Te joilla on hyvä parisuhde, jotka olette löytäneet ja saaneet omaksenne sen oikein ym., mitä vaikeuksia teillä on puolisoonne liittyen?

Ei me oikeastaan riidellä. Ei ole tarvetta kun ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta.

Miksi pitäisi riidellä? Eihän se toinen ole se oikea jos tulee tappelua. Mieti nyt itse.

Vierailija kirjoitti:

Ei me oikeastaan riidellä. Ei ole tarvetta kun ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta.

Miksi pitäisi riidellä? Eihän se toinen ole se oikea jos tulee tappelua. Mieti nyt itse.

Jäätpä sinäkin paitsi ainakin sovintoseksistä! XD

Tulee kyllä lyhin ketju ikinä.

Ei riidellä. Keskustellaan asioita. 10 vuotta yhdessä. Parissa aiemmassa suhteessa on riidelty paljon, ja siksi jaksaa olla kiitollinen tästä suhteesta.

Sen verran kauan on oltu yhdessä, että tiedän hyvin miten vältellä potentiaalisia riidanaiheita. Puoliso ei ole riidanhaluista sorttia, enkä itsekään halua hakeutua riitoihin. Seksiä on ilman sovintoseksiäkin.

Meillä on tänä vuonna 15-vuotishääpäivä. Koko aikana meillä ei ole ollut vaikeuksia eikä juuri riitojakaan. Ollaan niin samanlaisia luonteiltamme, rauhallisia keskustelijoita, tykätään samoista asioista ja ollaan kiinnostuneita myös toisen harrastuksista. Ei meillä ole mitään riitelemisen aihetta, kaikesta jutellaan. Jos väsyneenä tulee sanottua kiukkuisemmin, se jää siihen, ei siitä mitään riitaa saa aikaiseksi.

Emme riitele, mutta tällä hetkellä mietityttää vanheneminen ja sen mukanaan tuomat muutokset seksielämään. Miehen potenssi on hiukan kärsinyt ja mietin miten tulemme jatkossa selviämään kun se ajan kanssa heikkenee todennäköisesti entisestään ja asiasta pitäisi pystyä puhumaan ja seksielämästä jossain vaiheessa varmaan luopumaan. Silti haluaisin säilyttää läheisyyden ja rakkauden. Yhdessä vanheneminen ja rapistuminen on taitolaji sekin.

Me ei riidellä ja tykätään toisistamme paljon, mutta miehellä (varmasti mullakin) on muutamia tapoja, joista hirmustun. Möläyttely on yksi.

Esimerkki. Miehellä on heikko selkä, sukuvika. Usein valittaa ja kehotan ottamaan lääkettä ja/tai käymään lääkärillä, jos kauan kipuilee. Koskaan en ole vähätellyt.

Nyt minun selkäni on ollut tosi arka viime päivät. Minulta pääsee tietyissä liikkeissä inahdus. En ole valittanut muuten sanallisesti, koska tämä on uusi, eikä vielä vakavalta tuntuva vaiva.

Autoon istuessani äännähdin, kun sattui kovasti. Mies siihen uhoavalla äänensävyllä: "Nytpä sitä sinäkin tiedät, miltä se kipeä selkä tuntuu".

Jumalau…..

Ei riidellä. Ongelmana on varmaankin se, että välillä en usko riittäväni miehelle ja pelkään tämän löytävän jo kun paremman. Eli riittämättömyyden tunne. Tosin tämä pelko varmaan liittyy masennukseeni

Ei meilläkään riidellä. Vähän erilaisia kausia on, joskus ollaan etäisempiä, sitten taas lähestytään. Yhteisiä vuosia on 22 joista 12 naimisissa, kolme lasta. Miehellä vuorotyö, ja mulla vapaat työajat, ollaan opittu "varastamaan" yhteisiä hetkiä arjessa. Arki on tasaisen hyvää, tuetaan toistemme jaksamista. Ollaan yhteisten vuosien aikana toteutettu muutama iso elämänhaave (lapset, koti, ulkomailla asuminen), ja tuntuu että vierellä on kumppani jonka kanssa voi ryhtyä mihin vaan. Tahdon hänelle parasta ja koen että hänkin minulle. Mitä sitä turhaan tappelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei meilläkään riidellä. Vähän erilaisia kausia on, joskus ollaan etäisempiä, sitten taas lähestytään. Yhteisiä vuosia on 22 joista 12 naimisissa, kolme lasta. Miehellä vuorotyö, ja mulla vapaat työajat, ollaan opittu "varastamaan" yhteisiä hetkiä arjessa. Arki on tasaisen hyvää, tuetaan toistemme jaksamista. Ollaan yhteisten vuosien aikana toteutettu muutama iso elämänhaave (lapset, koti, ulkomailla asuminen), ja tuntuu että vierellä on kumppani jonka kanssa voi ryhtyä mihin vaan. Tahdon hänelle parasta ja koen että hänkin minulle. Mitä sitä turhaan tappelemaan.

Niin no sellainen juttu mikä rasittaa, on että painetaan molemmat arkea aika kovalla "teholla", mies varsinkin hommailee koko ajan jotain hyödyllistä kotona. Eihän tällaisesta pitäisi valittaa, mutta huomasin tämän kun mies oli viikonlopun reissussa ja olin kolme päivää yksin lasten kanssa. Annoin vaan rauhan laskeutua, join terassilla kahvia ja annoin tiskien olla. Molempien ollessa puuhataan koko ajan jotain kotihommaa. Pitäis osata relata enemmän, nyt meininkin on monesti se että "mä teen tän, tee sä sillä aikaa toi". Sillä ne hommat hoituu, lapset iältään 5, 7 ja 10 joten arkipyöritystä riittää, mutta ollaan myös monesti turhaan niin poikki päivän päätteeksi.