Lue keskustelun säännöt.
Voiko yksinäisempää olla :(
26.05.2018 |
Ja säälittävämpää... Kerrankin lapset isällään ja tekisi mieli lähteä ihmisten ilmoille, mutta ei ole ketään kenen kanssa lähteä. Kaikilla kavereilla joku este tai tekosyy... Eikä minusta ole yksin lähtijäksi, koska tunnen vain itseni idiootiksi.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Ja säälittävämpää... Kerrankin lapset isällään ja tekisi mieli lähteä ihmisten ilmoille, mutta ei ole ketään kenen kanssa lähteä. Kaikilla kavereilla joku este tai tekosyy... Eikä minusta ole yksin lähtijäksi, koska tunnen vain itseni idiootiksi.
ruikuti rui
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja säälittävämpää... Kerrankin lapset isällään ja tekisi mieli lähteä ihmisten ilmoille, mutta ei ole ketään kenen kanssa lähteä. Kaikilla kavereilla joku este tai tekosyy... Eikä minusta ole yksin lähtijäksi, koska tunnen vain itseni idiootiksi.
Yksin minäkin aina lähden yleensä baariin jos viihteelle menen. Kaverit on perheellisiä ja elävät lapsiperhe viikonloppuja. Olen jo tottunut menemään yksin.
M35
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksinäisempää. AP:llä sentään on kavereita ja edes joskus mahdollisuus sosiaalisiin kontakteihin.
Yksinäisyys on tunne ja se on subjektiivinen. Ihminen voi olla pohjattoman yksinäinen vaikka olisi näennäisesti kavereita ja muuta seuraa ympärillä
Mulla oli ennen koira, mutta sitten se kuoli. Nyt olen sitten ihan yksin. Itse aiheutettua tietysti, mutta en tiedä kuinka kauaa enää jaksan. On niin turhaa tämä elämäni.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole ollut kavereita lähes kymmeneen vuoteen ja olen nuori nainen. Välillä ajattelen, että olen normaali, mutta enhän minä nyt kovin normaali voi olla kun tässä tilanteessa ollaan. Kiusattu on paljon ja luottamus petetty. Nyt olen sitten todella ujo, varovainen ja jo pelottavasti tottunut tähän tilanteeseen. Hämmennyn jos joku on minulle ystävällinen ( ehkä pari kertaa vuodessa), mutta toisaalta pyrin aina itse olemaan se empaattinen ja kiltti ihminen kuitenkin. Vähän "pöhlö" vaan niissä uusissa tilanteissa, kun eihän minulle ole mitään "harjoitusta" ennestään. Moni varmaan ajattelee mikä säikky kiltti typerys oikein olen. Pakeneminen on vaan niin verissä ja se toisaalta vielä lisää tätä ikävää kierrettä. Täytyisi viimein päästää itsensä vapaaksi ja unohtaa menneet, mutta ei tarvita kuin yksi lause niin menen taas alaspäin. Surkeaa elämää. Taidan lähteä lenkille. Täällä maalla tosin ei välttämättä tule ketään ihmistä vastaan, joten "sosiaalistumisen" mahdollisuus esim näissä ulkoilutilanteissa tosi pieni. Joskus jonkun kanssa jotain jutelleen. En silti toivo kenellekään tätä elämää, vaikka tietysti itsessäkin paljon vikaa ja "rääkkään" paljon itseäni turhilla asioilla. Joku toinen olisi varmaan jo rakentanut elämänsä paljon paremmaksi jos olisi minun sijassani, mutta itse en meinaa millään siihen pystyä. Joten olen surkea tylsä luuseri eli epäonnistuja. Tämä mustalla huumorilla naurun ja itkun sekaisessa mielentilassa sanottuna :)
💛🌻 Mäkin oon menettänyt luottamukseni itseeni sekä muihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksinäisempää. AP:llä sentään on kavereita ja edes joskus mahdollisuus sosiaalisiin kontakteihin.
Yksinäisyys on tunne ja se on subjektiivinen. Ihminen voi olla pohjattoman yksinäinen vaikka olisi näennäisesti kavereita ja muuta seuraa ympärillä
Se on totta. Seuraa voi löytää, muttei välttämättä samalla aaltopituudella olevaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. Lapsi poissa. Äärimmäisen ikävää tää olo.
Säälin lastasi. Raskas kohtalo olla vanhempansa elämänsisältö.
Raskas? Ei todellakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. Lapsi poissa. Äärimmäisen ikävää tää olo.
Säälin lastasi. Raskas kohtalo olla vanhempansa elämänsisältö.
Ehkä vähän tyly tuo vastaus, mutta mielestäni siinä on todellakin perää.
On lapselle todella raskasta jos vanhemmilla ei ole ystäviä. Siinä lapsellekin tulee kova paine viettää aikaa vanhempiensa seurassa. Moni aikuinenkin lapsi on onnessaan jos vanhemmilla on omaa elämää ja omia ystäviä.
Onneksi asioiden tilaa voi aina muuttaa ja uusia kavereita löytää missä iässä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksinäisempää. AP:llä sentään on kavereita ja edes joskus mahdollisuus sosiaalisiin kontakteihin.
Yksinäisyys on tunne ja se on subjektiivinen. Ihminen voi olla pohjattoman yksinäinen vaikka olisi näennäisesti kavereita ja muuta seuraa ympärillä
Otsikossa kysymys: Voiko yksinäisempää olla?
Vastaus: Voi. Sinä et ole yksin.
Jos on saamaton valittaja, onnistuu olemaan "yksin" vaikka Espan vapputungoksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun elämäni tiivistettynä: netissä roikkumista, yksin talsimista ulkona sekä kaupoissa ja virastoissa, arkiaskareiden hoitamista...Välillä, kun oikein tahdon repäistä niin lähden jonnekin musatapahtumaan vetämään pään täyteen viinaa ja muuta viinan särpimeksi. Tällöin kykenen irrallisiin ja pinnallisiin suhteisiin, jotka rikkovat minua entisestään. Olen syrjäytynyt, enkä usko, että tämä tästä paremmaksi muuttuu. 😢
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama. Lapsi poissa. Äärimmäisen ikävää tää olo.
Säälin lastasi. Raskas kohtalo olla vanhempansa elämänsisältö.
Ehkä vähän tyly tuo vastaus, mutta mielestäni siinä on todellakin perää.
On lapselle todella raskasta jos vanhemmilla ei ole ystäviä. Siinä lapsellekin tulee kova paine viettää aikaa vanhempiensa seurassa. Moni aikuinenkin lapsi on onnessaan jos vanhemmilla on omaa elämää ja omia ystäviä.
Onneksi asioiden tilaa voi aina muuttaa ja uusia kavereita löytää missä iässä tahansa.
Tällainen vanhemman viihdyttäjäksi tuomittu lapsi oppii kantamaan sydämessään syyllisyyttä. Eikä tiedä mikä häntä painaa.
Vanhempi pitää kynsin hampain aarteestaan kiinni, kun lapsi yrittää itsenäistyä.
Tällaiset lapset eivät halua omia lapsia.
Heidän kuvansa perhe-elämästä on, että se on vankila. Heidän vapautensa koittaa, kun vanhempi kuolee. Eivät he enää tiedä, mitä elämällä voisi tehdä. Takertujavanhempien lapset ovat yksinäisiä, apaattisia, masentuneita ja onnettomia.
Jos lapsi on elämäsi tarkoitus, mars terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksinäinen 30v mamma Tampereelta. Uskaltaako joku huomenna lähteä vaikka kahville :D
8 ihmistä yläpeukuttaa, mutta kukaan ei ilmoittaudu kahviseuraksi. Höh. Lähtekää nyt joku! Tehkää treffit johonkin kahvilaan. Minun tavallaan tekisi mieli lähteä tästä naapurikaupungista käymään Tampereella, mutta olen ujo ja hiton väsynyt kolmen kuukauden ikäisen, huonosti nukkuvan lapsen äiti, joten olen erittäin huonoa seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole ollut kavereita lähes kymmeneen vuoteen ja olen nuori nainen. Välillä ajattelen, että olen normaali, mutta enhän minä nyt kovin normaali voi olla kun tässä tilanteessa ollaan. Kiusattu on paljon ja luottamus petetty. Nyt olen sitten todella ujo, varovainen ja jo pelottavasti tottunut tähän tilanteeseen. Hämmennyn jos joku on minulle ystävällinen ( ehkä pari kertaa vuodessa), mutta toisaalta pyrin aina itse olemaan se empaattinen ja kiltti ihminen kuitenkin. Vähän "pöhlö" vaan niissä uusissa tilanteissa, kun eihän minulle ole mitään "harjoitusta" ennestään. Moni varmaan ajattelee mikä säikky kiltti typerys oikein olen. Pakeneminen on vaan niin verissä ja se toisaalta vielä lisää tätä ikävää kierrettä. Täytyisi viimein päästää itsensä vapaaksi ja unohtaa menneet, mutta ei tarvita kuin yksi lause niin menen taas alaspäin. Surkeaa elämää. Taidan lähteä lenkille. Täällä maalla tosin ei välttämättä tule ketään ihmistä vastaan, joten "sosiaalistumisen" mahdollisuus esim näissä ulkoilutilanteissa tosi pieni. Joskus jonkun kanssa jotain jutelleen. En silti toivo kenellekään tätä elämää, vaikka tietysti itsessäkin paljon vikaa ja "rääkkään" paljon itseäni turhilla asioilla. Joku toinen olisi varmaan jo rakentanut elämänsä paljon paremmaksi jos olisi minun sijassani, mutta itse en meinaa millään siihen pystyä. Joten olen surkea tylsä luuseri eli epäonnistuja. Tämä mustalla huumorilla naurun ja itkun sekaisessa mielentilassa sanottuna :)
💛🌻 Mäkin oon menettänyt luottamukseni itseeni sekä muihin.
Tsempit sinullekin. Itse luotan vielä jotenkin itseeni ja tiedän, että selviän kunhan vaan pää pysyy kunnossa edes jotenkin. Ehkä senkin takia välttelen ihmisiä, että pelkään heidän tuovan vaan ikävyyksiä elämääni ja sitä en ehkä enää kestäisi. Tietysti vaikutus voisi olla toinenkin. Parhaiten tulen toimeen juuri niiden "kovia kokeneiden" kanssa, jotka eivät ihmettele jos joskus toimin oudosti. Itse olen aika typerä sen takia, että vaikka aluksi en meinaa luottaa toiseen niin helposti kuitenkin olen jo liiankin sinisilmäinen jos ihminen vaikuttaa "kivalta" ja sitten paljastan jo liikaa. Olisi mukavaa "löytää" ne pari kaveria ja jos joku mies olisi niin "hullu", että huolisi minut ja olisimme edes jotenkin samanlaisia, että yhteiselo sujuisi. Sitten kaikki olisi täydellistä. Käväisin kaupungissa vähän aikaa sitten ja näin pari lesboparia kävelemässä käsi kädessä. Ja vaikka en ole koskaan ajatellut, että olen lesbo niin tuli heti mieleen, että jos olisi valittava naisen tai yksinäisyyden välillä niin valitsisin ensimmäisen. Eli mieluummin bi kuin yksinäinen. Taidan olla aika epätoivoinen, vaikka en tietysti nyt jokaista vastaantulijaa kelpuuttaisi ja persoonan täytyy "sopia".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi olla yksinäisempää. AP:llä sentään on kavereita ja edes joskus mahdollisuus sosiaalisiin kontakteihin.
Joo. Munkin on vaikea käsittää ap:n ongelmaa. Siis eihän se vissiin vitsaile, varmaan ihan aidosti kärsii yksinäisyydestä. Mutta siis... sillähän on lapsia ja kavereita ja tiesmitävielä.
Tosiyksinäisellä ei ole yhtikäs mitään, ei ketään, ei koskaan. Paitsi ehkä vauvapalstatuttavuudet. Koko maailmassa tunnen vain kaksi ihmistä nimeltä: Sinkkumies ja Äitihullu. Mulla on siis kaksi tuttavaa. Parempi se kuin ei mitään.
Miksei digitalisaatio ole vielä pystynyt ratkaisemaan tätä ongelmaa? Jokin Tinderin tapainen sovellus tai vastaava yksinäisille? Yksinäisten kahvila?
Vierailija kirjoitti:
Täälläkin yksinäinen 30v mamma Tampereelta. Uskaltaako joku huomenna lähteä vaikka kahville :D
Voi, lähtisin kyllä, jos asuisin Tampereella.
Minulla ei ole ollut kavereita lähes kymmeneen vuoteen ja olen nuori nainen. Välillä ajattelen, että olen normaali, mutta enhän minä nyt kovin normaali voi olla kun tässä tilanteessa ollaan. Kiusattu on paljon ja luottamus petetty. Nyt olen sitten todella ujo, varovainen ja jo pelottavasti tottunut tähän tilanteeseen. Hämmennyn jos joku on minulle ystävällinen ( ehkä pari kertaa vuodessa), mutta toisaalta pyrin aina itse olemaan se empaattinen ja kiltti ihminen kuitenkin. Vähän "pöhlö" vaan niissä uusissa tilanteissa, kun eihän minulle ole mitään "harjoitusta" ennestään. Moni varmaan ajattelee mikä säikky kiltti typerys oikein olen. Pakeneminen on vaan niin verissä ja se toisaalta vielä lisää tätä ikävää kierrettä. Täytyisi viimein päästää itsensä vapaaksi ja unohtaa menneet, mutta ei tarvita kuin yksi lause niin menen taas alaspäin. Surkeaa elämää. Taidan lähteä lenkille. Täällä maalla tosin ei välttämättä tule ketään ihmistä vastaan, joten "sosiaalistumisen" mahdollisuus esim näissä ulkoilutilanteissa tosi pieni. Joskus jonkun kanssa jotain jutelleen. En silti toivo kenellekään tätä elämää, vaikka tietysti itsessäkin paljon vikaa ja "rääkkään" paljon itseäni turhilla asioilla. Joku toinen olisi varmaan jo rakentanut elämänsä paljon paremmaksi jos olisi minun sijassani, mutta itse en meinaa millään siihen pystyä. Joten olen surkea tylsä luuseri eli epäonnistuja. Tämä mustalla huumorilla naurun ja itkun sekaisessa mielentilassa sanottuna :)