Lue keskustelun säännöt.
Haluaisin terapeutiksi mutta tää kivikissa jankkaaja on kyllä pistänyt miettimään haluanko sittenkään :D
Kommentit (86)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kestä hulluja, terapeutin ammatinvalinta voi olla väärä. Mutta joo, on ihmisiä, joita voi auttaa, koska näkevät ’hulluutensa’, ja ihmisiä, joita ei voi, koska eivät pysty kohtaamaan ainakaan vielä omaa tilaansa. Kivikissa on tietenkin hyvin karrikoitu esimerkki narsistista.
Hulluus on nyt vähän väärä termi. Harvoin oikeasti mielisairaat eli psykootikot käy terapiassa, heitä hoidetaan lääke-ja tarvittaessa sairaalahoidolla. Akuutissa psykoosissa terapia ei auta. Terapiassa käy pääsääntöisesti, masentuneet, uupuneet, ahdistuneet, pakko-oireiseiset, syömishäiriöiset, traumatisoituneet, erilaisia elämän kriisejä kohdanneet jne. Joskus myös persoonallisuushiriöiset kuten epävakaa persoonallisuushäiriö. Ehkä vaikeimpi tai raskaimpia olisi juuri persoonallisuushäiriöiset.
Kyllä mielisairaaloissakin annetaan keskusteluapua ja terapiaa, samoin avohoitopotilaille. He toki saavat käytännössä poikkeuksetta myös lääkehoitoa, mutta usein psykiatrit (lääkehoito) ja psykologit antavat hoitoa yhteistyössä, sen mukaan minkä katsotaan kutakin potilasta hyödyttävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse uskon että heillä joita ei ole osattu yhtään parantaa, on ollut väärä diagnoosi. Maallikko ei vain ymmärrä mielen toiminnasta sen enempää kuin ymmärtäisi aivokirurgiaa, ja siksi ovat ymmällään kun omat "hyvät neuvot" ei tepsi.
Mitähän oikein tarkoitat? Ei terapiassa millään dg:llä ole merkitystä.
Totta kai on! Jos on väärä diagnoosi, esim persoonallisuushäiriö vaikka dissosiaatiohäiriön sijaan, on terapiakin vääränlaista, varsinkin jos terapeutti ei osaa dissosiaatiota.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti useampi terppa on heittänyt pyyhkeen kehään. Persoonallisuushäiriöisiä ei voi parantaa. Varsinkaan jos asiakas itse ei pysty yhteistyöhön tai edes tekemään omaa osuuttaan.
Ei ole kategorisesti noin että persoonallisuushäiriöisiä ei voi parantaa.
On paljon asiakkaita, jotka eivät ainakaan tällä hetkellä ole vielä valmiita luopumaan epäluottamuksestaan, liiallisista defensseistään, syytöksistään maailmaa ja esim. vanhempia kohtaan, ja näin estävät omaa parantumistaan, mutta ei sitä pidä henkilökohtaisesti ottaa tai siitä turhautua.
Terapia on kuitenkin vapaaehtoista, joten se että on hakenut apua siitä kertoo että paranemisen halu jossain on. Toisinaan paras mitä terapeutti voi tehdä, on pysyä neutraalina kuuntelijana, peilinä toiselle, ja antaa asiakkaan vaan tulla. Joskus lopulta käy niinkin, että vaikka terapeutti ei ole tehnyt oikein mitään, niin yhtenä hetkenä esim. äitiään kaikesta syyttävä asiakas huomaakin että hänen oma paasaamisensa ja syytöksensä itse asiassa eivät mitenkään auta häntä paranemaan siinäkään tapauksessa, että syytökset olisivat totta. Että on aika jatkaa eteenpäin elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ala yksityiseksi terapeutiksi, voit antaa vastaaville jankkaajille kenkää.
Noin voi toki tehdä, mutta soveltuuko terapeutiksi, jos valitsee vain ne helpoimmat asiakkaat?
Helppoushan on täysin suhteellista ja totta kai asiakkaat täytyy valita omien kykyjen mukaan. Yhdelle on jankkaaja liikaa ja toiselle eläimiä huvikseen kiduttava psykopaatti.
Vierailija kirjoitti:
Ala yksityiseksi terapeutiksi, voit antaa vastaaville jankkaajille kenkää.
Mutta joudut kuuntelemaan varakkaiden keskiluokkaisten, keski-ikäisten "first world problems" juttuja, ja se vasta voi turhauttavaa ollakin.
Itse olin urani alkupuolella töissä kunnalla psykiatrian yksikössä jossa käy niitä ihan oikeasti mielisairaita ihmisiä. En kokenut heidän kanssaan työskentelyä erityisen raskaaksi tai turhauttavaksi. Minusta oli lähinnä kiehtovaa, miten erilaisia maailmankuvia ihmisillä voi olla.
Neljänkympin iässä perustin yksityisvastaanoton, ja se minua tuppasi turhauttamaan, kun välillä tuntui että ei niillä kaikilla ole mitään oikeita ongelmia, muuta kuin ehkä ihan tavallisen ihmisseuran puute. Tyypillisin asiakas on 40-50 v henkilö, jolla jonkinlainen keski-iän kriisi. Sitten niitä aika pieniä juttuja jankataan ja tehdään niistä ihan valtavia ongelmia. Vaikken koskaan ole hermostunut esim. oikeasti mielisairaan jankkaamiseen, niin näitä on kyllä ollut muutama asiakas niin että olen sisäisesti ajatellut, että harmi etten voi sanoa sinulle, että kuule jospa ottaisit pään ulos sieltä omasta takapuolestasi ja haistaisit vaihteeksi raikasta ilmaa ;) Se on turhauttavaa kun huomaa ettei toisella ole mitään oikeita ongelmia, vaan lähinnä tavanomaiseen ihmisyyteen kuuluvia tunne-elämän vaihteluita ja minän epätäydellisyden tunteita, ja sitten ollaan niin traumatisoituneita ja rikkinäisiä ja haavoilla, tunnelukkojakin täynnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kestä hulluja, terapeutin ammatinvalinta voi olla väärä. Mutta joo, on ihmisiä, joita voi auttaa, koska näkevät ’hulluutensa’, ja ihmisiä, joita ei voi, koska eivät pysty kohtaamaan ainakaan vielä omaa tilaansa. Kivikissa on tietenkin hyvin karrikoitu esimerkki narsistista.
Hulluus on nyt vähän väärä termi. Harvoin oikeasti mielisairaat eli psykootikot käy terapiassa, heitä hoidetaan lääke-ja tarvittaessa sairaalahoidolla. Akuutissa psykoosissa terapia ei auta. Terapiassa käy pääsääntöisesti, masentuneet, uupuneet, ahdistuneet, pakko-oireiseiset, syömishäiriöiset, traumatisoituneet, erilaisia elämän kriisejä kohdanneet jne. Joskus myös persoonallisuushiriöiset kuten epävakaa persoonallisuushäiriö. Ehkä vaikeimpi tai raskaimpia olisi juuri persoonallisuushäiriöiset.
Kyllähän kivikissa on hyvinkin traumatisoitunut vaikean äitisuhteensa takia, ainakin omasta mielestään. Pienenlaista pakko-oireisuuttakin on huomattavissa. Voin jo kuvitella kuinka hän terapiassa jankkaa jankkaamistaan ja syyllistää äitiään, eikä anna terapeutille puheenvuoroa ja näin ollen ottaa terapeutin hiljaisuuden myöntymisen merkkinä ja saa täten vahvistusta omalle narsismilleen.
Sinun räytyy ensin ymmärtää itseäsi, jotta voit alkaa ymmärtää muita. Uskon että terapiatyö on raskasta, mutta myös antoisaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kestä hulluja, terapeutin ammatinvalinta voi olla väärä. Mutta joo, on ihmisiä, joita voi auttaa, koska näkevät ’hulluutensa’, ja ihmisiä, joita ei voi, koska eivät pysty kohtaamaan ainakaan vielä omaa tilaansa. Kivikissa on tietenkin hyvin karrikoitu esimerkki narsistista.
Hulluus on nyt vähän väärä termi. Harvoin oikeasti mielisairaat eli psykootikot käy terapiassa, heitä hoidetaan lääke-ja tarvittaessa sairaalahoidolla. Akuutissa psykoosissa terapia ei auta. Terapiassa käy pääsääntöisesti, masentuneet, uupuneet, ahdistuneet, pakko-oireiseiset, syömishäiriöiset, traumatisoituneet, erilaisia elämän kriisejä kohdanneet jne. Joskus myös persoonallisuushiriöiset kuten epävakaa persoonallisuushäiriö. Ehkä vaikeimpi tai raskaimpia olisi juuri persoonallisuushäiriöiset.
Kyllä mielisairaaloissakin annetaan keskusteluapua ja terapiaa, samoin avohoitopotilaille. He toki saavat käytännössä poikkeuksetta myös lääkehoitoa, mutta usein psykiatrit (lääkehoito) ja psykologit antavat hoitoa yhteistyössä, sen mukaan minkä katsotaan kutakin potilasta hyödyttävän.
Olen ollut töissä psykiatrisissa sairaaloissa. Hoitosuhdekeskustelut ovat tukea antavia, mutta eivät varsinaista terapiaa. Aniharvalla sairaalatyöntekijällä (oli sitten hoitaja, lääkäri tai psykologi) on edes terapeutin koulutusta.
Jotkut kouluttautuu työnantajan laskuun, sitten kun ovat valmiita niin irtisanoutuvat ja perustavat yksityisvastaanoton, josta saavat rahaa moninkertaisesti verrattuna aiempaan työhönsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kestä hulluja, terapeutin ammatinvalinta voi olla väärä. Mutta joo, on ihmisiä, joita voi auttaa, koska näkevät ’hulluutensa’, ja ihmisiä, joita ei voi, koska eivät pysty kohtaamaan ainakaan vielä omaa tilaansa. Kivikissa on tietenkin hyvin karrikoitu esimerkki narsistista.
Hulluus on nyt vähän väärä termi. Harvoin oikeasti mielisairaat eli psykootikot käy terapiassa, heitä hoidetaan lääke-ja tarvittaessa sairaalahoidolla. Akuutissa psykoosissa terapia ei auta. Terapiassa käy pääsääntöisesti, masentuneet, uupuneet, ahdistuneet, pakko-oireiseiset, syömishäiriöiset, traumatisoituneet, erilaisia elämän kriisejä kohdanneet jne. Joskus myös persoonallisuushiriöiset kuten epävakaa persoonallisuushäiriö. Ehkä vaikeimpi tai raskaimpia olisi juuri persoonallisuushäiriöiset.
Kyllähän kivikissa on hyvinkin traumatisoitunut vaikean äitisuhteensa takia, ainakin omasta mielestään. Pienenlaista pakko-oireisuuttakin on huomattavissa. Voin jo kuvitella kuinka hän terapiassa jankkaa jankkaamistaan ja syyllistää äitiään, eikä anna terapeutille puheenvuoroa ja näin ollen ottaa terapeutin hiljaisuuden myöntymisen merkkinä ja saa täten vahvistusta omalle narsismilleen.
Tunnistan tyypin, mutta en ole sitä mieltä että nämä kokevat hiljaisuutta myöntymisen merkkinä. Yleensä turhautuvat siitä, etteivät saa tukea, mutta eivät myöskään vastaväitteitä - myös vastaväitteet voimaannuttaisivat heidän käsityksiään: taas yksi tumpelo terapeutti joka ei ymmärrä mitään! Ei ole käytännössä mitään toivoa älyllisillä vastaväitteillä tai perusteluilla herättää ns. jankkaajaa jonka minäkuva on rakentunut pitkälti jollekin traumalle tai uhrikuviolle.
Itse lähtisin liikkelle enemmänkin siitä, että jos tämä ihminen on kerran tullut terapiaan, niiin hänellä on varmasti jollakin tapaa paha olo. En lähtisi vahvistamaan enkä kumoamaan äitisyytöksiä, vaan lähtisin enemmänkin siitä, että tuon ainaisen näiden asioiden mielessä pyörittelyn täytyy uuvuttaa häntä sisäisesti, joten olisiko mahdollista jollain tapaa rajata aikaa jona näitä ongelmia käsittelee mielessään. Ei juuri kukaan esim. äitiään aktiivisesti syyttävä suostu siihen että muuta tässä ja nyt käsityksesi äidistäsi. Mutta esim. ehdotus tietystä ajasta per päivä tämän äitiasian pohtimiseen, esim. päiväkirjaa kirjoittaen, ja muu aika sitten muihin asioiden keskittymistä, voi hyvinkin onnistua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei kestä hulluja, terapeutin ammatinvalinta voi olla väärä. Mutta joo, on ihmisiä, joita voi auttaa, koska näkevät ’hulluutensa’, ja ihmisiä, joita ei voi, koska eivät pysty kohtaamaan ainakaan vielä omaa tilaansa. Kivikissa on tietenkin hyvin karrikoitu esimerkki narsistista.
Hulluus on nyt vähän väärä termi. Harvoin oikeasti mielisairaat eli psykootikot käy terapiassa, heitä hoidetaan lääke-ja tarvittaessa sairaalahoidolla. Akuutissa psykoosissa terapia ei auta. Terapiassa käy pääsääntöisesti, masentuneet, uupuneet, ahdistuneet, pakko-oireiseiset, syömishäiriöiset, traumatisoituneet, erilaisia elämän kriisejä kohdanneet jne. Joskus myös persoonallisuushiriöiset kuten epävakaa persoonallisuushäiriö. Ehkä vaikeimpi tai raskaimpia olisi juuri persoonallisuushäiriöiset.
Kyllä mielisairaaloissakin annetaan keskusteluapua ja terapiaa, samoin avohoitopotilaille. He toki saavat käytännössä poikkeuksetta myös lääkehoitoa, mutta usein psykiatrit (lääkehoito) ja psykologit antavat hoitoa yhteistyössä, sen mukaan minkä katsotaan kutakin potilasta hyödyttävän.
Olen ollut töissä psykiatrisissa sairaaloissa. Hoitosuhdekeskustelut ovat tukea antavia, mutta eivät varsinaista terapiaa. Aniharvalla sairaalatyöntekijällä (oli sitten hoitaja, lääkäri tai psykologi) on edes terapeutin koulutusta.
Psykiatrian poliklinikoilla on terapiakoulutuksen saaneita. Mutta tätäkään ei mielestäni voi oikein terapiaksi kutsua, koska käyntejä on yleensä aika vähän ja harvakseltaan. Kelan tukema psykoterapia on aina yksityiseltä ja tiiviimpää ja pisempi kestoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mahtaa olla terapeutilla vaikeaa.
Ei apua, kuolen nauruun :DDDDD Kannattaa miettiä omia motiivejaan tosiaan, jos mä saan sut päröimään. Siinä on vastuussa aika isoista asioista, jos haluaa tehdä työnsä siten, että se ei ole vin rahastusta toisten murheilla tai hädällä.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti useampi terppa on heittänyt pyyhkeen kehään. Persoonallisuushäiriöisiä ei voi parantaa. Varsinkaan jos asiakas itse ei pysty yhteistyöhön tai edes tekemään omaa osuuttaan.
Ei kyllä yksikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No joo, kannattaa varautua ihan kaikkeen. Jankkaajat vielä pientä itsemurhakandidaattien, henkisesti sairaiden ja muiden moniongelmaisten rinnalla.
Nimenomaan.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Mua nauratti kun Kivikissaäiti möyhösi kuinka ei äitienpäivänä soittanut äidilleen ollenkaan ja koki jotenkin näpäyttävänsä tätä. Itse näin asian niin että äiti oli koko äitienpäivän ajan stressannut että koska se sekopää ottaa yhteyttä, ja kun myöhään illallakaan ei yhteydenottoa ollut kuulunut, pystyi äiti nostamaan jalat pöydälle, huokaisemaan helpotuksesta ja nukkumaan yönsä tyytyväisenä.
Tuollaista ei tarvitse jännittää ollenkaan, kun on itse rehellinen ja sanoo tämän lapselleen. Miksei äitini ole sanonut minulle siitä, jos se olisi hänen mielipiteensä?
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse uskon että heillä joita ei ole osattu yhtään parantaa, on ollut väärä diagnoosi. Maallikko ei vain ymmärrä mielen toiminnasta sen enempää kuin ymmärtäisi aivokirurgiaa, ja siksi ovat ymmällään kun omat "hyvät neuvot" ei tepsi.
Mitähän oikein tarkoitat? Ei terapiassa millään dg:llä ole merkitystä.
Totta kai on! Jos on väärä diagnoosi, esim persoonallisuushäiriö vaikka dissosiaatiohäiriön sijaan, on terapiakin vääränlaista, varsinkin jos terapeutti ei osaa dissosiaatiota.
Terapiassa keskustellaan ihmisen kanssa, ei ensisijaisesti paranneta sairauksia. Liika kiinnittyminen diagnooseihin vie vaan huomiota pois siitä mitä toinen sanoo, ajattelee ja tekee. Kyllä ammattitaitoinen terapeutti huomaa tilanteen muutenkin ilman dg luetteloa (ehkä pois lukien psykopaatit, mutta heille terapiasta mitään apua olekaan).
Vierailija kirjoitti:
Minkäköhän sortin psykoterapiassa KKÄ on käynyt? Esimerkiksi kognitiivisessa saati ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa hänelle tyypillisellä asennoitumisella ei pääse paria ensimmäistä käyntikertaa pidemmälle. Jos on ollut pitkäkestoisessa terapiassa, niin veikkaan psykoanalyyttistä tai psykodynaamista terapiaa. Niissähän koko jutun juoni tuntuu olevan lapsuudessa tapahtuneiden asioiden käsittely, vaikka luulisi, että KKÄ alkaa käydä jopa kovan linjan freudilaisen hermoille.
Olin 6 vuotta kognitiivisessa. Se terapeutti ei tajunnut edes sitä, että äitini malli minuun päin kasvatuksellisesti oli valtataistelu. Jouduin itse taistelemaan oikeudenmukaisesta kohtelusta, jota en häneltä saanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkäköhän sortin psykoterapiassa KKÄ on käynyt? Esimerkiksi kognitiivisessa saati ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa hänelle tyypillisellä asennoitumisella ei pääse paria ensimmäistä käyntikertaa pidemmälle. Jos on ollut pitkäkestoisessa terapiassa, niin veikkaan psykoanalyyttistä tai psykodynaamista terapiaa. Niissähän koko jutun juoni tuntuu olevan lapsuudessa tapahtuneiden asioiden käsittely, vaikka luulisi, että KKÄ alkaa käydä jopa kovan linjan freudilaisen hermoille.
Miten kuvittelet KKÄ:n käsittelevän? Monologin hän ymmärtää, mutta että jotain asiaa pitäisi käsitellä, huoh. KKÄ oivalsi n. pari vuotta sitten palstalla annetuista vinkeistä, että äitinsä on narsisti. Vaihtoi sen myötä terapeuttia. Sen jälkeen palstalaiset ymmärsivät, että KKÄ:n on narsisti.
En "vaihtanut" sen myötä terapeuttia, vaan aloitin terapian. Terapia oli kyllä etsinnässä, mutta ei menossa silloin. Ja siis käsittelen paljon asioita. Esim. äitini vallankäytön vaikutuksia itseeni, jossa tavoite ei ole minun onnellisuuteni, vaan se, että äiti voittaa kaikki erimielisyydet. Eli minä EN SAA OLLA eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti useampi terppa on heittänyt pyyhkeen kehään. Persoonallisuushäiriöisiä ei voi parantaa. Varsinkaan jos asiakas itse ei pysty yhteistyöhön tai edes tekemään omaa osuuttaan.
Ei ole kategorisesti noin että persoonallisuushäiriöisiä ei voi parantaa.
On paljon asiakkaita, jotka eivät ainakaan tällä hetkellä ole vielä valmiita luopumaan epäluottamuksestaan, liiallisista defensseistään, syytöksistään maailmaa ja esim. vanhempia kohtaan, ja näin estävät omaa parantumistaan, mutta ei sitä pidä henkilökohtaisesti ottaa tai siitä turhautua.
Terapia on kuitenkin vapaaehtoista, joten se että on hakenut apua siitä kertoo että paranemisen halu jossain on. Toisinaan paras mitä terapeutti voi tehdä, on pysyä neutraalina kuuntelijana, peilinä toiselle, ja antaa asiakkaan vaan tulla. Joskus lopulta käy niinkin, että vaikka terapeutti ei ole tehnyt oikein mitään, niin yhtenä hetkenä esim. äitiään kaikesta syyttävä asiakas huomaakin että hänen oma paasaamisensa ja syytöksensä itse asiassa eivät mitenkään auta häntä paranemaan siinäkään tapauksessa, että syytökset olisivat totta. Että on aika jatkaa eteenpäin elämässä.
Aivan tajutonta pskaa ja muodostettu vain suojememaan kirjoittajan pelkoa epäonnistujna terapeuttina.
Oliko kaverisi myös terapiatyötä tekevä psykoterapeutti? Psykiatreista vain harvat ovat myös terapeutteja. Tavallisimmin tekevät lääkärin työtä eli taudinmääritystä ja lääkehoidon suunnittelua jne.