Miten voisin löytää onnen elämääni? Help!!

Lisäksi taloudellinen tilanteeni on melko huono. Juuri ja juuri saan maksettua menoni; saan säästää jatkuvasti. Lapsille ostan monipuolista ruokaa ja pidän huolen, että vaatteet ovat asialliset.

Itselle en ole ostanut viime syksyn jälkeen vaatteita ja kävin kampaamossa viime vuoden syyskuussa viimeksi. Meikkejä ostin viime talvena. Huonekaluja ym. en ole myöskään pystynyt ostamaan lisää. Säästän omasta ruoastani.

Kaipaan jatkuvasti juttuseuraa aikuisista ihmisistä, mutta en ehdi tai jaksa tutustua uusiin ihmisiin. Vanhempani ovat melko lailla omissa oloissaan, vaikka olen pyytänyt heitä usein kylään.

Tuntuu siltä, että elän lähinnä päivä kerrallaan ja korkeintaan viikko kerrallaan. Olen melkeinpä kroonisesti väsynyt ja univajeinen. Olen yrittänyt sanoa vanhemmilleni, että tarvitsisin heidän läsnäoloaan enemmän, mutta he eivät ymmärrä ja ehdottavat, että hankkisin omia kavereita seurakseni. :/ Mikä mua auttaisi?

Ok, ketään ei kiinnostaa auttaa paskan ja yksinäisen elämäni kanssa?

Olet mies vaihtoehto nro 1 ja heitä on jonoksi asti, valitse itsellesi sopiva.

Minkä ikäinen olet ? Jotain +40v ?

Tindermiesten unelma ja match:ejä tulee

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen olet ? Jotain +40v ?

Tindermiesten unelma ja match:ejä tulee

Masentavaa. Tiedän, että olen Tinder-miesten kauhu. En ole koskaan käyttänyt edes Tinderiä osin juuri siksi.

Olet yksinäinen, mutta et jaksa tavata uusia ihmisiä ... Onko sinulla vanhoja kavereita, joihin voisit ottaa yhteyttä? Tai mene tapaamaan johonkin äitiryhmään tms, jossa on lastenhoito järjestettynä.

Olen ollut samassa tilanteessa, tosin en ole kouluja käynyt sen kummemmin, mutta kahden lapsen yh äiti päivät työssä, illat lasten touhuissa, lauantaisin kävin kirjastossa , kaupassa, tein ruokaa, nautin viiniä, luin, kuuntelin musaa, katselin leffoja, kissan kanssa käytiin ulkona,  ajattelin, että aika aikaa kutakin.

Nyt on tämä some, tapaat ihmisiä, kuitenkaan heitä tuntematta, nauti siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi pientä lasta ja olen eronnut väkivaltaisesta exästäni melkein kaksi vuotta sitten. Olen opiskellut hieman sillisalaattimaisesti useaa alaa yliopistoissa ja työpaikkani on kohtuullisen hyväpalkkainen, mutta työ on jotenkin uuvuttavaa ja tylsääkin, eikä juurikaan vastaa opiskelualaani.

Uutta puolisoa ei ole, enkä olen tavannut edes ketään. En edes ehtisi tapailla ketään, kun en ehdi lastenhoidon vuoksi. En harrasta tällä hetkellä mitään, kun en lastenhoidolta ehdi. Mulla ei ole vapaa-ajalla kuin yksi chattikaveri ulkomailta. Elän säntillisesti, en tupakoi tai käytä alkoholia lainkaan. Ruoat teen lasten ehdoilla (heille terveellistä ja monipuolista; itse syön halvempaa, yksitoikkoista ruokaa henkeni pitimiksi). Välit exään ja sukulaisiini ovat melko hyvät. Olen onnettomasti ihastunut.

Elämäni tuntuu nykyisin näköalattomalta ja onnettomalta. Mikä tähän auttaisi? Kaikki vinkit ovat tervetulleita.

Olen myös eronnut ja mulla on myös alle kouluikäisiä lapsia. Tunnistan tekstistäsi itseäni.

Minäkään en juuri jaksa harrastaa. Isä-viikonloput menee levätessä, tapaan välillä kavereita, käyn kävelyllä.  

Vain sinä itse voit tehdä muutoksen. Ala katselemaan työpaikkailmoituksia ja hae niitä. Työpaikan vaihto on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Saisit ainakin jotain tekemistä :)

Olisiko sulla mahdollisuutta lastenhoitajaan edes silloin tällöin? Jos maksat lastenhoidosta, niin silloin on pakko lähteä jonnekin, ei voi vaan jäädä kotiin. 

Tärkeintä on musta huomata, että kukaan ei tee muutosta puolestasi. Ei kukaan. Vain sinä itse. Sun on itse otettava ohjat käsiisi. Oletko käynyt eroseminaarin? Jos et, suosittelen vahvasti, minua se auttoi hurjasti eteenpäin ei vain eroprosessissa, vaan elämässä itseni kanssa muutenkin. Koen oikeasti olevani parempi ihminen itselleni ja muille, kun opin ymmärtämään omat puutteeni ja vahvuuteni paremmin. Eroseminaarista löytyy myös uusia ystäviä :)

Tsemppiä paljon, mä tiedän miltä susta tuntuu ja taistelen samaa olotilaa vastaan jatkuvasti. Omilla muutoksillani ja päätöksilläni elän kuitenkin ihan mukavaa elämää, enkä edes odota ketään pelastamaan minua. Päinvastoin, jos jonkun löydän, se on vain bonusta nykyiseen elämääni. Elämä on järjestettävä niin, että on itse itsestään onnellinen.

Oletko  sä se terapeuttihullu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi pientä lasta ja olen eronnut väkivaltaisesta exästäni melkein kaksi vuotta sitten. Olen opiskellut hieman sillisalaattimaisesti useaa alaa yliopistoissa ja työpaikkani on kohtuullisen hyväpalkkainen, mutta työ on jotenkin uuvuttavaa ja tylsääkin, eikä juurikaan vastaa opiskelualaani.

Uutta puolisoa ei ole, enkä olen tavannut edes ketään. En edes ehtisi tapailla ketään, kun en ehdi lastenhoidon vuoksi. En harrasta tällä hetkellä mitään, kun en lastenhoidolta ehdi. Mulla ei ole vapaa-ajalla kuin yksi chattikaveri ulkomailta. Elän säntillisesti, en tupakoi tai käytä alkoholia lainkaan. Ruoat teen lasten ehdoilla (heille terveellistä ja monipuolista; itse syön halvempaa, yksitoikkoista ruokaa henkeni pitimiksi). Välit exään ja sukulaisiini ovat melko hyvät. Olen onnettomasti ihastunut.

Elämäni tuntuu nykyisin näköalattomalta ja onnettomalta. Mikä tähän auttaisi? Kaikki vinkit ovat tervetulleita.

Olen myös eronnut ja mulla on myös alle kouluikäisiä lapsia. Tunnistan tekstistäsi itseäni.

Minäkään en juuri jaksa harrastaa. Isä-viikonloput menee levätessä, tapaan välillä kavereita, käyn kävelyllä.  

Vain sinä itse voit tehdä muutoksen. Ala katselemaan työpaikkailmoituksia ja hae niitä. Työpaikan vaihto on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Saisit ainakin jotain tekemistä :)

Olisiko sulla mahdollisuutta lastenhoitajaan edes silloin tällöin? Jos maksat lastenhoidosta, niin silloin on pakko lähteä jonnekin, ei voi vaan jäädä kotiin. 

Tärkeintä on musta huomata, että kukaan ei tee muutosta puolestasi. Ei kukaan. Vain sinä itse. Sun on itse otettava ohjat käsiisi. Oletko käynyt eroseminaarin? Jos et, suosittelen vahvasti, minua se auttoi hurjasti eteenpäin ei vain eroprosessissa, vaan elämässä itseni kanssa muutenkin. Koen oikeasti olevani parempi ihminen itselleni ja muille, kun opin ymmärtämään omat puutteeni ja vahvuuteni paremmin. Eroseminaarista löytyy myös uusia ystäviä :)

Tsemppiä paljon, mä tiedän miltä susta tuntuu ja taistelen samaa olotilaa vastaan jatkuvasti. Omilla muutoksillani ja päätöksilläni elän kuitenkin ihan mukavaa elämää, enkä edes odota ketään pelastamaan minua. Päinvastoin, jos jonkun löydän, se on vain bonusta nykyiseen elämääni. Elämä on järjestettävä niin, että on itse itsestään onnellinen.

Itsekin heräsin vasta ihan viikko-pari sitten siihen totuuteen, että ainoastaan itse voin auttaa itseäni. Oikeastaan siinä auttoi se, kun soitin äidilleni ja pyysin häntä avukseni. Sanoin, että kohta pää hajoaa tähän yksinäisyyteen ja siihen, kun ei ole aikuista juttuseuraa tai mitään omaa harrastusta tai tekemistä, joka olisi rentouttavaa - ei väsyttävää ja kuluttavaa vain. Ja mun äitini sanoi ihan suoraan, etten tarvitse mitään "auttajaa" tuekseni, kun olen terve aikuinen ihminen.

Ei mua kukaan tule katsomaan tai tukemaan ja lohduttamaan. Mun pitää löytää ne ihmiset itse ei-sukulaisista tai sitten vain osata olla yksin. Tavallaan se sellainen katkera ikävöinti ja kaipuu alkoi vähän helpottaa, kun tiedän, ettei kukaan sukulainen tai lapsuudenperheeni jäsen tule mua mitenkään tukemaan holhoavasti, vaan joudun vain selviämään yksin. Nyt en sitten edes odota mitään muuta kuin sitä, että olisi voimia mennä itse yksin jonnekin tapahtumiin rohkeasti.

Vielä en ole saanut aikaiseksi; kerään tässä rohkeuttakin. Hyvä asia oli se, että äitini sanoi ainakin rehellisesti, ettei missään nimessä aio auttaa sillä tavoin, mitä olin kaivannut. Eipä hän ollut sellainen, kun olin lapsikaan. Hän oli aina erittäin kylmä ja etäinen minua kohtaan. En muista yhtään ainoata kertaa, että olisin lapsena ollut äitini sylissä tai että hän olisi vaikka sipaissut hiuksiani ystävällisesti. Toiveeni tuossa välillä olivat perusteettomia ja turhia, sillä mihinkäs tiikeri viiruistaan pääsisi.

Eroseminaari kuulostaa kiinnostavalta - täytyy tutustua aiheeseen. Ehkä sitä kautta voisi löytyä kavereitakin. Ja täytyy vain joskus aktivoitua työnhakuunkin. Sekin on aika iso voimainponnistus, kun pitää rustata CV ja hakemus sekä etsiä työtodistukset ja opiskelutodistukset valmiiksi. Ehkä tämä tästä vähitellen luonnistuu, vaikka aika raskaalta tällainen elämä tuntuukin.

T. Ap

Up