Haluaisin terapeutiksi mutta tää kivikissa jankkaaja on kyllä pistänyt miettimään haluanko sittenkään :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehhän siinä onkin, että nuo tunteet on kivikissaäidille ihan todellisia. Sitä en epäile osa varmaan ihan aiheellisiakin, enkä tiedä millainen hänen äitinsä on tai ei ole, koska en ole koskaan kuullut hänen versiotaan. MUTTA oman paranemisen kannalta on tärkeää, että tunnustaisi omatkin ongelmansa ja yrittäisi etsiä keinoja päästä eteenpäin. Auttaisiko lääkitys, jos ahdistus menneestä on noin kova?

Ennemminkin katkeruus, ei ahdistus. Ei siihen tarvita lääkkeitä, vaan oikeutta. Omien tunteiden oikeutta, omien tarpeiden havitsemisen ja noidattamisen oikeutta jne.

t.kristallikissa

Vaikka kuinka haluaisit, et todennäköisesti menneistä virheistä oikeutta tule saamaan. Olet aikuinen ja teet itse omat ratkaisusi nyt. Ja kyllä se on sairautta ja ahdistusta, jos ei millään kykene pääsemään, jos ei yli, niin ainakin eteenpäin.

Sillälailla saan, että vääristymät puretaan ja saan ajatusmalleja, jotka auttaa mua saamaan sen, mitä tarvitsen eikä sitä, mitä muilla on tarve saada. Ja että tajuan, ettei kaikki ihmiset halua toisille hyvää, vaan osa haluaa vain saada valtaa vaikka olisi miten väärässä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala yksityiseksi terapeutiksi, voit antaa vastaaville jankkaajille kenkää.

Mutta joudut kuuntelemaan varakkaiden keskiluokkaisten, keski-ikäisten "first world problems" juttuja, ja se vasta voi turhauttavaa ollakin.

Itse olin urani alkupuolella töissä kunnalla psykiatrian yksikössä jossa käy niitä ihan oikeasti mielisairaita ihmisiä. En kokenut heidän kanssaan työskentelyä erityisen raskaaksi tai turhauttavaksi. Minusta oli lähinnä kiehtovaa, miten erilaisia maailmankuvia ihmisillä voi olla. 

Neljänkympin iässä perustin yksityisvastaanoton, ja se minua tuppasi turhauttamaan, kun välillä tuntui että ei niillä kaikilla ole mitään oikeita ongelmia, muuta kuin ehkä ihan tavallisen ihmisseuran puute. Tyypillisin asiakas on 40-50 v henkilö, jolla jonkinlainen keski-iän kriisi. Sitten niitä aika pieniä juttuja jankataan ja tehdään niistä ihan valtavia ongelmia. Vaikken koskaan ole hermostunut esim. oikeasti mielisairaan jankkaamiseen, niin näitä on kyllä ollut muutama asiakas niin että olen sisäisesti ajatellut, että harmi etten voi sanoa sinulle, että kuule jospa ottaisit pään ulos sieltä omasta takapuolestasi ja haistaisit vaihteeksi raikasta ilmaa ;) Se on turhauttavaa kun huomaa ettei toisella ole mitään oikeita ongelmia, vaan lähinnä tavanomaiseen ihmisyyteen kuuluvia tunne-elämän vaihteluita ja minän epätäydellisyden tunteita, ja sitten ollaan niin traumatisoituneita ja rikkinäisiä ja haavoilla, tunnelukkojakin täynnä.

Minulle oli aika silmiä avaava Roy Anderssonin leffassa (Sinä elävä tai Toisen kerroksen lauluja, en muista kummassa) turhautuneena avautuva psykiatri, joka valitti siitä, että ihmiset tulevat aina pieninen ongelmineen hänen luokseen vaatimaan, että heidän pitää saada olla onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala yksityiseksi terapeutiksi, voit antaa vastaaville jankkaajille kenkää.

Mutta joudut kuuntelemaan varakkaiden keskiluokkaisten, keski-ikäisten "first world problems" juttuja, ja se vasta voi turhauttavaa ollakin.

Itse olin urani alkupuolella töissä kunnalla psykiatrian yksikössä jossa käy niitä ihan oikeasti mielisairaita ihmisiä. En kokenut heidän kanssaan työskentelyä erityisen raskaaksi tai turhauttavaksi. Minusta oli lähinnä kiehtovaa, miten erilaisia maailmankuvia ihmisillä voi olla. 

Neljänkympin iässä perustin yksityisvastaanoton, ja se minua tuppasi turhauttamaan, kun välillä tuntui että ei niillä kaikilla ole mitään oikeita ongelmia, muuta kuin ehkä ihan tavallisen ihmisseuran puute. Tyypillisin asiakas on 40-50 v henkilö, jolla jonkinlainen keski-iän kriisi. Sitten niitä aika pieniä juttuja jankataan ja tehdään niistä ihan valtavia ongelmia. Vaikken koskaan ole hermostunut esim. oikeasti mielisairaan jankkaamiseen, niin näitä on kyllä ollut muutama asiakas niin että olen sisäisesti ajatellut, että harmi etten voi sanoa sinulle, että kuule jospa ottaisit pään ulos sieltä omasta takapuolestasi ja haistaisit vaihteeksi raikasta ilmaa ;) Se on turhauttavaa kun huomaa ettei toisella ole mitään oikeita ongelmia, vaan lähinnä tavanomaiseen ihmisyyteen kuuluvia tunne-elämän vaihteluita ja minän epätäydellisyden tunteita, ja sitten ollaan niin traumatisoituneita ja rikkinäisiä ja haavoilla, tunnelukkojakin täynnä.

Minulle oli aika silmiä avaava Roy Anderssonin leffassa (Sinä elävä tai Toisen kerroksen lauluja, en muista kummassa) turhautuneena avautuva psykiatri, joka valitti siitä, että ihmiset tulevat aina pieninen ongelmineen hänen luokseen vaatimaan, että heidän pitää saada olla onnellisia.

Minusta ihan järkeenkäypää. Meillä on vain yksi elämä, miksi tavoitella elää se onnettomana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala yksityiseksi terapeutiksi, voit antaa vastaaville jankkaajille kenkää.

Mutta joudut kuuntelemaan varakkaiden keskiluokkaisten, keski-ikäisten "first world problems" juttuja, ja se vasta voi turhauttavaa ollakin.

Itse olin urani alkupuolella töissä kunnalla psykiatrian yksikössä jossa käy niitä ihan oikeasti mielisairaita ihmisiä. En kokenut heidän kanssaan työskentelyä erityisen raskaaksi tai turhauttavaksi. Minusta oli lähinnä kiehtovaa, miten erilaisia maailmankuvia ihmisillä voi olla. 

Neljänkympin iässä perustin yksityisvastaanoton, ja se minua tuppasi turhauttamaan, kun välillä tuntui että ei niillä kaikilla ole mitään oikeita ongelmia, muuta kuin ehkä ihan tavallisen ihmisseuran puute. Tyypillisin asiakas on 40-50 v henkilö, jolla jonkinlainen keski-iän kriisi. Sitten niitä aika pieniä juttuja jankataan ja tehdään niistä ihan valtavia ongelmia. Vaikken koskaan ole hermostunut esim. oikeasti mielisairaan jankkaamiseen, niin näitä on kyllä ollut muutama asiakas niin että olen sisäisesti ajatellut, että harmi etten voi sanoa sinulle, että kuule jospa ottaisit pään ulos sieltä omasta takapuolestasi ja haistaisit vaihteeksi raikasta ilmaa ;) Se on turhauttavaa kun huomaa ettei toisella ole mitään oikeita ongelmia, vaan lähinnä tavanomaiseen ihmisyyteen kuuluvia tunne-elämän vaihteluita ja minän epätäydellisyden tunteita, ja sitten ollaan niin traumatisoituneita ja rikkinäisiä ja haavoilla, tunnelukkojakin täynnä.

Minulle oli aika silmiä avaava Roy Anderssonin leffassa (Sinä elävä tai Toisen kerroksen lauluja, en muista kummassa) turhautuneena avautuva psykiatri, joka valitti siitä, että ihmiset tulevat aina pieninen ongelmineen hänen luokseen vaatimaan, että heidän pitää saada olla onnellisia.

Minusta ihan järkeenkäypää. Meillä on vain yksi elämä, miksi tavoitella elää se onnettomana?

Mä tykkäisin kyllä auttaa tuollaisia jolla on periaatteessa kaikki hyvin. Onhan se mielen ongelma, ja suurikin, jos vastoin kaikkia asioita jotka elämässä on hyvin, onkin onneton.  Taustalla varmaan nimenomaan paljon tunnelukkoja ja haitallisia näkemyksiä elämästä, mielelläni yrittäisin auttaa. 

Kiinnostaisi tietää, vieläkö Ap haluaa terapeutiksi. 

Milloin KKÄ on tullut aaveelle?