Mies haluaa lapsen, minä en, mitä tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päästä mies vapaaksi. Hän haluaa lapsen, sinä et. Olisi itsekästä olla suhteessa.

Ja muutaman vuoden kuluttua ap törmää ex-mieheensä kaupassa, missä mies kantaa olkapäillään yhtä iloista lasta ja hänen kaunis vaimonsa kuljettaa toista rattaissa.

"Tuossa olisin voinut olla minä..." miettii ap, kun ajatus katkeaa puhelimen soittoon. Töissä on jälleen uusi tulipalo päällä ja urakiipijän on pakko lähteä heti hoitamaan asia kuntoon, vaikka onkin kaunis lauantaipäivä.

Noh, ylitöillä on kohta kerätty uusi matkakassa kohteeseen, missä kaikki näyttää ihan samanlaiselta ja tuntuu yhtä tyhjältä, kuin kaikkialla muuallakin.

Tää on niin älytön ajatuskuvio. Mulla ei ainakaan liikahtaisi mitään sisuksissa, jos törmäisin eksään lastenrattaitten kanssa. Turha edes kuvitella. 

Mullakin eksä tai lähinnä säätö painotti miten ehdottomasti haluaa lapsia juuri kanssani, mutta hän vannotti myös, että minun pitää jäädä hoitamaan se lapsi melkein yksin kun hän käy töissä ja jatkaisin toki hoitovapaalla ettei sitä tarvitse laittaa hoitoon. Ihanan rehellistä, niin ymmärsin jättää hänet melkein alkumetreillä. En siedä tuollaista elämäni suunnittelua puolestani ja työnjaon tekemistä siten, että hän vain auttaa lapsen teossa muttei osallistu kuin sen sovistinisen leikityksen verran. Myöhemmin ilmeni, ettei se tyyppi olisi pystynyt pitämän huolta edes hamsterista ja oli ihan kotinatsi. 

Miten olette päätyneet ylipäänsä yhteen? Seurustelleet 11v vaikka niin isossa asiassa olette eri mieltä?!

Lapsiasiaa pohtiessa kannattaa miettiä mitä on vaakakupissa. Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa, mutta onko aidosti miehen vuoksi kestämään sen kaiken, kuten: 

- 9 kuukauden pahoinvointi, iskiaskivut, liitoskivut, lonkkasäryt. 

- Rinnat ottavat aika paljon itseensä raskaudesta ja imetyksestä. 

- Vatsa: jos sattuu olemaan sitä tyyppiä, johon jää kaikki viirut eikä iho kestä, niin ne jäljet ovat ikuisia. Näitäkin on hyvä pohtia, vaikka olisi kuinka sinut itsensä kanssa, koska noistakaan ei voi olla varma. Lapsen pitää todellakin olla haluttu, jotta nuo eivät katkeroittaisi tämän hetkisellä ulkonäkökeskeisellä ajalla kauheasti. 

- Synnytyksestä en edes mainitse

Sitten se todellisuus: 

Vauva-aika on yksinäistä. Kaikki ihmiset ovat töissä, omissa arjissaan kiinni tai menoissaan, kun itse on kotona vauvan kanssa. Pitää melkein olla ennestään hyvin tutut mammapiiriläiset, jotta sinne sekaan pääsee, mutta helppoa se ei todellakaan ole päästä piireihin noissa ympyröissä. Johtuu siitä tai tuosta, ja joillekin käy tuuri, mutta harvoinpa käy. Lisäksi todella moni kaveri jää vaikka ei haluaisikaan: osa laittaa välit poikki heti kun kuulee raskaudesta tai lakkaa vain pikku hiljaa pitämästä yhteyttä. En tiedä syytä, mutta tämä on toistunut nyt todella monen kaverin ja itseni kohdalla. 

Jos lapsi sattuu vielä olemaan luonteeltaan vauva, joka ei viihdy paikallaan hetkeäkään, niin joku lattevauvakauden voi kokonaan unohtaa.. Lapsen kanssa kotona ollessa myös usein huomaa, miten kaikki taloustyöt kaatuvat kotona niskaan ja mies pysyy suurimman osan lapsen valveillaoloajasta töissä. Tästä ja monesta muusta syystä johtuen lapsi karistaa ihan hirveästi itsetuntoa ensimmäisinä vuosina ja laittaa parisuhteen koetukselle. Se parisuhteen koetus on todella järisyttävä, varsinkin silloin jos työnjako menee epäreilusti ja kummatkin ovat väsyneitä - toinen siksi, ettei tee mitään ja toinen siksi että tekee kaiken. On se helppo nyt miesten jeesustella miten hoitavat kaiken, mutta kumman helposti se luistaminen käy lopulta kun todellisuus iskee vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun aloitimme seurustelun 5 vuotta sitten, mieheni oli aivan varma, että tulee haluamaan lapsia. Itse olin aina vähän kiikunkaakun, ei vain ollut mitään äitiysviettiä. Pohdin asiaa pitkään ja hartaasti noin vuoden päivät, ja päädyin siihen tulokseen, että en äidiksi tahdo.

Kävimme pitkiä keskusteluja asiasta sitten puolisonikin kanssa. Mietimme, millaista olisi perhe-elämä. Mitä, jos jommallekummalle vaikka sattuisi jotain? Selviäisikö toinen yksinhuoltajana? Millaista se perhearki sitten todella olisi - haluaisimmeko sitä aivan varmasti? Riittäisikö varat?

Nyt olemme molemmat aivan tyytyväisinä vapaaehtoisesti lapsettomia. Toisinaan palaamme aiheeseen - mielestäni on tärkeää kuitenkin käydä asiaa teoriatasolla läpi ja katsoa, onko oma mieli muuttunut. Meidän tapauksessamme olemme aina vain varmempia siitä, että emme halua vanhemmiksi.

Suosittelisin käymään oman miehesi kanssa samanlaisen avoimen keskustelun. Käytte läpi ihan kaikki asiat, raskaudesta mahdolliseen keskenmenoon; siihen, jos lapsella onkin jokin synnynnäinen ongelma; jos puoliso esim. sairastuu (onko tukiverkko tarpeeksi iso?); kuinka hoituu synnytyksen jälkeinen aika, jos synnytys on hankala tai esim. masennut; onko mies valmis ottamaan 50% vastuuta lastenhoidosta, vai jäisikö kotiäitiys kenties sinun harteillesi, jne. jne. 

Moni mies ei (oman kokemukseni mukaan) ole oikein ajatellut, millaista se vauva-arki sitten todellisuudessa on, ja kuinka vaativaa ja raskastakin se saattaa olla. Tsemppiä teille, ei ole helppo tilanne tuo. Mutta jos itse et ole varma, niin ei se lapsen hankkiminen ole ehkä se fiksuin päätös. Ei ole sitten lapsellakaan hauskaa, jos äitiä myöhemmin kaduttaa, että miksi meni tämänkin tekemään (omakohtaista kokemusta on...). 

Väärä lukema. Onko mies valmis satsaamaan lapsenhoitoon 100% jos nainen sairastuu tai masentuu - tai lähtee työkeikalle. Jos vastaus on ei, niin lapse jää tekemättä. 

Olet oikessa. Kyllä miehen tulee myös varautua siihen, että "joutuu" koti-isäksi. Jos ei ole tähän valmiutta, niin ei kannata asiaa edes harkita. Terv. Lainaamasi alkuperäinen kirjoittaja :)

Vierailija kirjoitti:

Lapsiasiaa pohtiessa kannattaa miettiä mitä on vaakakupissa. Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa, mutta onko aidosti miehen vuoksi kestämään sen kaiken, kuten: 

- 9 kuukauden pahoinvointi, iskiaskivut, liitoskivut, lonkkasäryt. 

- Rinnat ottavat aika paljon itseensä raskaudesta ja imetyksestä. 

- Vatsa: jos sattuu olemaan sitä tyyppiä, johon jää kaikki viirut eikä iho kestä, niin ne jäljet ovat ikuisia. Näitäkin on hyvä pohtia, vaikka olisi kuinka sinut itsensä kanssa, koska noistakaan ei voi olla varma. Lapsen pitää todellakin olla haluttu, jotta nuo eivät katkeroittaisi tämän hetkisellä ulkonäkökeskeisellä ajalla kauheasti. 

- Synnytyksestä en edes mainitse

Sitten se todellisuus: 

Vauva-aika on yksinäistä. Kaikki ihmiset ovat töissä, omissa arjissaan kiinni tai menoissaan, kun itse on kotona vauvan kanssa. Pitää melkein olla ennestään hyvin tutut mammapiiriläiset, jotta sinne sekaan pääsee, mutta helppoa se ei todellakaan ole päästä piireihin noissa ympyröissä. Johtuu siitä tai tuosta, ja joillekin käy tuuri, mutta harvoinpa käy. Lisäksi todella moni kaveri jää vaikka ei haluaisikaan: osa laittaa välit poikki heti kun kuulee raskaudesta tai lakkaa vain pikku hiljaa pitämästä yhteyttä. En tiedä syytä, mutta tämä on toistunut nyt todella monen kaverin ja itseni kohdalla. 

Jos lapsi sattuu vielä olemaan luonteeltaan vauva, joka ei viihdy paikallaan hetkeäkään, niin joku lattevauvakauden voi kokonaan unohtaa.. Lapsen kanssa kotona ollessa myös usein huomaa, miten kaikki taloustyöt kaatuvat kotona niskaan ja mies pysyy suurimman osan lapsen valveillaoloajasta töissä. Tästä ja monesta muusta syystä johtuen lapsi karistaa ihan hirveästi itsetuntoa ensimmäisinä vuosina ja laittaa parisuhteen koetukselle. Se parisuhteen koetus on todella järisyttävä, varsinkin silloin jos työnjako menee epäreilusti ja kummatkin ovat väsyneitä - toinen siksi, ettei tee mitään ja toinen siksi että tekee kaiken. On se helppo nyt miesten jeesustella miten hoitavat kaiken, mutta kumman helposti se luistaminen käy lopulta kun todellisuus iskee vastaan. 

Lattevauvakommentilla tarkoitin, että julkisille paikoille meneminen saa aika korkean kynnyksen kun lapsi on pieni, vaikka seinät kaatuvat päälle. Tämän ja muiden syiden takia on oikeasti mietittävä mitä on vaakakupissa - miehen vai sinun oma halusi. Se lapsi todennäköisesti tulisi olemaan äärimmäisen rakas ja tärkeä, mutta millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan, varsinkin kun lupaukset on helppo pettää. Yksikään mies ei ole tässä asiassa sen arvoinen, että kannattaa riskeerata oma mielenterveys ja terveys, jos vähääkään tuntee ettei ole äitiainesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun aloitimme seurustelun 5 vuotta sitten, mieheni oli aivan varma, että tulee haluamaan lapsia. Itse olin aina vähän kiikunkaakun, ei vain ollut mitään äitiysviettiä. Pohdin asiaa pitkään ja hartaasti noin vuoden päivät, ja päädyin siihen tulokseen, että en äidiksi tahdo.

Kävimme pitkiä keskusteluja asiasta sitten puolisonikin kanssa. Mietimme, millaista olisi perhe-elämä. Mitä, jos jommallekummalle vaikka sattuisi jotain? Selviäisikö toinen yksinhuoltajana? Millaista se perhearki sitten todella olisi - haluaisimmeko sitä aivan varmasti? Riittäisikö varat?

Nyt olemme molemmat aivan tyytyväisinä vapaaehtoisesti lapsettomia. Toisinaan palaamme aiheeseen - mielestäni on tärkeää kuitenkin käydä asiaa teoriatasolla läpi ja katsoa, onko oma mieli muuttunut. Meidän tapauksessamme olemme aina vain varmempia siitä, että emme halua vanhemmiksi.

Suosittelisin käymään oman miehesi kanssa samanlaisen avoimen keskustelun. Käytte läpi ihan kaikki asiat, raskaudesta mahdolliseen keskenmenoon; siihen, jos lapsella onkin jokin synnynnäinen ongelma; jos puoliso esim. sairastuu (onko tukiverkko tarpeeksi iso?); kuinka hoituu synnytyksen jälkeinen aika, jos synnytys on hankala tai esim. masennut; onko mies valmis ottamaan 50% vastuuta lastenhoidosta, vai jäisikö kotiäitiys kenties sinun harteillesi, jne. jne. 

Moni mies ei (oman kokemukseni mukaan) ole oikein ajatellut, millaista se vauva-arki sitten todellisuudessa on, ja kuinka vaativaa ja raskastakin se saattaa olla. Tsemppiä teille, ei ole helppo tilanne tuo. Mutta jos itse et ole varma, niin ei se lapsen hankkiminen ole ehkä se fiksuin päätös. Ei ole sitten lapsellakaan hauskaa, jos äitiä myöhemmin kaduttaa, että miksi meni tämänkin tekemään (omakohtaista kokemusta on...). 

Väärä lukema. Onko mies valmis satsaamaan lapsenhoitoon 100% jos nainen sairastuu tai masentuu - tai lähtee työkeikalle. Jos vastaus on ei, niin lapse jää tekemättä. 

Olet oikessa. Kyllä miehen tulee myös varautua siihen, että "joutuu" koti-isäksi. Jos ei ole tähän valmiutta, niin ei kannata asiaa edes harkita. Terv. Lainaamasi alkuperäinen kirjoittaja :)

Ylävitoset tälle! - sama 

Kannattaa laittaa plussat ja miinukset tosissaan pöydälle kun isosta asiasta on kyse. Jos lapsen saaminen on ehdoton ei ole muuta kuin ero edessä.

Sitten vielä se ettei ole varmaa onnistuuko tulemaan raskaaksi jos molemmat haluaa lapsen.

Lähipiirissä oli pariskunta ja olivat yhdessä nuoresta saakka ja kun menivät naimisiin ei lasta kuulunut, vaikka halusivat. Sitten mies rakastui työtoveriinsa, tuli ero. Nainen löysi uuden miehen ja tuli vuoden kuluttua raskaaksi. Ekan nuoruuden rakastetun kanssa olivat yhdessä 15 vuotta, eikä lasta suotu.

Mites se menikään, "yksin oot sinä ihminen kaiken keskellä yksin". Itseä varten täällä eletään ja yksin saatat vauvan kanssa jäädä, joten halun saada lapsi täytyy tulla susta itsestäsi.

Mulla on sellainen tilanne, että periaatteessa haluisin lapsen, mutta kärsin emetofobiasta (oksennusfobia) niinku se yks nainen siinä Bachelorissa. En pystyis oikeesti huolehtimaan oksentavasta lapsesta, jättäisin sen varmaan heiteille ja menisin itse pakoon paniikissa itkien. Oon miettiny, että pitänee mennä terapiaan tän takia, koska rakastamani mies lähtee kyllä muuten kävelemään hullun naisensa luota.

Turha yksinäisyyden pelon takia tarrautua tuttuun ja turvalliseen elämään ihmisen kanssa, joka haluaa kuitenkin eri asioita kuin sinä. Lapsen tekeminen tuollaiseen tilanteeseen kuulostaa todella väärältä päätökseltä monelta kantilta, lisäksi se parisuhde helposti romuttuu joka tapauksessa huonojen valintojen seurauksena. En myöskään usko sielunkumppanuuteen, mutta jos sellaista olisi, niin ehkä sellaisen ihmisen kanssa, jolla on samanlaiset näkemykset tulevaisuudesta. Ehkä löydät uuden kumppanin, ehkä et, mutta ei nykyinen kumppanisi ole sinulle mikään ainoa oikea maailmassa.

Meillä oli sama tilanne. Mies halusi lapsen, minä en. Sanoin, että etsii äidin lapselleen muualta. Oli varma, että mieleni muuttuu ja lässytti aiheesta kokoajan. Ei muuttunut, mutta seksi loppui; aloin mieltää sen vain lapsentekoasiaksi ja ei innostanut enää vähääkään.

Nyt aika on ajanut asian edelle, mutta seksiä ei ole vieläkään - eikä tule olemaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiasiaa pohtiessa kannattaa miettiä mitä on vaakakupissa. Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa, mutta onko aidosti miehen vuoksi kestämään sen kaiken, kuten: 

- 9 kuukauden pahoinvointi, iskiaskivut, liitoskivut, lonkkasäryt. 

- Rinnat ottavat aika paljon itseensä raskaudesta ja imetyksestä. 

- Vatsa: jos sattuu olemaan sitä tyyppiä, johon jää kaikki viirut eikä iho kestä, niin ne jäljet ovat ikuisia. Näitäkin on hyvä pohtia, vaikka olisi kuinka sinut itsensä kanssa, koska noistakaan ei voi olla varma. Lapsen pitää todellakin olla haluttu, jotta nuo eivät katkeroittaisi tämän hetkisellä ulkonäkökeskeisellä ajalla kauheasti. 

- Synnytyksestä en edes mainitse

Sitten se todellisuus: 

Vauva-aika on yksinäistä. Kaikki ihmiset ovat töissä, omissa arjissaan kiinni tai menoissaan, kun itse on kotona vauvan kanssa. Pitää melkein olla ennestään hyvin tutut mammapiiriläiset, jotta sinne sekaan pääsee, mutta helppoa se ei todellakaan ole päästä piireihin noissa ympyröissä. Johtuu siitä tai tuosta, ja joillekin käy tuuri, mutta harvoinpa käy. Lisäksi todella moni kaveri jää vaikka ei haluaisikaan: osa laittaa välit poikki heti kun kuulee raskaudesta tai lakkaa vain pikku hiljaa pitämästä yhteyttä. En tiedä syytä, mutta tämä on toistunut nyt todella monen kaverin ja itseni kohdalla. 

Jos lapsi sattuu vielä olemaan luonteeltaan vauva, joka ei viihdy paikallaan hetkeäkään, niin joku lattevauvakauden voi kokonaan unohtaa.. Lapsen kanssa kotona ollessa myös usein huomaa, miten kaikki taloustyöt kaatuvat kotona niskaan ja mies pysyy suurimman osan lapsen valveillaoloajasta töissä. Tästä ja monesta muusta syystä johtuen lapsi karistaa ihan hirveästi itsetuntoa ensimmäisinä vuosina ja laittaa parisuhteen koetukselle. Se parisuhteen koetus on todella järisyttävä, varsinkin silloin jos työnjako menee epäreilusti ja kummatkin ovat väsyneitä - toinen siksi, ettei tee mitään ja toinen siksi että tekee kaiken. On se helppo nyt miesten jeesustella miten hoitavat kaiken, mutta kumman helposti se luistaminen käy lopulta kun todellisuus iskee vastaan. 

Todellisuus on sitä, että vauva-aika on todella, todella lyhyt aika ihmisen elämässä. Totta kai se on erityistä aikaa ja siihen sisältyy paljon uutta, kuten juuri se vanhemmaksi tuleminen, mutta se kestää vain sen ensimmäisen vuoden.

Nyt kun lapsi on jo 5-vuotias, en edes muista, minkälaiset tissit minulla oli joskus tai miten vauva nukkui. Ei ihme, että moni sanoo kirkkain silmin, että "meidän lapsi nukkui täysiä öitä jo kaksiviikkoisena". Ihmiset unohtaa.

Sikäli, että tämä tieto mitenkään vaikuttaa ap:n ratkaisuun tai mielipiteisiin, niin vauva kasvaa nopeasti taaperoksi ja kohta se on leikki-ikäinen ja ennen kuin huomaatkaan, se jo menee kouluun. Elämä helpottuu koko ajan.

Jos et koe olevasi valmis tekemään lasta niin sinun ei ratvitse. Et ole millään lailla velvollinen siihen. Oletko pohtinut onko päätöksesi 100% varma, vai eikö ajankohta vain ole sopiva. Jos pohdit vielä että ”ehkä joskus” niin silloin kannattaa keskustella asiasta miehesi kanssa ja kysyä, olisiko hän vielä valmis odottamaan. Jos kuitenkin koet että et halua lapsia koskaan, niin valitettavasti en näe ratkaisuna muuta kuin eron. Hän ei voi pakottaa sinua tekemään lasta (vaikka sanoitkin että voisit niin hänen vuokseen tehdä), kuten et sinäkään voi kieltää häntä saamasta lasta elämäänsä. Muista kuitenkin että sinun ei ole pakko, eikä kannatakkaan uhrautua. Mitä jos asiat pahenee lapsen myötä ja päädytte silloin eroon? Miten käy silloin lapselle jonka teit vain häntä varten? Pohdi siis tarkkaan mitä olet valmis tekemään ja mitä et, etenkin niiden mahdolliset riskit ja seuraukset. Oletko valmis ottamaan vastaan ne seuraamukset myös silloin, jos asiat eivät menekään toivotulla tavalla? Tästä syystä toivon ettet tee näin suurta tekoa vain hänen takiaan. Rakkaus toista kohtaan ei valitettavasti aina vaan riitä tekemään parisuhteen molempia osapuolia onnelliseksi.

Tuossa tilanteessa minä jätin miehen. Miunta miehelle piti antaa tilaisuus siihen lapsen saamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsiasiaa pohtiessa kannattaa miettiä mitä on vaakakupissa. Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa, mutta onko aidosti miehen vuoksi kestämään sen kaiken, kuten: 

- 9 kuukauden pahoinvointi, iskiaskivut, liitoskivut, lonkkasäryt. 

- Rinnat ottavat aika paljon itseensä raskaudesta ja imetyksestä. 

- Vatsa: jos sattuu olemaan sitä tyyppiä, johon jää kaikki viirut eikä iho kestä, niin ne jäljet ovat ikuisia. Näitäkin on hyvä pohtia, vaikka olisi kuinka sinut itsensä kanssa, koska noistakaan ei voi olla varma. Lapsen pitää todellakin olla haluttu, jotta nuo eivät katkeroittaisi tämän hetkisellä ulkonäkökeskeisellä ajalla kauheasti. 

- Synnytyksestä en edes mainitse

Sitten se todellisuus: 

Vauva-aika on yksinäistä. Kaikki ihmiset ovat töissä, omissa arjissaan kiinni tai menoissaan, kun itse on kotona vauvan kanssa. Pitää melkein olla ennestään hyvin tutut mammapiiriläiset, jotta sinne sekaan pääsee, mutta helppoa se ei todellakaan ole päästä piireihin noissa ympyröissä. Johtuu siitä tai tuosta, ja joillekin käy tuuri, mutta harvoinpa käy. Lisäksi todella moni kaveri jää vaikka ei haluaisikaan: osa laittaa välit poikki heti kun kuulee raskaudesta tai lakkaa vain pikku hiljaa pitämästä yhteyttä. En tiedä syytä, mutta tämä on toistunut nyt todella monen kaverin ja itseni kohdalla. 

Jos lapsi sattuu vielä olemaan luonteeltaan vauva, joka ei viihdy paikallaan hetkeäkään, niin joku lattevauvakauden voi kokonaan unohtaa.. Lapsen kanssa kotona ollessa myös usein huomaa, miten kaikki taloustyöt kaatuvat kotona niskaan ja mies pysyy suurimman osan lapsen valveillaoloajasta töissä. Tästä ja monesta muusta syystä johtuen lapsi karistaa ihan hirveästi itsetuntoa ensimmäisinä vuosina ja laittaa parisuhteen koetukselle. Se parisuhteen koetus on todella järisyttävä, varsinkin silloin jos työnjako menee epäreilusti ja kummatkin ovat väsyneitä - toinen siksi, ettei tee mitään ja toinen siksi että tekee kaiken. On se helppo nyt miesten jeesustella miten hoitavat kaiken, mutta kumman helposti se luistaminen käy lopulta kun todellisuus iskee vastaan. 

Todellisuus on sitä, että vauva-aika on todella, todella lyhyt aika ihmisen elämässä. Totta kai se on erityistä aikaa ja siihen sisältyy paljon uutta, kuten juuri se vanhemmaksi tuleminen, mutta se kestää vain sen ensimmäisen vuoden.

Nyt kun lapsi on jo 5-vuotias, en edes muista, minkälaiset tissit minulla oli joskus tai miten vauva nukkui. Ei ihme, että moni sanoo kirkkain silmin, että "meidän lapsi nukkui täysiä öitä jo kaksiviikkoisena". Ihmiset unohtaa.

Sikäli, että tämä tieto mitenkään vaikuttaa ap:n ratkaisuun tai mielipiteisiin, niin vauva kasvaa nopeasti taaperoksi ja kohta se on leikki-ikäinen ja ennen kuin huomaatkaan, se jo menee kouluun. Elämä helpottuu koko ajan.

Jos ei halua lasta, niin ei halua vauvaa, leikki-ikäistä tai teiniä. Vaikka minulla putkahtaisi alapäästä vauvan perään 100% hoitaja ja säkki jossa olisi miljoona euroa, en haluaisia lasta. Koska en halua lapsia.