Kehu äitiäsi tässä ketjussa

Ettekö keksi mitään hyvää sanottavaa?

up

Mun äiti on aina ollut hyvä olemaan itsekäs, on huippu syyllistämään jälkikasvuaan ja jopa lastenlapsiaan.

t. todellakin olemme usein tekemisissä, vapaasta pakosta :)

Eikö kukaan keksi mitää aidosti hyvää sanottavaa äidistään? Kaikilla kuin minulla vain huonoja kokemuksia?

ap

Mun äiti on seissy mun tukena aina. Koskaan ei ole kritisoinu mun valintoja vaikka tasan nähny et metsään menee. Ja kun menny metsään ni ollu tukena sanomatta jälkiviisauksia.

Kiittänyt ja anteeksi osannut pyytää kun sen heti ollut. Ruoka ollu pöydässä ja puhtaat vaattewt päällä. Koulutehtävissä sain apua ja itkin poikaystävän häipättyä äidin olkapäähän.

Mä pienenä päätin et musta tulee äitinä samanlainen. Yritystä mulla ollut. Lapset tasan voi toista mieltä.

Mä täs oon pohtinu et minkä takia tytöt syyllistää äitiään niin kauheesti kaikesta kun oma elämä ei menekkään niinku just toiveiden mukaan ? Meille annetaan syntyissään yksi elämä ja mun mielestä se miten itse muokkaat elämääsi on sun omista valinnoista kiinni. Jos tykkäät jäädä vellomaan lapsuutesi pettymyksiin etkä halua löytää mitään kivaa muistoa sieltä ni sekin on sun valinta. Mut älä syytä äitiäs siitä. Se on sulle elämän antanu ja toivonu pelkkää hyvää elämää sulle.

Mene eteenpäin ja mieti vaan hyviä muistoja ... äläkä väitä ettei niitä olisi. Tämän mun äiti mulle on opettanu. Ja joku muukin viisas sanonu et think positive.

Äiti tuki minua aina ja oli viisas ja hauska, hyvää keskusteluseuraa. Aito, välitti ihmisistä oikeasti.

Minun 87-vuotias äitini on suvaitsevainen, empaattinen ja innostunut vielä uusista asioista. Miettii pitäisikö hänen mennä nettikurssille, mutta kun rollaattorin kanssa ei tahdo päästä liikkumaan. Hän ajattelee aina lapsiaan ja lapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsiaan ja tekee heille villasukkia lahjaksi. Hän muistuttaa meitä, että muistakaa levätä ja olkaa helliä miehillenne (tämä on hauskaa vävyistä!).

Hän on aina rakastanut ja tukenut vaikeina aikoina. Kun sairastin masennusta, hän soitti joka ilta, kysyi kuinka päivä oli mennyt ja jaksoi kuunnella mun itsekeskeiset narinat. Suurelta osin hänen ansiostaan paranin ja elämä on nyt hyvää. Me ollaan nykyään tosi hyviä ystäviä ja minä auttelen häntä, jos tarvitaan.

Meidän äiti on aina ollut kannustava ja rohkaiseva. Se osaa sanoa asiat suoraan, loukkaamatta ja pahoittamatta kenenkään mieltä. Hän sanoi aina, että kotoa pitää osata antaa lapsille vahvat "juuret" ja "siivet". Kuulemma niiden "siipien" antaminen oli monin verroin vaikeampaa.

Äiti on ollut oikea kanaemo. Aina huolehtimassa ja laittamassa hyvää ruokaa. Lapseni tykkäävät hänestä kovasti ja on ollut hauska nähdä kuinka hän tuntuu vain nuorentuvan henkisesti, kun ikää tulee lisää. Nyt on aikaa lastenlasten kanssa hassutteluun, aikanaan oli työt ja kotihommat painamassa.

Epäitsekkyyden lisäksi äitini on itsenäinen ajattelija. On se englanninkielinen sanonta "to think outside of the box", niin äitini on monessa asiassa sellainen. Moni ei kuitenkaan tiedä tätä, koska äitini on ollut suurimmaksi osaksi kotiäitinä. Äitini on myös looginen ja sivistynyt. Äidilläni on vahva sosiaalinen omatunto.

Tajusin jonkin aikaa sitten, että asiat, jotka mua äidissä ärsyttävät, on vaan äidin tapoja ilmaista sitä, että hän on musta ylpeä. Olen elänyt vähän outoa ja vaikeaa elämää. Äiti korostaa sitä joskus, mikä tavallaan tuntuu kamalalta, koska en halua muistaa niitä asioita, mutta ymmärrän, että äiti tekee sen vain, koska hän on musta ylpeä, kun pääsin läpi tai yli niistä jutuista. Joskus pidin sitä ilkeytenä ja haluna satuttaa, enkä tiedä totuutta vieläkään, mutta musta tuntuu, että vähintäänkin se on muuttumassa jonkin sortin kunnioitukseksi.

Äiti voi myös olla sulkeutunut. Äidin isä oli sotaveteraani, joka sekosi sodassa ihan täysin. Usein äiti on puhunut, että mä muistutan hänen isää todella paljon (en koskaan tavannut äidin isää). Mussa on jotain, mikä tuo äidin pahemmat puolet esiin, mutta äiti on käynyt terapiassa ja rauhoittunut vanhemmiten. Me ollaan luotu jotain suhdetta uudestaan. Äitikin on ymmärtänyt antaa mulle tilaa ja me ollaan viime vuosin tutustuttu toisiimme enemmän.

Elin siis suurimman osan lapsuudestani isän kanssa.

Arvostan äidissä sitä, että vaikka hän ei ymmärrä mua tavallaan pätkääkään ja päinvastoin, hän haluaa jotenkin tulla vastaan nykyisin.

Me ei olla koskaan tapeltu tai huudettu toisillemme äidin kanssa. Mä olin meistä lapsista se vierain ja vaivattomin äidille. Arvostan sitä, että äiti on nyt halunnut tutustua muhun ikäänkuin uudestaan. Olen tajunnut, ettei hän ole mua hylännyt, vaikka muistutan henkisesti ja fyysisesti niin paljon hänen isää ja mun omaa isää, joista äiti ei lopulta niin pitänyt. Mä jotenkin alistuin siihen joskus, mutta nyt äiti näkee mut yksilönä.

Valmistelen tässä juuri lahjaa äidille. Meillä on vaikeahko historia, mutta edelleen äiti on äiti.