kaksi kotia. Molemmat ihan oikeita koteja, lähellä toisiaan. Molemmissa omat tavarat, niitä tärkeimpiä saa kuljetella mukanaan. Molempien luona saa käydä, vaikka olisikin sillä viikolla juuri toisella vanhemmalla vetovastuu.

Lapsi saisi tässä iässä päättää kumman luona haluaisi asua kokoaikaisesti, mutta näin tuntuu haluavan jatkaa.

Onhan tässä järjestelyssä ollut huonotkin puolensa, mutta meidän perheessä kuitenkin paras ratkaisu. Lapselle molemmat vanhemmat on yhtä tärkeitä.

Toki meillä vanhemmilla on ollut selkeät rajat noista vaihtopäivistä. Lapselle on ollut aina selvää milloin vaihto on, eikä ole tarvinnut stressata sitä, että joutuukin yhtäkkiä siirtymään toiseen kotiin. Vanhemmatkin on monesti jo lyönyt lukkoon työvuorot ja menonsa, siksi siis ensisijaisesti kumpikin yritti saada hoitoapua omilta sukulaisiltaan. Niitä tilanteita nyt harvemmin edes tuli.

Yksi vuoroviikkosysteemillä elävä perhe kauhistuttaa, kun alakouluikäiset ja alle kouluikäinen suhaa kahden kodin väliä. Toisessa kodissa lapset pidetään tarkasti omissa huoneissaan, eikä yhtään tavaraa saa sieltä pois tuoda. Toisessa kodissa taas kaikki tavarat hujan hajan. Jonkinlainen keskitie näiden kahden hyvin erilaisen kodin väliltä olisi ehkä parempi. Jo vuoroviikkosysteemi rasittaa, saati sitten näin erilaiset kodit.