Haluaisin terapeutiksi mutta tää kivikissa jankkaaja on kyllä pistänyt miettimään haluanko sittenkään :D

Et kasvata lapsiasi valtatataistelun mallin mukaan vaikka uhkailit hylkääväsi heidät jos eivät toimi haluamallasi tavalla siinä kiviepisodissa....

Vierailija kirjoitti:

Et kasvata lapsiasi valtatataistelun mallin mukaan vaikka uhkailit hylkääväsi heidät jos eivät toimi haluamallasi tavalla siinä kiviepisodissa....

Niin, se meni siihen, osin koska mies ei voinut keskustella kiviasiasta kanssani. Myönnän, että olen toiminut valtataistelumallin mukaan oman perheeni kanssa ja se on viimeinen tapa, miten haluan asioita hoitaa. Siksi en asu siellä, koska en halunnut sillä satuttaa ketään.

Oli erittäin vaikea hahmottaa kuviota itseni kohtaan, koska äitini varui visusti olemasta siinä rehellinen ja itse pitääkin tapojaan jonain muuna, kasvattamisena siis.

Ja miehelleni pisteet kahdesta asiasta: hän äärimmäisen harvoin lähti valtataisteluun kanssani ja toisekseen ei silti hylännyt minua. Mutta valtatistelu on ainoa malli, joka mulla on, ja se on ihan vtun perseestä.

Vierailija kirjoitti:

Et kasvata lapsiasi valtatataistelun mallin mukaan vaikka uhkailit hylkääväsi heidät jos eivät toimi haluamallasi tavalla siinä kiviepisodissa....

Mieshän heille kivet oli luvannut, mies olisi voinut sano heille, että se ei käykään. En silti halua sellaista meille, että kivillä leikitään sisällä, vaikka en valtataistelulla kasvattaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala yksityiseksi terapeutiksi, voit antaa vastaaville jankkaajille kenkää.

Noin voi toki tehdä, mutta soveltuuko terapeutiksi, jos valitsee vain ne helpoimmat asiakkaat?

Ei tarvitse valita pelkästään helppoja asiakkaita, mutta jos terapia osoittautuu hyödyttömäksi, on sitä turha jatkaa.

Ei kivikissan tilanne terapialla muutu yhtään miksikään. Hänellä puuttuu aikuisen kyvyt selvitä elämästä. Ei uskalla mennä eteenpäin ja siksi jatkaa jankuttamistaan äidistä.

Pitkäaikainen laitoshoito, jossa opetetaan vastuun ottamista omista tunteista, teoista ja elämästä voisi auttaa.

Tuskin sekään.

Vierailija kirjoitti:

No joo, kannattaa varautua ihan kaikkeen. Jankkaajat vielä pientä itsemurhakandidaattien, henkisesti sairaiden ja muiden moniongelmaisten rinnalla.

Henkisesti sairas ja moniongelmainenhan tuo kivikissaäiti on varmaan. Syyttää kaikesta vieläpä äitiään.

Luuleeko lastensa saavan hyvän lapsuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverini on psykiatri . Hän joutui lopulta itse psykoosiin. Heille on kyllä tukiapua, muttei se riittänyt.

Ymmärrän että moni sekoaa, kun kuuntelee juurikin tuollaisia juttuja kuin tuo äidinvihaaja kirjoittaa. Ihan vääristynyttä jännitystä. Itsessä ei huomaa vikaa ollenkaan, vaikka hän itse on se psyykkisesti sairas.

Oliko kaverisi myös terapiatyötä tekevä psykoterapeutti? Psykiatreista vain harvat ovat myös terapeutteja. Tavallisimmin tekevät lääkärin työtä eli taudinmääritystä ja lääkehoidon suunnittelua jne.

Näin on. Hän toimi lääkärin roolissa. Ei psykoterapeuttina. Kyllä hän silti kuormittui henkisesti sairaiden hoidosta ja sitten "sekosi" itse.

Vierailija kirjoitti:

Ei kivikissan tilanne terapialla muutu yhtään miksikään. Hänellä puuttuu aikuisen kyvyt selvitä elämästä. Ei uskalla mennä eteenpäin ja siksi jatkaa jankuttamistaan äidistä.

Pitkäaikainen laitoshoito, jossa opetetaan vastuun ottamista omista tunteista, teoista ja elämästä voisi auttaa.

Tuskin sekään.

Muuttuuhan. Saan siellä tukea huomioida omat tarpeeni, joita en äitini mielestä tarvinnut ollenkaan. Se parantaa tyytyväisyyttä elämään. Ja apua purkaa malli, jonka äitini opetti kasvattamisesta, että sen kuuluu olla valtataistelu, jonka aikuinen aina voittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No joo, kannattaa varautua ihan kaikkeen. Jankkaajat vielä pientä itsemurhakandidaattien, henkisesti sairaiden ja muiden moniongelmaisten rinnalla.

Henkisesti sairas ja moniongelmainenhan tuo kivikissaäiti on varmaan. Syyttää kaikesta vieläpä äitiään.

Luuleeko lastensa saavan hyvän lapsuuden.

Mä syytän äitiä asioista, joissa hän on syyttänyt minua, kun olisi pitänyt olla hiljaa, ettei satuta.

Äitini ei tajunnut tarpeistani yhtään mitään. Opetti minua tukahduttamaan ne ja unohtamaan itseni tarpeet täysin. Sellainen on olevinan hienompaa. Äidillä piti olla vähän "hienompi" lapsi, tai siis se oli ihan raivona, että ei ollut :D

Koska ei ne mun tarpeet kyllä oikeasti tukahtuneet minnekään käskemällä eikä edes tahdonvoimalla eikä edes rangaistuksilla. Mulle ne aina vaativat tulla otetuiksi huomioon. Koska mä elän tarpeitteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse uskon että heillä joita ei ole osattu yhtään parantaa, on ollut väärä diagnoosi. Maallikko ei vain ymmärrä mielen toiminnasta sen enempää kuin ymmärtäisi aivokirurgiaa, ja siksi ovat ymmällään kun omat "hyvät neuvot" ei tepsi.

Mitähän oikein tarkoitat? Ei terapiassa millään dg:llä ole merkitystä.

Totta kai on! Jos on väärä diagnoosi, esim persoonallisuushäiriö vaikka dissosiaatiohäiriön sijaan, on terapiakin vääränlaista, varsinkin jos terapeutti ei osaa dissosiaatiota.

Terapiassa keskustellaan ihmisen kanssa, ei ensisijaisesti paranneta sairauksia. Liika kiinnittyminen diagnooseihin vie vaan huomiota pois siitä mitä toinen sanoo, ajattelee ja tekee. Kyllä ammattitaitoinen terapeutti huomaa tilanteen muutenkin ilman dg luetteloa (ehkä pois lukien psykopaatit, mutta heille terapiasta mitään apua olekaan).

Siis häh, tottakai terapiassa parannetaan sairauksia, sitä vartenhan siellä muun muassa käydään. Hoito vain tapahtuu keskustelemalla, vuorovaikutuksessa, kotitehtävillä ja mitä kaikkia keinoja nyt onkaan. Jos terapeutilla ei ole mitään tietoa vaikka siitä dissosiaatiosta, ei hän sitä osaa hoitaakaan. Siksi terapeutit on erikoistuneet eri asioihin. Tietenkään ei pidä kohdella ihmistä diagnoosina, mutta jos hänellä on joku mt häiriö, pitää terapeutin osata hoitaa ko häiriötä.

Joo, mutta kohtaaminen ja vuorovaikutus on ydinasia, ei dt:t. Se ei ole mitään kirurgiaa, että nytpä leikataan pipi pois. Ihminen on aina enemmän kuin diagnoosinsa ja ihmistä siinä hoidetaan. Terapiaan mennään monista syistä, kaikilla ei ole mitään dianooseja. Niilläkin joilla on joku tietty dg se ilmenee aina yksilöllisesti ja syyt ja seuraukset ovat yksilöllisiä. Terapiassa voidaan mennä paljon pidemmälle kuin pelkkään esim. masennuksen parantamiseen. Masennushan voi helpottaa myös lääkkeillä tai ihan itsekseen ilman hoitoa ajan kanssa. Terapiassa voidaan käsitellä asioita, jotka ovat masennuksen taustalla esim traumoja, masennusta ylläpitäviä ajattelu- tai käyttäytymismalleja, mahdollista persoonallisuushäiriötä joka altistaa masennukselle. Jos ei näitä taustatekijöitä huomioitaisi, masennukseksen uusiutuminen olisi todennäköisempää. Mitään kaavaa tyyliin dg tämä, hoito tuo, ei terapiassa voida käyttää.

Uskon, että kivikissaäiti on syystä tai toisesta niin sairas, ettei itse sitä edes huomaa. Ei auta vaikka mikä terapeutti sanoisi mitä, niin kauan kuin ei itse pysty hahmottamaan tilannetta. Surullista, mutta ei sairauttaan tarvitse hävetä.

Miksi kivikissaäidin kaikkia kirjoituksia alapeukutetaan? Osaa kuuluukin, mutta niitäkin, jossa vaikuttaa itseironiselta tai kertoo ihan asiallisesti ymmärtäneensä jotain? Kysyy ei-terapeutti.

Sehhän siinä onkin, että nuo tunteet on kivikissaäidille ihan todellisia. Sitä en epäile osa varmaan ihan aiheellisiakin, enkä tiedä millainen hänen äitinsä on tai ei ole, koska en ole koskaan kuullut hänen versiotaan. MUTTA oman paranemisen kannalta on tärkeää, että tunnustaisi omatkin ongelmansa ja yrittäisi etsiä keinoja päästä eteenpäin. Auttaisiko lääkitys, jos ahdistus menneestä on noin kova?

Vierailija kirjoitti:

Miksi kivikissaäidin kaikkia kirjoituksia alapeukutetaan? Osaa kuuluukin, mutta niitäkin, jossa vaikuttaa itseironiselta tai kertoo ihan asiallisesti ymmärtäneensä jotain? Kysyy ei-terapeutti.

Kivikissan oivallukset koskee aina hänen äitiään ja Kivikissan kuvitelmia siitä mitä äiti on milloinkin ajatellut blaa blaa. Äiti äiti äiti äiti. Parempi vointi vaatisi kuitenkin oivalluksia liittyen omaan itseen.

Vierailija kirjoitti:

Sehhän siinä onkin, että nuo tunteet on kivikissaäidille ihan todellisia. Sitä en epäile osa varmaan ihan aiheellisiakin, enkä tiedä millainen hänen äitinsä on tai ei ole, koska en ole koskaan kuullut hänen versiotaan. MUTTA oman paranemisen kannalta on tärkeää, että tunnustaisi omatkin ongelmansa ja yrittäisi etsiä keinoja päästä eteenpäin. Auttaisiko lääkitys, jos ahdistus menneestä on noin kova?

Ennemminkin katkeruus, ei ahdistus. Ei siihen tarvita lääkkeitä, vaan oikeutta. Omien tunteiden oikeutta, omien tarpeiden havitsemisen ja noidattamisen oikeutta jne.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehhän siinä onkin, että nuo tunteet on kivikissaäidille ihan todellisia. Sitä en epäile osa varmaan ihan aiheellisiakin, enkä tiedä millainen hänen äitinsä on tai ei ole, koska en ole koskaan kuullut hänen versiotaan. MUTTA oman paranemisen kannalta on tärkeää, että tunnustaisi omatkin ongelmansa ja yrittäisi etsiä keinoja päästä eteenpäin. Auttaisiko lääkitys, jos ahdistus menneestä on noin kova?

Ennemminkin katkeruus, ei ahdistus. Ei siihen tarvita lääkkeitä, vaan oikeutta. Omien tunteiden oikeutta, omien tarpeiden havitsemisen ja noidattamisen oikeutta jne.

t.kristallikissa

Vaikka kuinka haluaisit, et todennäköisesti menneistä virheistä oikeutta tule saamaan. Olet aikuinen ja teet itse omat ratkaisusi nyt. Ja kyllä se on sairautta ja ahdistusta, jos ei millään kykene pääsemään, jos ei yli, niin ainakin eteenpäin.

Muistan kun olin masentunut ja etsin sopivaa terapeuttia. Kävin useilla, kunnes tajusin, että mitä nuorempi ja vastavalmistuneempi, sitä parempi. Ottivat potilaan vastaan vielä yksilönä, eivätkä työhönsä kyllästyneinä. Päädyin lopulta vielä koulussa olevaan psykologiin, aivan ihana terapeutti oli ja auttoi vaikeiden aikojen yli. Jaksoi vielä olla empaattinen, panosti täysillä eikä kyrsiintymisestä jälkeäkään.