Oletko joskus aikuisena ollut ihastunut tuntemattomaan (ei julkkis, vaan tavallinen) niin, että aina hänet nähdessäsi tuntuu tosi voimakkaasti?

Tietenkin

Miten tällaisessa tilanteessa voi ottaa yhteyttä leimautumatta kaheliksi/stalkkeriksi/muutenvaanoudoksi ?

Vierailija kirjoitti:

Miten tällaisessa tilanteessa voi ottaa yhteyttä leimautumatta kaheliksi/stalkkeriksi/muutenvaanoudoksi ?

Jos olet mies, et mitenkään. Lähestymiskiellon saat joka tapauksessa.

Kyllä. Sitä kutsutaan ihastumiseksi. Elokuvissa näin käy aina.

Joo, lukiossa olin ihastunut yhtä vuosikurssia nuorempaan tyttöön. Hänen näkemisensä oli aina päivän kohokohta ja aiheutti fyysisesti sellaisen lämpimän tunteen kehossa. Emme olleet samoilla kursseilla, joten näin häntä lähinnä koulun käytävillä. En koskaan puhunut hänelle mitään, tyydyin vain ihastelemaan sivusta. Ehkä hän olisikin lähtenyt kanssani kahville, jos olisin pyytänyt, mutta olin siihen aikaan niin ujo ja epävarma, etten uskaltanut kysyä. Olin kuitenkin muodostanut hänestä mieleeni jo jonkinlaisen haavekuvan, joten todennäköisesti juttelu olisi tavalla tai toisella murskannut sen luomani ideaalin.

Armeija oli tiukka paikka, kun monella muulla tyttöystävä saattoi juna-asemalla tai toi autolla varuskunnan portille. Minä menin aina yksin ja kuvittelin, millaista olisi ollut jos tämä tyttö olisi saattanut minut. Harkitsin jopa puolitosissani, että olisin pyytänyt tätä tyttöä kanssani RUK:n kurssijuhlaan, mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut pyytää vaan olin mieluummin ilman daamia. Ajattelin häntä vielä yliopistossakin, mutta muutamassa vuodessa ihastus kuitenkin laantui, kun emme enää nähneet. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Näin hänet noin 7-8 vuotta myöhemmin sattumalta kuntosalilla poikaystävänsä kanssa, eikä näkeminen aiheuttanut enää minkäänlaista tunnetta. Hän ei tunnistanut minua, joten en edes moikannut. Sanoisin, että olen päässyt yli siitä lapsellisesta ihastuksesta.

Olen. Kyseessä on kirjastoalalla toimiva nainen, jota en ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut, mutta jonka ulkonäkö, olemus ja somesta muodostunut kokonaiskuva luonteesta, arvoista ja harrastuksista yms. kaikki viestii siitä, että hän on mulle tässä elämässä se oikea. Tiedän hänen olevan samanikäinen ja lapseton, seurustelutilanteesta ei varmaa tietoa mutta ilmeisesti on sinkku.

Ongelma on se, että olen parisuhteessa. Kuolevassa, tunteettomassa, mutta parisuhteessa kuitenkin. Ja vaikka en olisi, empisin silti: miten lähestyä? Olen ihastunut tuntemattomaan, mutta se voi myös helposti kääntyä sellaiseksi että olen friikki ja stalkkeri, joka on törmännyt somessa johonkin ja nyt haluaa sen itelleen. Naiset ovat ihan syystä varovaisia nykyään.

Olen kerran jo kirjoittanut hänelle sähköpostin, jossa kerron rehellisesti tilanteen, mutta en saanut lähetettyä. Tämä asia korventaa. Joka kerta kun käyn katsomassa hänen facebook-kuvaansa, minut täyttää selittämätön varmuus: meidän kuuluisi olla yhdessä. Enkä edes usko mihinkään kohtaloihin tai johdatuksiin, olen luonnontiedeihminen.

M43

Vierailija kirjoitti:

Olen. Kyseessä on kirjastoalalla toimiva nainen, jota en ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut, mutta jonka ulkonäkö, olemus ja somesta muodostunut kokonaiskuva luonteesta, arvoista ja harrastuksista yms. kaikki viestii siitä, että hän on mulle tässä elämässä se oikea. Tiedän hänen olevan samanikäinen ja lapseton, seurustelutilanteesta ei varmaa tietoa mutta ilmeisesti on sinkku.

Ongelma on se, että olen parisuhteessa. Kuolevassa, tunteettomassa, mutta parisuhteessa kuitenkin. Ja vaikka en olisi, empisin silti: miten lähestyä? Olen ihastunut tuntemattomaan, mutta se voi myös helposti kääntyä sellaiseksi että olen friikki ja stalkkeri, joka on törmännyt somessa johonkin ja nyt haluaa sen itelleen. Naiset ovat ihan syystä varovaisia nykyään.

Olen kerran jo kirjoittanut hänelle sähköpostin, jossa kerron rehellisesti tilanteen, mutta en saanut lähetettyä. Tämä asia korventaa. Joka kerta kun käyn katsomassa hänen facebook-kuvaansa, minut täyttää selittämätön varmuus: meidän kuuluisi olla yhdessä. Enkä edes usko mihinkään kohtaloihin tai johdatuksiin, olen luonnontiedeihminen.

M43

Miksi olet yhä tuossa parisuhteessa? Voisit olla vapaa mies, samalla säästäisit omaa ja toisenkin aikaa. Elämä on lyhyt.

Hyvä kysymys. Eroaminen ei ole helppoa. Erokeskustelun aloittamiseen on hirveä kynnys. Kumpikin hiljaisuudessa odottaa, että toinen aloittaisi. Moni lienee tämän kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Sitä kutsutaan ihastumiseksi. Elokuvissa näin käy aina.

Tosielämässä ei ole onnellisia loppuja.

Vierailija kirjoitti:

Joo, lukiossa olin ihastunut yhtä vuosikurssia nuorempaan tyttöön. Hänen näkemisensä oli aina päivän kohokohta ja aiheutti fyysisesti sellaisen lämpimän tunteen kehossa. Emme olleet samoilla kursseilla, joten näin häntä lähinnä koulun käytävillä. En koskaan puhunut hänelle mitään, tyydyin vain ihastelemaan sivusta. Ehkä hän olisikin lähtenyt kanssani kahville, jos olisin pyytänyt, mutta olin siihen aikaan niin ujo ja epävarma, etten uskaltanut kysyä. Olin kuitenkin muodostanut hänestä mieleeni jo jonkinlaisen haavekuvan, joten todennäköisesti juttelu olisi tavalla tai toisella murskannut sen luomani ideaalin.

Armeija oli tiukka paikka, kun monella muulla tyttöystävä saattoi juna-asemalla tai toi autolla varuskunnan portille. Minä menin aina yksin ja kuvittelin, millaista olisi ollut jos tämä tyttö olisi saattanut minut. Harkitsin jopa puolitosissani, että olisin pyytänyt tätä tyttöä kanssani RUK:n kurssijuhlaan, mutta en sitten kuitenkaan uskaltanut pyytää vaan olin mieluummin ilman daamia. Ajattelin häntä vielä yliopistossakin, mutta muutamassa vuodessa ihastus kuitenkin laantui, kun emme enää nähneet. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Näin hänet noin 7-8 vuotta myöhemmin sattumalta kuntosalilla poikaystävänsä kanssa, eikä näkeminen aiheuttanut enää minkäänlaista tunnetta. Hän ei tunnistanut minua, joten en edes moikannut. Sanoisin, että olen päässyt yli siitä lapsellisesta ihastuksesta.

Haikea mutta kovin yleinen tarina <3

Minä tapasin lukioaikaisen ihastukseni uudelleen n. 10 vuotta myöhemmin, ja ihastuin uudelleen, kovemmin kuin koskaan. En ollut siis koskaan tälle pojalle (no, sittemmin miehelle) jutellut. Noh, olisi kannattanut jäädä nuoruuden muistoksi tuo ihastus... nolasin itseni aika pahasti ottamalla yhteyttä. Siis ei se yhteydenotto ollut noloa, vaan se, miten siihen suhtauduttiin.

On yksi tällainen ihminen, johon ihastuin ekan kerran reilu parikymppisenä ja yli 10 vuoden jälkeen tuntuu hänet nähdessäni ihan samalta vatsanpohjassa kuin silloin ekalla kerralla... Ei ole ollut mahdollisuutta tutustua, joten en vieläkään tiedä, millainen tämä ihminen oikeasti on. Hieman rasittava tilanne.

Mites tällaiset tilanteet pitäisi "oppikirjan mukaan" hoitaa? Onko kellään mitään esimerkkejä onnellisista lopuista?