Lue keskustelun säännöt.
Miksi jotkut ei toivu ahdistuksesta esim. sairauden jälkeen?
24.05.2018 |
Toiset jatkavat elämäänsä ja käyvät töissä, kun paranevat vaikkapa syövästä.
Toiset jää kituuttamaan siihen uusimisen pelkoon ja ovat työkyvyttömiä.
Kummatkin selvinneet fyysisesti.
Kommentit (45)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia? Monet asiat vaikuttaa, ei voi sanoa että kun naapurin Liisakin on ihan hyvin toipunut ja reipas, niin miksi sinä meidän Pertti et ole?
Joskus on pakko ihmetellä millaisia aivokääpiöitä tänne oikein kirjoittelee.
Onko se aivokääpiön merkki, jos ihmettelee miksi ihminen jää vuosiksi ikään kuin hautumaan menneeseen eikä pääse siitä eteenpäin?
Jotkut traumatisoituvat herkemmin ja tarvitsevat pitemmän ajan, että pystyvät eheytymään hajottavan kokemuksen jälkeen. En siis ajattelisi, että he "eivät toivu ahdistuksesta", vaan että heillä siihen menee vain pitempi aika. Myös se, onko sairaudesta jäänyt fyysisiä oireita, vaikuttaa tähän varmasti. Oireet muistuttavat traumaattisesta kokemuksesta ja antavat aihetta epäillä, onko sairaus / oireisto uusimassa.
Olen itse tällainen herkkä ja hitaasti palautuva. MS-taudin takia olen ollut vakavasti sairaana ja viettänyt viikkoja sairaalassa. Minulla oireet poistuivat kokonaan, mutta silti palauduin melko hitaasti henkisesti. Jos olisi vielä jäänyt vammoja, olisin varmasti palautunut vielä paljon hitaammin. Ruumiillinen sairastuminen on henkisesti voimakas kokemus. Koen sen tavallaan iskuna minuuteen.
Olen huomannut, että ihmiset, jotka ovat todella vahvasti orientoituneita esim. työhön, palautuvat henkisesti nopeammin kuin sellaiset, jotka ovat orientoituneet sisäänpäin. Tämä havainto tosin perustuu vain pieneen ihmisjoukkoon eikä ole luotettava sen takia.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on tuttava, joka sairasti aikanaan...on ollut vuosia ns terve, mutta henkisesti elää edelleen samoin kuin ennen. Ei vaan kykene palaamaan ns normaaliin elämään, vaan koko ajan on ahdistunut. Saa apua tosi paljon, mutta kyseenalaistan avun, kun tuntuu ettei pääse normaaliin elämään.
Toinen kaverini, sairasti ja masentui, mutta kun parani alkoi paranemisprosessi ja elää täydellisen onnellista elämää, iloitsee jokaisesta vuodesta minkä nyt saanut elää terveenä.
Faith kirjoitti:
Jotkut traumatisoituvat herkemmin ja tarvitsevat pitemmän ajan, että pystyvät eheytymään hajottavan kokemuksen jälkeen. En siis ajattelisi, että he "eivät toivu ahdistuksesta", vaan että heillä siihen menee vain pitempi aika. Myös se, onko sairaudesta jäänyt fyysisiä oireita, vaikuttaa tähän varmasti. Oireet muistuttavat traumaattisesta kokemuksesta ja antavat aihetta epäillä, onko sairaus / oireisto uusimassa.
Olen itse tällainen herkkä ja hitaasti palautuva. MS-taudin takia olen ollut vakavasti sairaana ja viettänyt viikkoja sairaalassa. Minulla oireet poistuivat kokonaan, mutta silti palauduin melko hitaasti henkisesti. Jos olisi vielä jäänyt vammoja, olisin varmasti palautunut vielä paljon hitaammin. Ruumiillinen sairastuminen on henkisesti voimakas kokemus. Koen sen tavallaan iskuna minuuteen.
Olen huomannut, että ihmiset, jotka ovat todella vahvasti orientoituneita esim. työhön, palautuvat henkisesti nopeammin kuin sellaiset, jotka ovat orientoituneet sisäänpäin. Tämä havainto tosin perustuu vain pieneen ihmisjoukkoon eikä ole luotettava sen takia.
Kiitos vastauksesta.
Tarkoittaako tämä palautuminen vuosia? Mitä mieltä olet, onko tälläisessä tilanteessa hyvä jäädä kotiin miettimään asioita? aktiivisempi arki, väsyttävyydessäänkin, toimii usein, jos ahdistusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsuus on ollut turvallinen ja vakaa, on ihmisellä paremmat lähtökohdat vastoinkäymisistä selviytymiseen.
Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaveri joka meni ihan tolaltaan sairastuttuaan, eikä todellakaan ole muutamassa vuodessa sieltä noussut, tuntuu ettei ole haluakaan. Muiden masentuneiden kanssa hengaillaan päivät, ettei olisi yksin, ja jutellaan psykiatrille, mutta eipä tämä psykiatri näy tuovan mitään muutosta. Sitten eräänä päivänä tässä sanoi, ettei hän halua tästä edes parantua.
En ymmärrä!
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.
En varmasti selviäisi helposti. Ketään SYYLLISTÄMÄTTÄ halusin vaan tietää miksi jotkut ei pääse eteenpäin jos sairaus jo selätetty vuosia sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.
En varmasti selviäisi helposti. Ketään SYYLLISTÄMÄTTÄ halusin vaan tietää miksi jotkut ei pääse eteenpäin jos sairaus jo selätetty vuosia sitten?
Eli sulla ei ole kokemusta eikä täten myöskään varaa sanoa kuinka on oikein reagoida. Anna ihmisten selviytyä omalla tavallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toiset jatkavat elämäänsä ja käyvät töissä, kun paranevat vaikkapa syövästä.
Toiset jää kituuttamaan siihen uusimisen pelkoon ja ovat työkyvyttömiä.
Kummatkin selvinneet fyysisesti.
Syöpädiagnoosin jälkeen saattaa tulla kiire "laittaa asiat lähtökuntoon", eli oman kuolemansa varalle nopeasti paperi, talous, ymv asiat ettei esim perhe jää kovin pahaan pulaan. On järjesteltävä lasten hoidot ja hautajaisjutut valmiiksi jne. Tulevaisuudensuunnitelmat muuttuvat koska tulevaisuutta ei enää ole.
Sitten jos käykin niin ihmeellisesti että toipuu ja saa jatkoaikaa, niin ihminen on luonnollisesti hyvin hämmentynyt ja joutuu uudelleen arvioimaan tilanteensa. On alettava pikkuhiljaa suunnittelemaan sitä tulevisuutta ja takaraivossa pelko siitä uskaltaako. Moni ei uskalla enää palkata entiseen duuniin koska on ollut niin heikkona , että se on potentiaalinen riski työnantajalle eli jos pitää valita terve tai vaikeasta syövästä toipunut - niin arvaa kumpi valitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.
En varmasti selviäisi helposti. Ketään SYYLLISTÄMÄTTÄ halusin vaan tietää miksi jotkut ei pääse eteenpäin jos sairaus jo selätetty vuosia sitten?
Eli sulla ei ole kokemusta eikä täten myöskään varaa sanoa kuinka on oikein reagoida. Anna ihmisten selviytyä omalla tavallaan.
Minähän kysyin, miksi toiset jatkavat elämäänsä saman kokeneena kun toiset jäävät kotiin vuosikausiksi sängynpohjalle nukkumaan, makaamaan ja miettimään, josko sairaus puhkeaa uudestaan! Ei ole omaa kokemusta, mutta sivusta seurannut kahta täysin erilaista toipumista, toinen lähti työelämään ja alkoi elää siten, että olisi onnellinen, toinen jumittui sairauteen ja miettii sitä kaikki päivät vuosien parantumisen jälkeen eikä ole onnellinen. Surullista.
Syöpädiagnoosi + hoidot on sellainen kombinaatio että se traumatisoi monet . Tästä ei vaan puhuta. Joutuu kohtaamaan kuolemanpelon sekä sen että se mukava tyttö/poika/nainen/mies sieltä syöpäklinikalta johon tutustui siellä, menehtyikin yllättäen vaikka saattoi olla jopa vuosia oireeton -- ja itse "selviytyi" ja on hengissä.
Kuulee aina kuulumisia kuka on kuollut . Itse sitten menee ystävien kanssa terassille muina miehinä päälle päin. Leikkii mukana että on "toipunut" ja mikästässä. Vaikka pelko istuu olkapäällä teit mitä teit, koska illuusio omasta haavoittumattomuudesta on kunnolla murrettu kerrasta. Ikinä ei osaa olla enää huoleton.
Tiedän (sattumalta) tapauksia missä siipat lähteny läpsimään välittömästi kun puolisolla todettu vaikkapa levinnyt rintasyöpä. Tästäkään ei puhuta että kaikki ei kestä syöpää lähellään.... Tommonen kyllä varmasti traumatisoi ihmisen jos vielä hylätään!
Onnellisia ne, joilla on sukulaisia, kamuja ja puoliso lujana tukena -- hylkäämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse kokenut vakavan sairauden? Jos et ole, niin et voi mitenkään tietää kuinka itse reagoisit kyseisessä tilanteessa. Me ihmiset ollaan hyvin erilaisia myös tässä asiassa.
En varmasti selviäisi helposti. Ketään SYYLLISTÄMÄTTÄ halusin vaan tietää miksi jotkut ei pääse eteenpäin jos sairaus jo selätetty vuosia sitten?
Eli sulla ei ole kokemusta eikä täten myöskään varaa sanoa kuinka on oikein reagoida. Anna ihmisten selviytyä omalla tavallaan.
Minähän kysyin, miksi toiset jatkavat elämäänsä saman kokeneena kun toiset jäävät kotiin vuosikausiksi sängynpohjalle nukkumaan, makaamaan ja miettimään, josko sairaus puhkeaa uudestaan! Ei ole omaa kokemusta, mutta sivusta seurannut kahta täysin erilaista toipumista, toinen lähti työelämään ja alkoi elää siten, että olisi onnellinen, toinen jumittui sairauteen ja miettii sitä kaikki päivät vuosien parantumisen jälkeen eikä ole onnellinen. Surullista.
Et nyt sitten suostu ymmärtämään että ihmiset ovat erilaisia. Mikä sinua oikein vaivaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toiset jatkavat elämäänsä ja käyvät töissä, kun paranevat vaikkapa syövästä.
Toiset jää kituuttamaan siihen uusimisen pelkoon ja ovat työkyvyttömiä.
Kummatkin selvinneet fyysisesti.Syöpädiagnoosin jälkeen saattaa tulla kiire "laittaa asiat lähtökuntoon", eli oman kuolemansa varalle nopeasti paperi, talous, ymv asiat ettei esim perhe jää kovin pahaan pulaan. On järjesteltävä lasten hoidot ja hautajaisjutut valmiiksi jne. Tulevaisuudensuunnitelmat muuttuvat koska tulevaisuutta ei enää ole.
Sitten jos käykin niin ihmeellisesti että toipuu ja saa jatkoaikaa, niin ihminen on luonnollisesti hyvin hämmentynyt ja joutuu uudelleen arvioimaan tilanteensa. On alettava pikkuhiljaa suunnittelemaan sitä tulevisuutta ja takaraivossa pelko siitä uskaltaako. Moni ei uskalla enää palkata entiseen duuniin koska on ollut niin heikkona , että se on potentiaalinen riski työnantajalle eli jos pitää valita terve tai vaikeasta syövästä toipunut - niin arvaa kumpi valitaan.
Nyt tuli sellainen vastaus että ymmärrän :)
Vakava sairaus, onnettomuus tms voi aiheuttaa nk posttraumaattisen stressireaktion. Joillakin tämä menee ohi ihan vaan läheisten tuen turvin, jotkut tarvitsevat ammattiapua. Jos ei saa kumpaakaan tai ei osaa hakea apua, ahdistus voi jäädä päälle.