Lue keskustelun säännöt.
Olin yksinäinen ja masentunut, mutta elämä yllätti
17.05.2018 |
Olen tällä palstalla useammankin kerran kirjoitellut liittyen yksinäisyyteeni ja myös lukenut yksinäisyysketjuja. Ehkä senkin takia halusin tulla kirjoittamaan, että elämä voi todella yllättää ja muuttua vaikka olisi kuinka syvässä kuopassa tahansa. Ja olen kyllä ollut siinä supermasentuneen mielentilassa, jossa kaikki tällaiset jutut tuntuvat lähinnä vittuilulta koska "eihän mulle voi ikinä mitään hyvää tapahtua, koska olen niin perustavanlaatuisesti huono ja epäonnistunut". Mutta vittuiluksi tämä ei ole tarkoitettu...
Olen todella rajuista perheoloista. Olen ollut masentunut ja ahdistunut niin kauan kuin muistan. Välillä en pystynyt edes lähtemään pois kotoa, kun ahdisti niin paljon, ja kärsin järkyttävästi sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olin niin masentunut, että vuosia meni itsemurhaa kotona hautoessa ja olinkin itsemurhayritysten takia psykiatrisella osastolla hoidossa.
Jossain vaiheessa sain tarpeekseni ja sain vähän purettua noita pahimpia ajatusmalleja. Paikkakunnanvaihto oli todella tärkeässä roolissa. Alotin elämäni yksin kaukana vanhoista homehtuneista paikoista ja kiusaamiskuvioista. Aluksi olin sairaalloisen yksinäinen ja ahdistunut, mutta pikkuhiljaa vain jätin vanhaa taakseni. Tajusin, että yksinäisyyskin oli ennen kaikkea rooli. Sosiaaliset taidot olivat täysin hakusessa, mutta päätin, että niitäkin voi oppia. "Epäonnistumiset" (eli torjutuksi tulemiset, itsestä nololta tuntuneet tilanteet jne.) päätin kuitata oppimiseen kuuluvana prosessina. Ensimmäistä kertaa elämässä päätin olla vähän armollinen itselleni: sitä minulle ei oltu suotu, sillä olin kasvanut niin moittivassa ympäristössä jossa pienistäkin kömmähdyksistä - tosista tai kuvitelluista - seurasi heti rangaistukset. Se auttoi.
Aloin käydä nettitreffeillä ja PALJON. Suurimmaksi osaksi ne olivat kuluttavia, turhia, torjuntaan päättyviä, mutta ennen kaikkea erittäin opettavaisia. Opin hyvin paljon siitä, kuinka erilaisten ihmisten kanssa ollaan ja kuinka voin omalla käytökselläni luoda mukavaa ja viihtyisää ilmapiiriä.
Kaikesta tästä huolimatta olin jo hyväksynyt, että elämästäni tulee vain jonkinlaista, ei ihan sellaista, kuin mistä haaveilin ja mitä olin nähnyt. Laajat ystäväpiirit, hyvä parisuhde - elämä kaikenkaikkiaan rullaamassa mukavasti eteen päin, ajattelin, että siitä ei tohtisi edes haaveilla. Pääasia, että olisi muutama kaveri ja mielenterveys edes siinä kunnossa, että pystyisi jotenkin tekemään mielenkiintoisia juttuja. Olin jo luopunut parisuhdehaaveista ja päättänyt lopettaa nettitreffit.
Sitten jotain outoa tapahtui. Nettitreffisivulla tuli vastaan aivan erityinen mies. Hän näki minussa jotain, jota kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt. Hän alkoi rakastaa minua ehdoitta. Uskaltauduin suhteeseen, mies jaksoi ja jaksaa yhä edelleen pelkoni ja esiin pomppivat traumat. Olemme olleet nyt noin vuoden yhdessä, ja jo tässä ajassa on tapahtunut paljon. Edelleen monia asioita, jotka voisivat olla paremmin, mutta parisuhde on antanut kehikon, josta käsin voi rakentaa elämää.
En ole perinteisen kaunis, en varakas. Uskalsin vain olla sydän auki sen verran, että joku näki minut ja minä näin hänet. Olemme olleet n. vuoden yhdessä, tiedän, että se on lyhyt aika, mutta uskon ja toivon että yhteisiä vuosia tulee vielä. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässäni voin luottaa siihen, että elämä kantaa - tavalla tai toisella. Se on jotain aivan ihmeellistä verrattuna siihen masentuneena ja yksinäisenä kamppailuun.
Olen todella kiitollinen, että olen elossa, että sain vielä tilaisuuden. Aivan sama, miten huonossa jamassa on ja miten tahansa hirveää elämä on. Sieltä kuopasta on mahdollista nousta.
Kommentit (34)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen noussut monista suonsilmistä tässä vuosien varrella, ja siten pidän elämästäni nykyään. Tiedät, etten välttämättä koskaan enää näe tervettä päivää, kivutonta päivää, mutta sen olen hyväksynyt jo aikaa sitten. Olen hyväksynyt senkin, etten ehkä saa enää töitä, talous pysyy kiturallaan jne.
Olen silti onnellinen, tai jotain, tyytyväinen ? Mitä lie. Olen toki haavellut rakkaudesta ja parisuhteesta. Tiedän, että sellainen jopa voi kohdalleni sattuakin, mutta jo etukäteen välillä se harmittaa, että jos näin käy, suurin osa elämästäni on kuitenkin mennyt yksin eläessä. Olen myös erittäin seksuaalinen olento, joten harmittaa, että löydän varmaan mukavan ihmisen sitten, kun en jaksaisi enää seksiä harrastaa :) Jostain mua rangaistaan! Olen pian 50v, joten en voi saavuttaa moniakaan haaveitani enää, joten paskaaks tässä, näillä mennään. Toivottavasti en katkeroidu elämää kohtaan.
Mielen voima. Elämästä voi pitää niillä puitteilla jotka on. Parempaa kohti mennen. Mä muuten itse ajattelin myös todella pitkään, että mua rangaistaan jostain, sen verran paljon noita kammottavia asioita elämääni on mahtunut. Jossain vaiheessa käänsin asian niin, että mua opetetaan. Kuulostaa merkityksettömältä jutulta, mutta sanoilla on todella paljon merkitystä.
Voimia ja aurinkoa sinulle <3 -Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, silloin kun olin itsekin kaikkein eniten pohjalla, tällaiset jutut tuntuivat suolalta haavoille. Mutta pointti on, että mistä tahansa suosta voi päästä. Itselläni se ajatuskone teki sitä masennusta: elämä on ollut paskaa ja kauheaa, sua on kohdeltu kuin olisit pelkkää paskaa, joten elämä on vastaisuudessakin paskaa ja kauheaa ja sä olet paska. Turha odottaa mitään enempää. Kunhan vain alkoi kyseenalaistaa tätä edes pieniä hetkiä kerrallaan, asiat alkoivat muuttua. Ja muutoksessa meni vuosia, mikään helppo tie se ei ollut. Mulla ei välillä ollut yhtäkään ystävää eikä ketään ihmistä, kehen ottaa yhteyttä. Ei mitään toivoa. Pelkkää pimeyttä. Itsemurhayritykseni oli hyvinkin tosissaan tehty, ihme, että selvisin. Mutta selvisin! Pliis rakkaat ihmiset, älkää luovuttako. Lakatkaa vain uskomasta että asiat eivät koskaan voi muuttua, se on alku. Aloin myös vähän väkisinkin kohdella itseäni kuin ihmistä, jota rakastaisin ja josta olisin vastuussa. En todellakaan rakastanut itseäni silloin, mutta tuo pakottaminen auttoi.
En sanoisi, että elämäni olisi pelkästään mukavaa, sillä mulla on vielä paljon asioita, jotka eivät ole niin kovin hyvin (terveys, työt, ei paljon omia ystäviä jne.). Kuitenkin kykyni sietää epämukavuutta on kasvanut, ja se on tärkeintä.
Ihanaa kuulla että muillakin on vastaavia tarinoita :)
Ap
En silti ajattele, että sinulla menisi hyvin. Mielestäni tuossa ei ole mitään tavoittelemisenarvoista.
Miten sinulla menee? Mikä on sinun mielestäsi tavoittelemisen arvoista?
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat kaikesta huolimatta yrittää, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka huonot. Tämä on erinomainen esimerkki siitä, ja toivottavasti kannustaa muitakin yrittämään.
Ei tässä ole mielestäni kysymys siitä, että naisen onni on löytää mies, vaan siitä, että kuka tahansa meistä tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, joka ymmärtää ja välittää.
Siis kannustaa yrittämään mitä? Eihän ap:lla ole yhtään mitään. Pitäiskö tosta ottaa mallia? Wau.
Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, silloin kun olin itsekin kaikkein eniten pohjalla, tällaiset jutut tuntuivat suolalta haavoille. Mutta pointti on, että mistä tahansa suosta voi päästä. Itselläni se ajatuskone teki sitä masennusta: elämä on ollut paskaa ja kauheaa, sua on kohdeltu kuin olisit pelkkää paskaa, joten elämä on vastaisuudessakin paskaa ja kauheaa ja sä olet paska. Turha odottaa mitään enempää. Kunhan vain alkoi kyseenalaistaa tätä edes pieniä hetkiä kerrallaan, asiat alkoivat muuttua. Ja muutoksessa meni vuosia, mikään helppo tie se ei ollut. Mulla ei välillä ollut yhtäkään ystävää eikä ketään ihmistä, kehen ottaa yhteyttä. Ei mitään toivoa. Pelkkää pimeyttä. Itsemurhayritykseni oli hyvinkin tosissaan tehty, ihme, että selvisin. Mutta selvisin! Pliis rakkaat ihmiset, älkää luovuttako. Lakatkaa vain uskomasta että asiat eivät koskaan voi muuttua, se on alku. Aloin myös vähän väkisinkin kohdella itseäni kuin ihmistä, jota rakastaisin ja josta olisin vastuussa. En todellakaan rakastanut itseäni silloin, mutta tuo pakottaminen auttoi.
En sanoisi, että elämäni olisi pelkästään mukavaa, sillä mulla on vielä paljon asioita, jotka eivät ole niin kovin hyvin (terveys, työt, ei paljon omia ystäviä jne.). Kuitenkin kykyni sietää epämukavuutta on kasvanut, ja se on tärkeintä.
Ihanaa kuulla että muillakin on vastaavia tarinoita :)
Ap
En silti ajattele, että sinulla menisi hyvin. Mielestäni tuossa ei ole mitään tavoittelemisenarvoista.
Miten sinulla menee? Mikä on sinun mielestäsi tavoittelemisen arvoista?
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat kaikesta huolimatta yrittää, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka huonot. Tämä on erinomainen esimerkki siitä, ja toivottavasti kannustaa muitakin yrittämään.
Ei tässä ole mielestäni kysymys siitä, että naisen onni on löytää mies, vaan siitä, että kuka tahansa meistä tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, joka ymmärtää ja välittää.
Siis kannustaa yrittämään mitä? Eihän ap:lla ole yhtään mitään. Pitäiskö tosta ottaa mallia? Wau.
Mun omalla asteikolla mulla on erittäin paljon <3 Ja vain sillä on väliä. Jos jonkun omalla arvoasteikolla vaikka hieno ura on se tärkein juttu, niin sitten vaan paukkuja sinne suuntaan. Myös muut asiat on mulle tärkeitä, mutta niitäkin on nyt yllättäen helpompi edistää kun on elämässä perusturvallisuuden tunne, jota ei koskaa aikaisemmin ole ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ne asiat muuttuvat kun lähtee niitä aktiivisesti muuttamaan. Pelkkä valittelu ja uhriutuminen ei auta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, hienoa kiitos tarinasta.
Saanko antaa yhden varoituksen sanan. Kokemuksesta, joka tuli kalliiksi.
Tapasin mieheni, ensirakkauteni ollessani nipin napin masennuksesta toipumassa.
Menimme yhteen. Miehestä ja rakkaudesta tuli elämäni sisältö. Hän ja sukunsa ikään kuin imaisivat minut omiin ympyröihinsä.
Liittomme ei ollut kovin terve, miehellä omat traumansa, joita ei uskaltanut käsitellä.
Lyhyesti sanoen, menetin arvostelukykyni siitä, mikä on tervettä, normaalia. Mikä rakkautta, mikä riippuvuutta. Vaikeuksia riitti sekä suhteessa että muussa elämässä. Takerruimme toisiimme, kuin hukkuvat. Oli iloa mutta liikaa itkua ja riitojakin.
Kannustan sua rakentamaan rakkauden ohella omaa, miehestäsi riippumatonta identiteettiä. Älä pane kaikkia munia samaan koriin. Tuollaisesta lähtökohdasta syntyy herkästi epäterve riippuvuussuhde.
Itse erosin vasta 20 vuoden jälkeen.
Olen hukannut kaiken tarmoni ja aikani suhteeseen, joka olisi saanut loppua pariin vuoteen.
Toivon että sun käy paremmin.
Ole terveen itsekäs ja opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi.💞
Vierailija kirjoitti:
Hei, hienoa kiitos tarinasta.
Saanko antaa yhden varoituksen sanan. Kokemuksesta, joka tuli kalliiksi.
Tapasin mieheni, ensirakkauteni ollessani nipin napin masennuksesta toipumassa.
Menimme yhteen. Miehestä ja rakkaudesta tuli elämäni sisältö. Hän ja sukunsa ikään kuin imaisivat minut omiin ympyröihinsä.
Liittomme ei ollut kovin terve, miehellä omat traumansa, joita ei uskaltanut käsitellä.Lyhyesti sanoen, menetin arvostelukykyni siitä, mikä on tervettä, normaalia. Mikä rakkautta, mikä riippuvuutta. Vaikeuksia riitti sekä suhteessa että muussa elämässä. Takerruimme toisiimme, kuin hukkuvat. Oli iloa mutta liikaa itkua ja riitojakin.
Kannustan sua rakentamaan rakkauden ohella omaa, miehestäsi riippumatonta identiteettiä. Älä pane kaikkia munia samaan koriin. Tuollaisesta lähtökohdasta syntyy herkästi epäterve riippuvuussuhde.
Itse erosin vasta 20 vuoden jälkeen.
Olen hukannut kaiken tarmoni ja aikani suhteeseen, joka olisi saanut loppua pariin vuoteen.Toivon että sun käy paremmin.
Ole terveen itsekäs ja opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi.💞
Erittäin hyvä kommentti! Jotakin tuon tapaista ajattelin itsekin kirjoittaa, mutta tuskin olisin sen voinut noin hyvin sanoa. Meidän kaltaiset on mm. narsisteille otollista riistaa. Paljosta säästyy, jos ajoissa lukee narsismista ja manipuloinnista, ”love bombing” - ja lähtee ajoissa suhteesta pois, kun merkit on näkyvillä. Nyrkkisääntö: jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei yleensä totta olekaan. Ikävä kyllä.
Mutta en nyt todellakaan halua tuoda synkkiä pilviä onnesi eteen! Olet ehdottomasti onnesi ansainnut. Olethan kuitenkin vähän varuillasi ja ennen kaikkea tarkkaavainen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, hienoa kiitos tarinasta.
Saanko antaa yhden varoituksen sanan. Kokemuksesta, joka tuli kalliiksi.
Tapasin mieheni, ensirakkauteni ollessani nipin napin masennuksesta toipumassa.
Menimme yhteen. Miehestä ja rakkaudesta tuli elämäni sisältö. Hän ja sukunsa ikään kuin imaisivat minut omiin ympyröihinsä.
Liittomme ei ollut kovin terve, miehellä omat traumansa, joita ei uskaltanut käsitellä.Lyhyesti sanoen, menetin arvostelukykyni siitä, mikä on tervettä, normaalia. Mikä rakkautta, mikä riippuvuutta. Vaikeuksia riitti sekä suhteessa että muussa elämässä. Takerruimme toisiimme, kuin hukkuvat. Oli iloa mutta liikaa itkua ja riitojakin.
Kannustan sua rakentamaan rakkauden ohella omaa, miehestäsi riippumatonta identiteettiä. Älä pane kaikkia munia samaan koriin. Tuollaisesta lähtökohdasta syntyy herkästi epäterve riippuvuussuhde.
Itse erosin vasta 20 vuoden jälkeen.
Olen hukannut kaiken tarmoni ja aikani suhteeseen, joka olisi saanut loppua pariin vuoteen.Toivon että sun käy paremmin.
Ole terveen itsekäs ja opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi.💞
Kiitos mielenkiintoisesta viestistä! Olen itse asiassa ajatellut tuota asiaa aika paljonkin. Missä kulkevat sopivat itsenäisyyden rajat, missä määrin on sopivaa liittää itsensä osaksi toisen elämää. Olemme todella tiiviisti yhdessä ja sitä joutuu oikein tarkkailemaan, että pidän kiinni omistanikin jutuista. Haluan kuitenkin säilyttää myös oman identiteettini ja omat juttuni, en tehdä parisuhteesta koko elämäni sisältöä. Se olisi todella helppoa, mutta pidemmän päälle varmasti hyvin epätervettä. Toivon, että pääsisin myös psykoterapiaan, joka auttaisi näissä pohdinnoissa. Pelottaa välillä sitoutuminen ylipäänsä (kiitos kammottavan esimerkin, joka vanhempieni suhde oli), mutta toisaalta koen, että olin sen verran hyvässä jamassa itseni kanssa suhteen alkaessa, että parisuhde ei ollut se ainoa pelastava tekijä. Sen merkitys korostui viestissäni ehkä vähän liikaakin, sillä elämässäni on myös muuta :D -Ap
Olet samanlainen kuin minä, paitsi että mulla ei nyt ole sitä miestä. Haluaisin melkein olla ystäväsi. Minkä ikäinen olet ja asutteko miehen kanssa jo yhdessä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet samanlainen kuin minä, paitsi että mulla ei nyt ole sitä miestä. Haluaisin melkein olla ystäväsi. Minkä ikäinen olet ja asutteko miehen kanssa jo yhdessä?
Harmi, että tän palstan kautta on suhteellisen vaikee verkostoituu. Ehkä jollain anonyymisähköpostin luomisella pääsisi liikkeelle? Mustakin olisi siistiä löytää varsinkin naispuolisia ystäviä, joilla olisi samanlaisia kokemuksia. Aika monesti se menee niin, että jäädään niihin mt-ongelmiin ja esim. päihteisiin kiinni. Jos on saanut helpot kortit elämään, on vaan todella vaikea käsittää miten paljon vaikeudet vaikuttavat ihan jokaiseen elämän osa-alueeseen... Itse olen kolmissakymmenissä ja molemmilla vielä omat kämpät.
Olen tehnyt tuon saman monta kertaa, lopputulos ei ole muuttunut miksikään. Miehet tai eri paikkakunnat ei poista kaikkia mielenterveysongelmia.
Miten sinulla menee? Mikä on sinun mielestäsi tavoittelemisen arvoista?
Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat kaikesta huolimatta yrittää, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka huonot. Tämä on erinomainen esimerkki siitä, ja toivottavasti kannustaa muitakin yrittämään.
Ei tässä ole mielestäni kysymys siitä, että naisen onni on löytää mies, vaan siitä, että kuka tahansa meistä tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, joka ymmärtää ja välittää.