Minä olen kasvattanut valehtelijan:

mutta kannattaa aina tutkiskella itseäänkin. Parhaan lopputuloksen saa avoimella keskustelulla tämän lapsen kanssa. Ja miettimällä, että onko asian salaaminen merkki siitä, että haluaa pitää asioita itsellään - vai siitä, että tietää ettei äidin kanssa pysty mistään keskustelemaan, kun se kuitenkin vain pitää oman päänsä ja tuomitsee kaiken jo varmuuden vuoksi. Tätä asiaa voi pohtia myös sen oman lapsensa kanssa, ilman mitään marttyyrin elkeitä "näinkö huonosti minä sinut... nyyh"

mutta ehkä kannattaa vähän seurailla sitä lasta, että mikä sen mieliala on. Onhan se nyt jotenkin aika surullista, että jättää väliin tapahtuman, josta on ollut koko kevään ajan innoissaan ja on sen sijaan yksin kotona. Onkohan sillä murheita? Vaikeuksia kavereiden kanssa?



Jos olisin sinä, niin olisin nyt paljon läsnä, avoimena, mutta en utelisi. Jos nuori jatkossakin eristäytyy eikä hakeudu muiden seuraan, voi olla jo ihan oikeaa syyytä huoleen.

Itse sain nuorena MONESTI kuulla kuinka vanhempani olivat pettyneet minuun kun join, poltin, harrastin seksiä jne.



Jälkikäteen olen ajatellut että jos omalle lapselle pitää noista asioista sanoa, sanon että olen surullinen kun on salannut minulta asioita. En koskaan halua sanoa, että olen pettynyt häneen.

Aattelin vaan et kasvatan omani sitten eri periaatteella.. MÄ HALVEKSIN VALEHTELEMISTA! On yrjöttävä tapa!

Tuo valehtelukin on pitkälti luonnekysymys. Mun sisko teki vaikka mitä kiellettyä ja valehteli vanhemmilleni ja minä taas kerroin vanhemmilleni suunnilleen kaiken (enkä alaikäisenä oikein mitään tehnytkään).

Melkein aikuinen kaipasi vähän omaa aikaa yksin. Ei sellaista ole helppo sanoa vanhemmilleen.

Minut on kasvatettu rehelliseksi ja niin kasvatan myös lapseni. Minusta ei ole normaalia, että minkäänikäinen valehtelee (no, lukuunottamatta alle kouluikäinen, joka ei välttämättä valehtelekaan, vaikkei puhu totta). Miksi se pitäisi hyväksyä? Periaatteessa melkein sama missä asiassa valehtelee. Luotatko sinä ihmiseen, jonka olet saanut kiinni valheesta? Esim. oma puolisosi?

Jokainen tuntemani teini valehtelee vanhimmilleen silmät kirkkaina ja kieltää vielä jäätyään kiinnikin. Ihan normaalia ja ihan kunniallisia ihmisiä näistä pikkuvalehtelijoista tulee.



Ap, oletko itse kasvanut jossain säkissä?

mutta se on normaalia. JOKAINEN ihminen on joskus valehdellut. Teinin valehtelu on normaalia, samoin ovien paukuttelu ja haistattelu vaikkeivat nekään ole hyväksyttäviä käyttäytymismuotoja.



On vain epärealistista kuvitelle että MINUN lapseni ei koskaan...sitten tuleekin kamalana järkytyksenä kun se oma lapsi tekeekin tällaista ja asia saa ylettömät mittasuhteet.

että "onko kasvattanut lapsensa rehellisyyteen" vai ei. Olennaista on kertoa tunteista ja ajatuksista, mitkä nousevat kun toinen salaa totuuden tai muuntelee sitä omaksi parhaakseen. Lapsen leimaaminen "valehtelijaksi" ehkä tuntuu houkuttavalta, mutta ei auta asian käsittelyä millään tavalla.



Helpompi on lähestyä asiaa siltä kannalta, millaisia vaikeuksia seuraa siitä, ettei pysyttele totuudessa. Vanhempi voi myös sanoa lapselleen olevansa huolissaan hänestä ja vastuussa hänestä, alaikäisestä lainkin mukaan. Samalla tavalla kuin puolisot tiedottavat yleensä toisilleen missä ovat (vaikka he ovatkin jo aikuisia!), voi odottaa, että lapsi kertoo missä on, vaikka olisikin jo lähes täysi-ikäinen.